”Himokas herra etsii nuorta miestä”

Miksi minä kirjoitan, taasko tämä kysymys. En tiedä, onko mitään tähdellisempää kuin kirjoittaminen. Tai voisinkin ilmaista sen näin: aina kun on kysymys tärkeistä asioista, silloin ryhdytään kirjoittamaan.

Minulle kirjoittaminen merkitsee inhimillisen kanssakäymisen erityistä ulottuvuutta. Mikään ei voi korvata sitä.

Katse, puhe, kosketus – kaikki niin vaikuttavia. Ja niin on myös kirjoittaminen.

Kai Ekholm ilmaisi HS:n tiistaisessa kolumnissaan huolen kirjallisen kulttuurin hupenemisesta. Mikael Jungner sitä vastoin esitti, että lukeminen on ihmiskunnan historiassa lyhyt välivaihe siirryttäessä kehittyneempien viestintävälineiden pariin.

Hän tarkoitti ehkä Netflixiä.

En jaksa huolestua, koska kirjoittaminen ei katoa minnekään. Suomalainen kirjallisuus on kärsinyt viime vuosina lukijakadosta, ja lehdistö koettaa löytää keinoja median mullistuksen tuomiin haasteisiin.

Kirjoittaminen muuttuu, ei katoa. Kirjallinen kulttuuri hakee uusia muotoja.

Hallwylska museet on vastikään digitoinut sata vuotta vanhoja Tukholman yleisten vessojen seinäkirjoituksia, joissa homomiehet hakevat yhteyttä toisiinsa. Tekstit ja kuvat eivät ole pelkästään kontakti-ilmoituksia, vaan niissä myös annetaan vinkkejä ja kuvaillaan kokemuksia, kuten herra joka kertoo miten ihanaa on ollut samanaikaisesti kahden isokyrpäisen hevoskaartilaisen kanssa. Myös Blanch’s Cafén kyypparit olivat suosittuja.

Tukholman vessakirjoitukset olivat oman aikansa Tinder ja Facebook ja Instagram.

Kirjoitan koska se on osa olemustani. Kirjoitan kaiken aikaa julkaistavaa ja yksityistä tekstiä. Jos elämässäni tapahtuu jotain merkittävää, koetan ilmaista kokemuksen kirjallisesti.

Ja voin kertoa, että aina kun olen rakastunut ja koettanut valloittaa ihastukseni, olen kastanut kynän musteeseen. Vessojen seinille en ole koskaan tuherrellut.

Mikä oikeastaan on kirja

Annoin lopulta periksi. Ryhdyin ääni- ja e-kirjoja tarjoavan palvelun asiakkaaksi. Kuukausimaksua vastaan saan lukea ja kuunnella kirjoja rajattomasti, kunhan vain tarjolla on riittävästi minua miellyttäviä teoksia.

Tämä odotus on täyttynyt kevyesti. Olen parissa kuukaudessa lukenut sen verran uutuuskirjoja, että olen ’säästänyt’ sievoisen summan rahaa. Jonkin tietyn kirjan omistaminen ei ole minulle tärkeää, kun minulla on joka tapauksessa paljon kirjoja ja niitä koko ajan tulee ja menee.

Jotain enteellistä ironiaa on siinä, että luin Pekka Tarkan muistelmat Onnen Pekka kyseisessä palvelussa e-kirjana. Hän on nuoruudessani ollut minulle tärkeä mentori sillä tavoin, että vuonna 1987 hän pyysi minut Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelijaksi.

Tarkan kirja päättyy vuoteen 1989 ja HS:n Varkauden satelliittipainon käyttöönottoon. Hän toteaa gutenbergiläisen aikakauden tulleen lakipisteeseensä ja ”elektronisen vallankumouksen” antavan merkkejä itsestään. Uusinta tekniikkaa edustavan painokoneen vierellä hän on kuulevinaan etäisen uhkaavan äänen:

”Aikanne menee mailleen. Muste ja paperi loppuu, eikä teitä enää ole.”

Kirjoittaminen ei kuitenkaan maailmasta lopu. Kun olen nyt luopunut kirjapalvelujen jääräpäisestä vastustamisesta, minulle on tullut tunne, että kirja etsii uusia muotoja. Enkä tarkoita tällä äänikirjoiksi suoraan tuotettuja dekkareita tai eroottisia novelleja. Jotain aivan uutta on tulossa, vaikka minä en sitä tällä hetkellä osaa kuvitella.

Kirja-alan vallankumous on tapahtunut tavattoman hitaasti eikä ehkä ole vielä edes alkanut. Parikymmentä vuotta on julistettu digitaalisuuden tuloa, mutta konservatiivinen ala muuttuu jopa hitaammin kuin on odotettu.

Olen edelleen kovin tyytymätön e-kirjan tekniseen toteutukseen. Laadukas Amazonin Kindle minua miellyttää, mutta kaikki muut toteutukset, joita olen kokeillut, jollakin tavoin aina tuottavat pettymyksen.

Tarkan muistelmat e-kirjana on kuin mikä tahansa tekstitiedosto, jonka rullasin vuoron perään pädiltä ja puhelimen näytöltä. Lukukokemus oli arkinen ja sekoittui siihen, mitä tein sähköisen viestinnän parissa ja sosiaalisessa mediassa. Toki itse kirjan sisältö, Tarkan kuvaus suomalaisen kirjallisuuden kulta-ajasta, tuotti minulle valtavasti iloa.

Kirja voi olla nopeasti ahmaistava tietoteos, näyttelijä-kirjailijan itsensä lukema äänikirja tai lehdistössä huomioitu uutuusromaani. Nämä mielelläni kelpuutan kuukausimaksullisen kirjapalvelun kautta.

Mutta jos haluan aidosti nauttia kirjallisuudesta, ostan paperille kauniisti painetun ja taitavan graafikon viimeistelemän oikean kirjan, varmistan että saan siihen keskittyä, heittäydyn rakkaalle sohvalleni ja annan mennä. Luen, luen, luen.

Etuikkuna

Iloitsen aina kun voin jakaa jotain lasten kanssa. Neljätoistavuotiaan tyttäreni keralla olemme löytäneet uuden harrastuksen: katsomme vanhoja Hollywood-klassikkoja. Tuntoani hivelee miellyttävästi, kun hän sanoo minulle, että osaan valita hyviä elokuvia.

Aamiainen Tiffanylla kosketti herkästi, ja meistä tuli välittömästi Audrey Hepburn -faneja. Minä jo ehkä olinkin. Viikonvaihteessa oli vuorossa Alfred Hitchcockin Takaikkuna. Tirkistely ja yksityisyys loivat elokuvaan kiehtovan jännitteen, eikä vähiten siksi, että nuo teemat ovat läsnä nykyajassa ehkä vielä vahvemmin kuin filmin ilmestymisen 1950-luvulla.

Olen hiukan yli puoli vuotta sitten muuttanut asuntoon, jossa minulla välillä tulee samanlainen tunne kuin James Stewartin esittämällä valokuvaajalla elokuvassa. Katseeni liimautuu siihen, mitä näen kotini etuikkunasta.

Asunto sijaitsee Porvoon vanhassakaupungissa aivan joen rannassa ja 1300-luvulta periytyvän sillan kupeessa. Näen joka päivä, miten turistien kulkue ylittää sillan pittoreskiin pikkukaupunkiimme, joka on säilyttänyt keskiaikaisen asemakaavansa.

Ensimmäiset turistibussit saapuvat joen toiselle puolelle jo kahdeksalta aamulla. Varsinkin kesäkuukausina turistien virta on ollut vuolas ja katkeamaton.

Minulla on vastustamaton halu hankkia järjestelmäkamera ja teleobjektiivi, joilla tallentaisin sitä mitä näen joka päivä. En toki tee siten, sillä kunnioitan ihmisten yksityisyyttä.

Näin talvisaikaan tulijat ovat enimmäkseen kiinalaisia ja venäläisiä. Kevään myötä mukaan liittyvät joukoittain espanjalaiset, italialaiset, saksalaiset, amerikkalaiset jne. turistit.

Kun väki purkautuu busseista, tapahtuu jotain toistuvaa. Ensiksi tulijat levittäytyvät vastarannalle ja kuvaavat kamerallaan 1700-luvun porvaristaloja. Asun yhdessä niistä.

Sen jälkeen kulkue jatkaa sillalle, ja vuorossa ovat ensimmäiset poseeraukset ja selfiet. Taustalle halutaan joko vehreä Maarin ja Linnamäen alue tai sitten Porvoon tavaramerkiksi vakiintuneet ranta-aitat.

Sitten saavutaan joen ylitse ja alkaa kiihkeä, herkeämätön tallentaminen. Ravistuneet ikkunanpokat, notkolla retkottavat portit, sepän takomat saranat, Tuomiokirkon valkoinen pääty – kaikki täytyy huolellisesti tallentaa.

Ja sitten loputtomasti asentoja ja ilmeitä. Kiinalainen perheenpää säätää kamerassa kaikki asetukset kohdilleen, näyttää vaimolleen mitä pitää painaa ja asettuu hieman jäykästi seisomaan kaiteen viereen. Nuorehkot naiset, joiden kansallisuudesta en saa selvää, löytävät Ralinginkujan ja sen mahdollisuudet Instagramissa. He poseeraavat veikeästi kapeassa ja jyrkässä välikössä.

Kun katselen etuikkunani takaa valokuvaavia turisteja, minulle tulee tunne, että näen valtavan rikkaan ja moninaisen kirjon ihmiselämää. Jokainen poseeraus ja selfie tuntuu ilmentävän jotain olennaista näiden ihmisten persoonallisuudesta.

Vakuutan teille, että en aio hankkia kameraa ja teleobjektiivia. Tulkaa vain rauhassa sillan ylitse. Voitte luottaa, etten rupea tallentamaan tätä kiehtovaa inhimillistä näytelmää.

 

Kirjailija ja rahat

Ostin Antti Nylénin esseemonologin Häviö Suomalaisesta Kirjakaupasta hintaan 21,95 euroa. Halusin tehdä näin, sillä kirjassa on kysymys rahasta.

Normaalisti saan kirjoja pyytämällä kustantajilta. Tämä johtunee siitä, että olen aikoinani työskennellyt arvostelijana, olen kirjailija ja silloin tällöin kirjoitan uutuusteoksista myös blogissani.

En tiedä, mikä tekijänpalkkioprosentti on kirjattu Nylénin kustannussopimukseen tai mikä on nettohinta, jolla Kosmos myy kirjaa Suomalaiselle. Luulisin arvaukseni osuvan melko lähelle, jos sanoisin, että Nylénille tilitetään ostoksestani aikanaan 2,90 euroa.

Ole hyvä, Antti.

Huomionarvoista tässä on se, että oletan Nylénin saavan kirjastaan myynninmukaisia tilityksiä, mikä ei ole itsestään selvää. Merkittävä osa ilmestyvästä kaunokirjallisuudesta myy niin vähän, että ennakon jälkeen kirjailijalle ei makseta yhtään mitään. Kirjailija saa vuosittain miinusmerkkisiä tekijänpalkkiotilityksiä, koska ennakkoa on kattamatta. Yleensä hän ei kuitenkaan joudu palauttamaan jo saamiaan rahoja.

Nylén on Häviöllään Runeberg-palkinnon ehdokkaana ja muutenkin paikkansa lunastanut kirjailija, joten oletettavasti kirjan myyntiluvut kipuavat break even -pisteen yli, ja tyytyväisenä kustantaja tilittää kirjailijalle osansa.

Nylénin kuvaamat kirjailijantyön ahtaat taloudelliset ehdot ovat tunnistettavia. Olen luultavasti kohdannut ne kaikki vuosien varrella, kuten niin moni muukin.

Kirjan nimessä ’häviö’ on käsitettävä metaforisesti ja kärjistävästi, sillä hän itsekin sanoo nimittävänsä ”menestystään” tällä sanalla.

Mutta entä ne kirjailijat, joilta puuttuu edes Nylénin tasoinen menestys. Joka vuosi ilmestyy useita ansiokkaita teoksia, jotka eivät saa juuri mitään huomiota. Ei myyntiä, ei palkintoja, ei lehtihaastatteluja, ei ehkä edes apurahoja. Monen kohdalla sana ”häviö” voidaan käsittää kirjaimellisesti. He eivät kirjoita kokemuksestaan esseitä, koska niitä ei kukaan julkaise.

Ihanaa, että tämä kirja on ilmestynyt. Olen lähes kaikesta eri mieltä. Toivoisin, että kirja oikeasti herättäisi keskustelua, mutta se on ehkä liikaa toivottu. Minulla ei ole nyt aikaa osallistua keskusteluun tämän enempää.

Suomalaisesta apurahajärjestelmästä olen Nylénin kanssa aivan eri linjoilla. Minun mielestäni järjestelmä on erinomainen ja toimiva, sillä se takaa työskentelyedellytykset varsin isolle kirjailijajoukolle varsin pienin kustannuksin.

Kirjailijat, myös apurahoja saatuaan, joutuvat kituuttamaan. Se kuuluu asiaan. Taloudelliset sitoumukset on yhteiskunnassamme hoidettava riippumatta siitä, saako apurahaa vai ei.

Ajattelen toisella tavoin kuin Nylén ja rohkenen sen nyt sanoa. Jos ryhdyt kirjailijaksi, se ei tarkoita sitä, että sinulle ”kuuluu” jokin määrä apurahoja tai peräti taiteilijapalkka. Apuraha on ylimääräinen hyvä, jolla sinua tuetaan ja jolla onnellisessa tapauksessa voidaan tarjota hiukan työrauhaa.

Henkilökohtaisella tunne-elämän tasolla, johon Nylénkin välillä ohimennen viittaa (depressio, ahdistuneisuushäiriö), tällainen asenne helpottaa paljon. Iloitsen joka kerta kun minulle myönnetään apurahaa, koska en ole etukäteen budjetoinut sitä henkilökohtaiseen talousarviooni. Tunnen jopa kiitollisuutta.

 

Antti Nylén: Häviö. Kosmos. 219 sivua.

Tunne ja sen nimi

Luulen, että olen kartoittanut oman psyykeni varsin hyvin. Olen prosessoinut ja eritellyt kokemuksiani, olen ehtinyt jo tähän ikään, ja kohtaan tunteet väistelemättä. Jaan mieluusti sisimpiä ajatuksiani aina kun tapaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat myös siihen valmiita.

Minulla on läppärillä tiedosto, johon olen koonnut ’tunteita’. Se on tuollainen yksityinen työväline, jolla yhä koetan kehittää itsetuntemusta.

Olen kirjoittanut pieniä kuvauksia tilanteista, joissa esiintyy jollain tavoin arkkityyppisiä tai minulle toistuvia tunnetiloja. Niitä kertyy vähitellen lisää, mutta niitä ei ole kovin paljon, tällä hetkellä joitakin kymmeniä, sillä useimmat tunteet palautuvat tiettyihin alkulähteisiin.

Siksi ne ovatkin arkkityyppisiä.

Ominaista on myös se, että levottomuuden, epävarmuuden ja ahdistuksen tunteista minulla on olemassa paljon laajempi kirjasto kuin selvästi ja yksiselitteisesti positiivisista tunteista.

Onko auvoisuus keskellä elämän arkea vaikeampi huomata ja rajata?

Olen antanut näille tunteille nimet, joilla on minulle itselleni konkreettinen elämänhistoriaani liittyvä tarkoitus mutta jotka ehkä muille eivät sano mitään. Tiedostossa ovat esimerkiksi sellaiset tunteet kuin ”Solros”, ”Seppuku”, ”Itärintama”, ”Giovanni” ja ”Syystuuli”.

Tällä hetkellä koetan rajata tunnetta, jonka työnimi on ”Pajamäki”. Nimi ei kuitenkaan tyydytä minua, se pitää myöhemmin vaihtaa.

Ne, jotka tuntevat minua, tietävät, että olen lähtöisin tuonnimisestä Helsingin kaupunginosasta. Se on pieni 1960-luvun lähiö, umpiperä, josta ei ole muuta pääsyä kuin bussilla keskustaan tai metsän ja pellon halki Espooseen.

Tunne nimeltä ”Pajamäki” ei tämän hetken kartoituksessa kuitenkaan viittaa lapsuuteeni vaan siihen elämänvaiheeseen, jolloin olin muuttamassa pois. Olin opiskelija, olin juuri mennyt ensimmäistä kertaa naimisiin ja olin mielestäni lahjakas skribentti. Halusin kynälläni muuttaa maailmaa.

Minulla oli paljon unelmia muttei pienintäkään käsitystä, miten niitä toteuttaisin.

Jokainen on oman onnensa seppä. Se on yksi meidän aikamme johtavista ajatuksista. Se ei ehkä kuitenkaan pidä paikkaansa. Olosuhteet määrittävät niin paljon. Onnekkaat mielellään toistavat tuota lausetta, jottei luultaisi, että he ovat vain saaneet voittavan arpalipun.

On niin outoa, että pitkän ajan jälkeen olen samanlaisessa tilanteessa. Minulla on paljon unelmia, mutta en tiedä miten ne toteuttaisin. Puhallan palkeilla lisää hehkua ja taon. Rauta on kuumaa.

Mietin, miten tämän oikein nimeäisin. Olisiko se ”Ahjo” vai ”Alasin”? Vai kenties ”Kipinät”? Tai miltä kuulostaisi ”Ilmarinen”?

Se on nyt käsillä. Se on tämä. Se on tämä tunne.