Pikkukaupungin kirjailija tähystää ullakkokerroksen kulmahuoneesta kattojen ylitse ja merkitsee havaintojaan elämästä ja kirjallisuudesta. Viikon kirjoina hän esittelee kiinnostavia uutuusteoksia.

Syväkivi

Läpi unen kerrosten putoaa kivi,
vaipuu sameaan syvyyteen,
enkä koskaan tule tietämään,
tavoittaako se lopulta pohjan
ja miten pitkälle se kierii alavirtaan –

että siinä on lapsuus ja tämä ikä käsillä,
jokiveden syleilyssä, viileässä,
kaikki iät ja kaikki päivät, yhdessä,
virtaamistaan virtaamassa,
silti minnekään menemättä –

onko matka kenties tullut jo perille?
onko mies nostanut itsensä kuiville?
en tahdo kuulostaa pilkalliselta,
kysyttäköön näitä kysymyksiä kaltaisiltamme,
mutta älkööt he niihin vastatko ennen kuin
luopuvat viisaudestaan hulluuden hyväksi –

ja minä makaan ullakolla yksin,
lepään kesän vilpoisessa sopukassa,
katson luomientakaisen avaruuden kuvia,
ja sinne astuu tyttö punertavin hiuksin
ja hänen läsnäolonsa väreily täyttää
kurkihirren ja laipion välisen tilan kokonaan
ja miten minä pelkään häntä koskettaa
ja että hän koskettaisi minua –

on pieni elämämme unesta laadittu
ja vain kuolemalla kuoleminen lakkaa;
nainen heilauttaa hiuksensa vapaiksi
ja alkaa riisuutua sanomatta sanaakaan,
ja minä puristan silmäluomia yhteen,
tirkistän niiden välistä ihon heleää –
alastomana hän astuu luokseni
ja ojentaa kiven kämmenellään:
”Tässä se on: nostettu, vieritetty,
syväkivi sinun sydämesi graniitista.
Ota se niin kuin otat minutkin.”

Julkaistu Suomi on runo -sivustolla 3.4.2017