Nainen junassa

Nainen on saapunut junaan hetkeä aiemmin. Hän istuu ikkunapaikalla; hän on nostanut matkalaukkunsa hyllylle ja sijoittanut pienehkön kassin lattialle jalkojensa viereen. Hän katsoo loivassa kulmassa ikkunasta ulos. Minä katselen häntä.

Tämä on pääteasema – joillekin. Ei kulu kuin hetken aikaa, ja kaikki on toisin. Vastaanottajat vaihtuvat saattajiksi. He, jotka nyt parveilevat, ovatkin lähdössä: matkalle, hyvin tietämäänsä päämäärään – tai tuntemattomaan. Paikka on muuttunut lähtöasemaksi.

Nainen luo minuun välinpitämättömän silmäyksen ja kääntää sitten katseen syliinsä. Hänellä on kirja polvillaan, en tänne asti erota mikä se voisi olla.

Minut valtaa selkeä ja vastustamaton tarve: haluaisin nukahtaa hänen viereensä – nukahtaa, ja taas herätä. Sinä ehkä luulet, että ajattelen seksiä ja sen jälkeistä vajoamista. Ei. Tarkoitan pelkästään nukahtamista. Hämärää hengitystä, yhteistä vaipumista.

Mikä voisi olla läheisempää: kaksi satunnaista samasta elämästä osallista uinuu vierekkäin, koskettamatta, vain hipaisun päässä toisistaan. Heidän unensa virtaavat siitä samasta tummasta lähteestä, josta kaikkien unet nousevat. Ja unennäyt kietoutuvat toisiinsa, unikuvat hyväilevät toisiaan. Mutta herättyään he muistavat vain oman unensa ja ihmettelevät sen arvoituksellista kulkua.

Nainen istuu yhä tuossa. Ja sitten se hetki: vielä mikään ei ole liikahtanut, mutta tiedät, että kohta jotain tapahtuu. Tovin olet vielä epävarma, liikkuuko tämä juna, liikkuuko tuo juna vai kenties asemalaituri.

Kunnes käy selväksi: juna lähtee. Nainen istuu ikkunan vieressä. Minä katselen häntä. Hänen junansa lipuu pois asemalta. Minun junani lähtee hiukan myöhemmin.

 

”Jätkä rupee spiidaa”

Lause kaikuu vieläkin korvissani. Nousee muistikuvia vuosikymmenten takaisista poikien välisistä tappeluista tai uhkailuista.

Olen tavattoman iloinen #metoo-vyörystä, joka muuttaa yhteiskuntaamme. On meneillään rakkaudellinen vallankumous: kun pahat teot oikaistaan, maailma muuttuu paremmaksi. Toivon, että tyttäreni saavat tulevaisuudessa tuntea olonsa aiempaa turvallisemmaksi.

Kun häirinnän ja manipuloinnin valtarakenteet purkautuvat, myös miehille tulee helpompi hengittää siinä ilmapiirissä. Olen jo itsessäni huomannut paljon huojentuneisuutta.

Seuraavassa aallossa on lähtenyt liikkeelle #mentoo-keskustelu. Yhteiskunnassamme vallinneet ’miehisyyden’ ulkoiset mallit on myös aika kyseenalaistaa. Väkivalta, väkivallan uhka ja tunteiden kätkeminen ovat olleet miesten maailman lausumattomia vahvoja normeja. Tämän tunnistan.

Kodin kasvatusmallit ovat mieheksi kasvamisen ytimessä. Vanhempani ovat tietysti omaksuneet ne ympäröivästä yhteiskunnasta. Pienen pojan pitäisi yhtäkkiä olla pikkumies, samanlainen kuin isä ja isän kaverit.

Kun kodin ovesta astuu ulos maailmaan, miehisyyden lait joutuu kohtaamaan ilman pehmennystä. Minun lapsuudessani poikien nokkimisjärjestys haettiin kovistelemalla, lyömällä, pelottelemalla ja ivallisesti lausutulla repliikillä:

”Jätkä rupee spiidaa.”

Lause kaikuu vieläkin korvissani.

Olen elämäni aikana käyttänyt valtavan paljon energiaa tunteiden piilottamiseen ja kontrollointiin. Selviytymiskeinoikseni olen oppinut väistämisen ja konfliktien välttämisen. Onnekseni kasvoin isokokoiseksi, joten aikuisiällä suoranainen väkivallan uhka on väistynyt.

On hieman sääli, että vasta nyt pystyn purkamaan miehisyyden vääriä ehdollistumia itsessäni. Toisaalta olen iloinen, että se tapahtuu viimeinkin. Toivottavasti jonain päivänä tunteet virtaavat minussa vapaasti ja voin ne myös näyttää. Opettelen sitä.

Pimeän takana

1
Tähtikirkas yö: taivas ritisee
ja pakkanen kynsii kasvoja.
Mutta sinun äänesi muisto
lämmittää minut ytimeen saakka.

2
Metsä on aivan hiljainen ja autio,
kukaan ei kulje sen poluilla,
ja kun vihreältä oksalta putoaa lunta,
sekin tapahtuu aivan äänettömästi.

3
Vain minä olen yhä valveilla,
vaikka muut hengittävät untansa,
ja aivan kuin pimeän takana olisi raja,
jota tuijotan herkeämättä aamuun asti.

4
Rannat jäätyvät, syvyys saa pian peitteen,
sulan reunassa putoilee hiljakseen lunta.
Vene makaa laiturin vierellä kumollaan,
sinä kuljet teilläsi mittaamattoman kaukana.

 

Ahdistun, siis olen olemassa

Miksi onnentunne on kovin vaikea tavoittaa mutta ahdistuneisuus valtaa mielen helposti ja pyytämättä? Miksi me länsimaiset ihmiset keskellä ainutlaatuista hyvinvointia ahdistumme ja masennumme? Emmekö vain voisi olla tyytyväisiä siihen mitä meillä on.

Kiehtovassa teoksessaan Pelosta sekaisin Scott Stossel esittelee ahdistuneisuuden kulttuurihistoriaa, kuvailee psykologista ja neurologista tutkimusta ja kertoo omasta varsin vaikeasta, monitahoisesta ahdistuneisuushäiriöstään. Natasha Vilokkisen erinomainen suomennos on myös terminologialtaan tarkka.

Kyky ahdistua on koodattu ihmisen geeneihin. Se on lajikäyttäytymisen luonnollinen osa, ja esimerkiksi apinayhteisöissä sen myötä rakentuu turvallinen hierarkia. Jos olet heikompi lauman jäsen, parempi ahdistua ja väistyä kuin hakeutua konfliktiin ja tulla karkotetuksi porukasta.

Geneettinen valinta on toki suosinut rohkeita ihmisiä mutta toisaalta myös ahdistuvia yksilöitä, joiden edellytykset selviytyä uhkaavissa olosuhteissa saattavat olla paremmat.

Ahdistuneisuuden tutkimus edistyi paljon toisen maailmansodan aikana. Lontoon pommituksissa ”neurootikot” osoittivat ”hämmästyttävää tyyneyttä” ja toimivat yhtä neuvokkaasti kuin terveet kanssaihmisensä. Theresienstadtin keskitysleirille joutunut lääkäri V.A. Kral totesi, että leirin poikkeuksellisissa oloissa ei puhjennut yhtään uutta fobia-, neuroosi- tai ahdistustapausta.

Todellinen pelko saa ahdistuksen väistymään.

Atlantic-aikakauslehden päätoimittajana työskentelevä Stossel on itse käyttänyt psyykenlääkkeitä vuosikymmeniä. Hän selostaa laveasti, miten psykiatrinen diagnostiikka on kehittynyt rinnakkain lääkebisneksen kanssa. Esiin tulee laajamittaisen lääkkeidenkäytön haittoja, mutta myös se, että lääkkeiden kehittämisen myötä on selvinnyt psyykkisten häiriöiden biologinen perusta.

John Bowlbyn klassisen kiintymyssuhdeteorian perusteella oletamme, että turvattomuus lapsuudessa johtaa aikuisiän ahdistuneisuuteen. Toisaalta Jerome Kagan on osoittanut, että lapsuudessaan ylenpalttisesti rakkautta saanut ihminen voi kehittää ahdistuneisuushäiriön, jos hän on fysiologialtaan herkästi reagoiva (mm. mantelitumake).

Monet historian merkkihenkilöt ja nykyajan julkkikset ovat kärsineet vaikeista ahdistuneisuushäiriöistä: Isaac Newton, Søren Kierkegaard, Charles Darwin, Sigmund Freud, Franklin D. Rosevelt, Marcel Proust, Franz Kafka, T.S. Eliot, Mahatma Gandhi, Vladimir Horowitz, Hugh Grant, Donny Osmond, Barbara Streisand. Lista on häkellyttävä ja loputon.

Ahdistuneisuus kuuluu elämään. Tietyissä rajoissa se parantaa suorituksia ja saa meidät yltämään sellaisiin saavutuksiin, joita tavoittelemme.

Jatkuva leppoisa lötköttely aamusta iltaan ja vuodesta toiseen ei voi tuoda pysyvää onnellisuutta. Kenties myös sinä olet huomannut, että pitkittyvän joutilaisuuden myötä nousee ”selittämätön ahdistus”. Silloin ihminen kysyy itseltään, mikä on tämän kaiken merkitys.

Scott Stossel: Pelosta sekaisin – yhden miehen matka ahdistuneisuuden ytimeen. Alkuteos My Age of Anxiety: Fear, Hope, Dread and the Search for Peace of Mind. Suomentanut Natasha Vilokkinen. 500 sivua. WSOY 2016.

Kuinka lakkasin pelkäämästä mustaa joulua

Jouluaatto. Huomenpimeys vaihtui aamupäivän hämäräksi ilman, että sitä oikeastaan huomasi. Kolmas perheeni oli pakannut ja matkustanut pyhiksi pohjoiseen. Olin sanonut, etten halunnut lähteä, eikä asia vaatinut sen enempää keskustelua.

Aamiaisen jälkeen loikoilin sohvalla ja join teetä. Kun sumuinen olo päässäni ei hälventynyt, kiskaisin vielä tiukan espresson. Aistin, miten toiminnot ruumiissani vähitellen käynnistyivät.

Pikkukaupunkimme jokisuiston suulla on saari, joka aikojen saatossa on hyödyttänyt kaupunkilaisia laidunmaana ja tiilenpolton ja telakkatoiminnan kautta. Minua nykyajan asukkia se avitti tarjoamalla metsän ja meren aivan käden ulottuville. Pukeuduin, vedin saappaat jalkaan ja lähdin kävelylle. Kuljin ensiksi jokirantaan, seurasin joentöyrästä noudattelevaa puistokäytävää, sivuutin veneiden talvisäilytyskentän ja käännyin saareen vievälle pengerretylle tielle.

Saaren alkupäässä oli uusi yrittäjä, joka tarjosi pienimuotoista majoituspalvelua. Pyöreän valotaulun logossa luki Pigisland. Mietin tovin, mikä helvetin ”pigis-land” kunnes ymmärsin: Pig Island. Sikojensaari, Sikojenlahti, sikamessias, omassa rasvassaan voideltu pelastaja.

Käännyin tieltä polulle. Kiipesin lintutorniin, tiirailin sieltä kaupungin suuntaan ja suiston luonnonsuojelualuetta. Talviruskean ruovikon reunassa havaitsin pari allia, mutta muuten näköpiirissä oli autiota. Koko saaren tienoo oli hiljainen. En ollut kohdannut muita kulkijoita, ainoastaan harmaa Toyota oli ohittanut minut pengertiellä.

Muistin lukeneeni jostain, että nimi Sikojenlahti perustui käännösvirheeseen. Ja Jeesus manasi psykoottisen häiriön miehestä sikoihin. Mahtoiko tuollaisen lyhytterapian vaikutus olla kestävä.

Kapusin alas, palasin polulle ja saatoin luottaa siihen, ettei vastaantulijoita olisi ruuhkaksi. Saavuin retkeni käännekohtaan. Tiheässä kuusikossa polku painui notkelmaan, joka avautui pieneksi lahdekkeeksi. Vuodenajasta riippuen paikasta saattoi tähyillä merelle, ellei kasvillisuus aivan peittänyt näkymää. Näin pienen kaistaleen merta, ja taivaalla oli paljastunut kappale herkkää sineä ohuiden pilvien lomasta.

Joulukuu oli edelleen lumeton. Muutaman lämpöasteen leppeydessä istuuduin kaatuneen puun rungolle. Kaivoin repustani leivän, alkoholittoman oluen ja saksalaista vegaanimakkaraa. Sihautin tölkin auki, raastoin puukonkärjellä muovikääreeseen reiän ja veistin leivästä käteensopivan palan.

Söin ja join. Katselin merta, ruovikkoa ja taivasta. Kuuntelin kuusikkoa, joka tyynessä säässä oli lähes äänetön.

Lähdin paluumatkalle. Metsänkävijä ei mielellään kulje omia jälkiään takaisin, joten kiersin lenkin etelänpuolelta takaisin tielle.

Kun palasin kaupunkiin, hämärä alkoi jo taas tihentyä. Uuden sillan risteyksessä oli kumarainen tummiin pukeutunut hahmo, joka tukeutui rollaattoriin ja joka mieli päästä kadun ylitse. Tulin lähemmäksi ja kysyin, voisinko auttaa.

En ollut varma henkilön sukupuolesta. Vanhat naiset miehistyvät: ääni mataloituu, parta alkaa kasvaa. Toisaalta nuoret vihaiset miehet muuttuvat keski-iässä ämmiksi. Katselin kasvoja, näkyisikö huulipartaa.

”Onneksi ei sentään ole lunta”, sanoin ylittäessämme katua.

”Vitut”, autettavani ärähti.

Kysyin, minne matka. Hen ei vastannut.

Sanoin, etten ollut menossa minnekään erityisesti. Hen tempaisi käsivartensa irti kädestäni ja työnsi rollaattoria tarmokkaasti eteenpäin.

”Kestävä kehitys vaatii pieniä ja suuria tekoja”, sanoin rohkaisevasti.

Hen jatkoi puhumattomana puoli askelta edelläni. Joki virtasi vieressämme vapaana. Koetin esittäytyä, mutta hen ei kertonut nimeään.

”Maanviljelyn satomahdollisuudet kasvavat ilmaston muuttumisen myötä. Kvinoa, camelina, kanihua – ovatko tuttuja?”

Kuulin matalaa murinaa rollaajan suunnalta. Kun hen joutui hetkeksi pysähtymään, astuin rinnalle ja kysyin:

”Mikä vialla?”

”Musta joulu.”

”Mutta tällaisia joulut tulevat tästä pitäen olemaan.”

”Just.”

Koska oli vuodenkierron suurenmoinen juhla, halusin ilahduttaa lähimmäistäni. Ehdotin, että laulaisimme yhdessä. Istuuduimme puistonpenkille, ja tällaisessa säässä se kävi vallan mainiosti. Aloitin laulamisen, ja hetken päästä myös satunnainen kanssakulkija liittyi mukaan. Hen päästeli kerallani ääni kirkastuen ja kasvot hehkuen:

Pigis-land, Pigis-land,
joulun onnenmaa,
Pigis-land, Pigis-land,
jätän huolet taa.