Pimeän takana

1
Tähtikirkas yö: taivas ritisee
ja pakkanen kynsii kasvoja.
Mutta sinun äänesi muisto
lämmittää minut ytimeen saakka.

2
Metsä on aivan hiljainen ja autio,
kukaan ei kulje sen poluilla,
ja kun vihreältä oksalta putoaa lunta,
sekin tapahtuu aivan äänettömästi.

3
Vain minä olen yhä valveilla,
vaikka muut hengittävät untansa,
ja aivan kuin pimeän takana olisi raja,
jota tuijotan herkeämättä aamuun asti.

4
Rannat jäätyvät, syvyys saa pian peitteen,
sulan reunassa putoilee hiljakseen lunta.
Vene makaa laiturin vierellä kumollaan,
sinä kuljet teilläsi mittaamattoman kaukana.

 

Ahdistun, siis olen olemassa

Miksi onnentunne on kovin vaikea tavoittaa mutta ahdistuneisuus valtaa mielen helposti ja pyytämättä? Miksi me länsimaiset ihmiset keskellä ainutlaatuista hyvinvointia ahdistumme ja masennumme? Emmekö vain voisi olla tyytyväisiä siihen mitä meillä on.

Kiehtovassa teoksessaan Pelosta sekaisin Scott Stossel esittelee ahdistuneisuuden kulttuurihistoriaa, kuvailee psykologista ja neurologista tutkimusta ja kertoo omasta varsin vaikeasta, monitahoisesta ahdistuneisuushäiriöstään. Natasha Vilokkisen erinomainen suomennos on myös terminologialtaan tarkka.

Kyky ahdistua on koodattu ihmisen geeneihin. Se on lajikäyttäytymisen luonnollinen osa, ja esimerkiksi apinayhteisöissä sen myötä rakentuu turvallinen hierarkia. Jos olet heikompi lauman jäsen, parempi ahdistua ja väistyä kuin hakeutua konfliktiin ja tulla karkotetuksi porukasta.

Geneettinen valinta on toki suosinut rohkeita ihmisiä mutta toisaalta myös ahdistuvia yksilöitä, joiden edellytykset selviytyä uhkaavissa olosuhteissa saattavat olla paremmat.

Ahdistuneisuuden tutkimus edistyi paljon toisen maailmansodan aikana. Lontoon pommituksissa ”neurootikot” osoittivat ”hämmästyttävää tyyneyttä” ja toimivat yhtä neuvokkaasti kuin terveet kanssaihmisensä. Theresienstadtin keskitysleirille joutunut lääkäri V.A. Kral totesi, että leirin poikkeuksellisissa oloissa ei puhjennut yhtään uutta fobia-, neuroosi- tai ahdistustapausta.

Todellinen pelko saa ahdistuksen väistymään.

Atlantic-aikakauslehden päätoimittajana työskentelevä Stossel on itse käyttänyt psyykenlääkkeitä vuosikymmeniä. Hän selostaa laveasti, miten psykiatrinen diagnostiikka on kehittynyt rinnakkain lääkebisneksen kanssa. Esiin tulee laajamittaisen lääkkeidenkäytön haittoja, mutta myös se, että lääkkeiden kehittämisen myötä on selvinnyt psyykkisten häiriöiden biologinen perusta.

John Bowlbyn klassisen kiintymyssuhdeteorian perusteella oletamme, että turvattomuus lapsuudessa johtaa aikuisiän ahdistuneisuuteen. Toisaalta Jerome Kagan on osoittanut, että lapsuudessaan ylenpalttisesti rakkautta saanut ihminen voi kehittää ahdistuneisuushäiriön, jos hän on fysiologialtaan herkästi reagoiva (mm. mantelitumake).

Monet historian merkkihenkilöt ja nykyajan julkkikset ovat kärsineet vaikeista ahdistuneisuushäiriöistä: Isaac Newton, Søren Kierkegaard, Charles Darwin, Sigmund Freud, Franklin D. Rosevelt, Marcel Proust, Franz Kafka, T.S. Eliot, Mahatma Gandhi, Vladimir Horowitz, Hugh Grant, Donny Osmond, Barbara Streisand. Lista on häkellyttävä ja loputon.

Ahdistuneisuus kuuluu elämään. Tietyissä rajoissa se parantaa suorituksia ja saa meidät yltämään sellaisiin saavutuksiin, joita tavoittelemme.

Jatkuva leppoisa lötköttely aamusta iltaan ja vuodesta toiseen ei voi tuoda pysyvää onnellisuutta. Kenties myös sinä olet huomannut, että pitkittyvän joutilaisuuden myötä nousee ”selittämätön ahdistus”. Silloin ihminen kysyy itseltään, mikä on tämän kaiken merkitys.

Scott Stossel: Pelosta sekaisin – yhden miehen matka ahdistuneisuuden ytimeen. Alkuteos My Age of Anxiety: Fear, Hope, Dread and the Search for Peace of Mind. Suomentanut Natasha Vilokkinen. 500 sivua. WSOY 2016.

Kuinka lakkasin pelkäämästä mustaa joulua

Jouluaatto. Huomenpimeys vaihtui aamupäivän hämäräksi ilman, että sitä oikeastaan huomasi. Kolmas perheeni oli pakannut ja matkustanut pyhiksi pohjoiseen. Olin sanonut, etten halunnut lähteä, eikä asia vaatinut sen enempää keskustelua.

Aamiaisen jälkeen loikoilin sohvalla ja join teetä. Kun sumuinen olo päässäni ei hälventynyt, kiskaisin vielä tiukan espresson. Aistin, miten toiminnot ruumiissani vähitellen käynnistyivät.

Pikkukaupunkimme jokisuiston suulla on saari, joka aikojen saatossa on hyödyttänyt kaupunkilaisia laidunmaana ja tiilenpolton ja telakkatoiminnan kautta. Minua nykyajan asukkia se avitti tarjoamalla metsän ja meren aivan käden ulottuville. Pukeuduin, vedin saappaat jalkaan ja lähdin kävelylle. Kuljin ensiksi jokirantaan, seurasin joentöyrästä noudattelevaa puistokäytävää, sivuutin veneiden talvisäilytyskentän ja käännyin saareen vievälle pengerretylle tielle.

Saaren alkupäässä oli uusi yrittäjä, joka tarjosi pienimuotoista majoituspalvelua. Pyöreän valotaulun logossa luki Pigisland. Mietin tovin, mikä helvetin ”pigis-land” kunnes ymmärsin: Pig Island. Sikojensaari, Sikojenlahti, sikamessias, omassa rasvassaan voideltu pelastaja.

Käännyin tieltä polulle. Kiipesin lintutorniin, tiirailin sieltä kaupungin suuntaan ja suiston luonnonsuojelualuetta. Talviruskean ruovikon reunassa havaitsin pari allia, mutta muuten näköpiirissä oli autiota. Koko saaren tienoo oli hiljainen. En ollut kohdannut muita kulkijoita, ainoastaan harmaa Toyota oli ohittanut minut pengertiellä.

Muistin lukeneeni jostain, että nimi Sikojenlahti perustui käännösvirheeseen. Ja Jeesus manasi psykoottisen häiriön miehestä sikoihin. Mahtoiko tuollaisen lyhytterapian vaikutus olla kestävä.

Kapusin alas, palasin polulle ja saatoin luottaa siihen, ettei vastaantulijoita olisi ruuhkaksi. Saavuin retkeni käännekohtaan. Tiheässä kuusikossa polku painui notkelmaan, joka avautui pieneksi lahdekkeeksi. Vuodenajasta riippuen paikasta saattoi tähyillä merelle, ellei kasvillisuus aivan peittänyt näkymää. Näin pienen kaistaleen merta, ja taivaalla oli paljastunut kappale herkkää sineä ohuiden pilvien lomasta.

Joulukuu oli edelleen lumeton. Muutaman lämpöasteen leppeydessä istuuduin kaatuneen puun rungolle. Kaivoin repustani leivän, alkoholittoman oluen ja saksalaista vegaanimakkaraa. Sihautin tölkin auki, raastoin puukonkärjellä muovikääreeseen reiän ja veistin leivästä käteensopivan palan.

Söin ja join. Katselin merta, ruovikkoa ja taivasta. Kuuntelin kuusikkoa, joka tyynessä säässä oli lähes äänetön.

Lähdin paluumatkalle. Metsänkävijä ei mielellään kulje omia jälkiään takaisin, joten kiersin lenkin etelänpuolelta takaisin tielle.

Kun palasin kaupunkiin, hämärä alkoi jo taas tihentyä. Uuden sillan risteyksessä oli kumarainen tummiin pukeutunut hahmo, joka tukeutui rollaattoriin ja joka mieli päästä kadun ylitse. Tulin lähemmäksi ja kysyin, voisinko auttaa.

En ollut varma henkilön sukupuolesta. Vanhat naiset miehistyvät: ääni mataloituu, parta alkaa kasvaa. Toisaalta nuoret vihaiset miehet muuttuvat keski-iässä ämmiksi. Katselin kasvoja, näkyisikö huulipartaa.

”Onneksi ei sentään ole lunta”, sanoin ylittäessämme katua.

”Vitut”, autettavani ärähti.

Kysyin, minne matka. Hen ei vastannut.

Sanoin, etten ollut menossa minnekään erityisesti. Hen tempaisi käsivartensa irti kädestäni ja työnsi rollaattoria tarmokkaasti eteenpäin.

”Kestävä kehitys vaatii pieniä ja suuria tekoja”, sanoin rohkaisevasti.

Hen jatkoi puhumattomana puoli askelta edelläni. Joki virtasi vieressämme vapaana. Koetin esittäytyä, mutta hen ei kertonut nimeään.

”Maanviljelyn satomahdollisuudet kasvavat ilmaston muuttumisen myötä. Kvinoa, camelina, kanihua – ovatko tuttuja?”

Kuulin matalaa murinaa rollaajan suunnalta. Kun hen joutui hetkeksi pysähtymään, astuin rinnalle ja kysyin:

”Mikä vialla?”

”Musta joulu.”

”Mutta tällaisia joulut tulevat tästä pitäen olemaan.”

”Just.”

Koska oli vuodenkierron suurenmoinen juhla, halusin ilahduttaa lähimmäistäni. Ehdotin, että laulaisimme yhdessä. Istuuduimme puistonpenkille, ja tällaisessa säässä se kävi vallan mainiosti. Aloitin laulamisen, ja hetken päästä myös satunnainen kanssakulkija liittyi mukaan. Hen päästeli kerallani ääni kirkastuen ja kasvot hehkuen:

Pigis-land, Pigis-land,
joulun onnenmaa,
Pigis-land, Pigis-land,
jätän huolet taa.

 

Katso pimeään: näet itsesi

”Keinu heilahda kultainen / pitkin yöllistä Linnunrataa”, kirjoitti Lauri Viljanen runossaan. Kaksi ja puoli miljardia maailman asukasta tähyilee turhaan taivaalle kotigalaksimme nähdäkseen. Yhdysvalloissa 80 prosenttia ihmisistä ei ole koskaan nähnyt Linnunrataa. Syynä on keinovalon valtava määrä.

NASA:n julkaisema Earth at night -satelliittikuva antaa ensiksi lumoavan vaikutelman häikäisevine valonauhoineen. Mutta pian tyrmistyttävä ajatus hiipii mieleen: entä jos todellakin haluaisin olla pimeässä, minne asti minun pitäisi matkustaa?

Amerikkalainen tietokirjailija ja entinen zen-munkki Clark Strand on viehättynyt pimeydestä. Pienessä kirjassaan Waking Up to the Dark hän kertoo syyn siihen: hän on potenut unettomuutta koko ikänsä muttei ole varsinaisesti kärsinyt siitä, sillä hänellä on tapana lähteä yöllä ulos kävelylle.

Hän ei pelkää pimeää vaan kohtaa siellä spirituaalisen minänsä, ”sielunsa”. Yölliset kävelyretket ovat hänelle eräänlaista meditaatiota.

Psykiatri Thomas Wehr teki 1990-luvulla kokeellisen tutkimuksen ihmisen luonnollisesta vuorokausirytmistä. Hänen koehenkilönsä eristettiin kaikesta mahdollisesta keinovalosta, ja kolmen viikon jälkeen tapahtui dramaattinen muutos: he nukkuivat yhtä paljon kuin aiemmin, mutta yöuni jakautui kahteen nukkumisjaksoon.

Ensiksi oli neljä tuntia syvää unta. Sitten seurasi kaksi tuntia kestävä ”hiljaisen levon” jakso. Tämän jälkeen tuli taas neljä tuntia syvää unta.

Ensimmäisen ja toisen syvän unen välissä oleva jakso ei ollut nukkumista muttei myöskään valveillaoloa vaan aivan omanlaisensa tajunnantila.

Clark kuvailee kirjassaan, miten eri uskonnollisissa traditioissa kahden syvän unen välisessä erityisessä mielentilassa on antauduttu yölliseen rukoukseen tai palvelukseen. Näin on muslimeilla, juutalaisilla ja kristityillä sekä hinduilla. Buddhan valaistumisen kerrotaan tapahtuneen yöllä juuri tuon välijakson aikoihin.

Olen potenut kaamosmasennusta – sehän oli taannoin eräänlainen muoti. Olen paennut pimeyttä kirkasvalolampun kirvelevään häikäisyyn. En tee sitä enää.

Koetan parhaan kykyni mukaan kohdata pimeän vuodenajan. Voimavarat ovat vähissä, mutta ehkä kohtuullinen ponnistelu riittää. Niukassa valossa on hyvä istua ja kävellä ja katsella sisäänpäin.

Paavo Haavikko kirjoitti runoonsa: ”Hyvää yötä. Niin, paljon pimeyttä.” Luin nuo sanat ensiksi mustan ironian värittäminä.

Mutta jospa runon sanoma onkin lempeä: tarvitsemme pimeyttä, paljon pimeyttä. Nyt sitä on saatavilla. Hyvää pimeyttä.

*

Clark Strand: Waking Up to the Dark: Ancient Wisdom for a Sleepless Age. Spiegel & Grau.

 

Päivittäinen harjoitus

Oletko jo tehnyt päivittäisen harjoituksesi? Tiedäthän, sen jota ilman tuntuu kuin jotain puuttuisi. Sen joka iskee kipinän.

Tunnettu japanilainen karateopettaja Masatoshi Nakayama sanoi joskus, että päivittäinen harjoitus on tärkeintä mitä voit tehdä – joka päivä. Jos ajatellaan urheilijan tai muusikon ammattia, tämä ajatus on helppo ymmärtää. Tuloksellinen, menestyksekäs toiminta edellyttää väsymätöntä, määrätietoista harjoittelua. Ja jos haluat edistyä karaten, jousiammunnan tai teenvalmistamisen tiellä, on syytä harjoitella säännöllisesti ja pitkäjänteisesti.

Tämä ehkä koskee elämää ylipäätään. Mikä tahansa onkin alasi tai intohimosi, ei ole arvokkaampaa asiaa kuin harjoitella sitä päivittäin. Shakinpelaaja tekee itsekseen shakkitehtäviä. Kuvataiteilija skissailee lehtiöönsä. Salsaaja harjoittelee kuvioitaan. Nulla dies sine linea.

Minulla on ollut elämässäni vaihe, jolloin päivittäisenä harjoituksena pystyin ainoastaan istumaan paikallani meditaatiossa puoli tuntia. Fyysisten ja psyykkisten esteiden vuoksi oli mahdotonta tehdä jokin sellainen harjoitus, joka olisi vaatinut enemmän ponnistelua ja energiaa.

Mutta tein harjoitukseni. Ja olin siitä tyytyväinen.

Jossakin toisessa vaiheessa mieli on ollut niin hajaantunut, etten ole pystynyt harjoittelemaan ollenkaan. Kaoottinen arki on imaissut minut pyöritykseensä, enkä ole päässyt sitä pakoon. Silloin en ollut tyytyväinen vaan usein turhautunut ja joskus jopa ahdistunut.

Todellinen harjoitus on sellainen, ettei sillä ole tarkoitusta tai päämäärää. Jos käyt ahkerasti lenkillä jaksaaksesi juosta puolimaratonin, toimit järkevästi, mutta jos odotetun juoksutapahtuman jälkeen päivittäinen lenkki ei enää maistukaan, tavoitteellisuus on ristiriidassa itse harjoittelun kanssa. Jos harjoittelet esiintymistaitoasi pystyäksesi työpaikalla vetämään power point -esityksen, et ehkä ole yhtään kiinnostunut puhetaidosta vaan ajattelet lähinnä pomon ja kollegoiden reaktioita.

Päivittäinen harjoitus on sellainen, jonka teet pelkästään itsesi takia, keskittyneesti, ilman pyrkimystä toisaalle. Teet sen sen vuoksi, mitä harjoitus merkitsee sinulle.

Oletko jo tehnyt päivittäisen harjoituksesi? Tänään, tässä hetkessä, tällä paikalla. Se kertoo sinulle, kuka olet ja mitä haluat olla.