Tunne ja sen nimi

Luulen, että olen kartoittanut oman psyykeni varsin hyvin. Olen prosessoinut ja eritellyt kokemuksiani, olen ehtinyt jo tähän ikään, ja kohtaan tunteet väistelemättä. Jaan mieluusti sisimpiä ajatuksiani aina kun tapaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat myös siihen valmiita.

Minulla on läppärillä tiedosto, johon olen koonnut ’tunteita’. Se on tuollainen yksityinen työväline, jolla yhä koetan kehittää itsetuntemusta.

Olen kirjoittanut pieniä kuvauksia tilanteista, joissa esiintyy jollain tavoin arkkityyppisiä tai minulle toistuvia tunnetiloja. Niitä kertyy vähitellen lisää, mutta niitä ei ole kovin paljon, tällä hetkellä joitakin kymmeniä, sillä useimmat tunteet palautuvat tiettyihin alkulähteisiin.

Siksi ne ovatkin arkkityyppisiä.

Ominaista on myös se, että levottomuuden, epävarmuuden ja ahdistuksen tunteista minulla on olemassa paljon laajempi kirjasto kuin selvästi ja yksiselitteisesti positiivisista tunteista.

Onko auvoisuus keskellä elämän arkea vaikeampi huomata ja rajata?

Olen antanut näille tunteille nimet, joilla on minulle itselleni konkreettinen elämänhistoriaani liittyvä tarkoitus mutta jotka ehkä muille eivät sano mitään. Tiedostossa ovat esimerkiksi sellaiset tunteet kuin ”Solros”, ”Seppuku”, ”Itärintama”, ”Giovanni” ja ”Syystuuli”.

Tällä hetkellä koetan rajata tunnetta, jonka työnimi on ”Pajamäki”. Nimi ei kuitenkaan tyydytä minua, se pitää myöhemmin vaihtaa.

Ne, jotka tuntevat minua, tietävät, että olen lähtöisin tuonnimisestä Helsingin kaupunginosasta. Se on pieni 1960-luvun lähiö, umpiperä, josta ei ole muuta pääsyä kuin bussilla keskustaan tai metsän ja pellon halki Espooseen.

Tunne nimeltä ”Pajamäki” ei tämän hetken kartoituksessa kuitenkaan viittaa lapsuuteeni vaan siihen elämänvaiheeseen, jolloin olin muuttamassa pois. Olin opiskelija, olin juuri mennyt ensimmäistä kertaa naimisiin ja olin mielestäni lahjakas skribentti. Halusin kynälläni muuttaa maailmaa.

Minulla oli paljon unelmia muttei pienintäkään käsitystä, miten niitä toteuttaisin.

Jokainen on oman onnensa seppä. Se on yksi meidän aikamme johtavista ajatuksista. Se ei ehkä kuitenkaan pidä paikkaansa. Olosuhteet määrittävät niin paljon. Onnekkaat mielellään toistavat tuota lausetta, jottei luultaisi, että he ovat vain saaneet voittavan arpalipun.

On niin outoa, että pitkän ajan jälkeen olen samanlaisessa tilanteessa. Minulla on paljon unelmia, mutta en tiedä miten ne toteuttaisin. Puhallan palkeilla lisää hehkua ja taon. Rauta on kuumaa.

Mietin, miten tämän oikein nimeäisin. Olisiko se ”Ahjo” vai ”Alasin”? Vai kenties ”Kipinät”? Tai miltä kuulostaisi ”Ilmarinen”?

Se on nyt käsillä. Se on tämä. Se on tämä tunne.

Yö.
Kirjan lehdet tummuvat.
Rakkaus, hetki sitten
väkevästi versonut,
lakoontuu märässä maassa.
Puut, jotka vaihtavat
vuodenaikaa,
vaihtavat maisemaa,
ja taivaat vaihtuvat
ilman aikojaan.
Yö. Syksy.
Sanat käyvät painaviksi,
niin raskaiksi,
että kerrassaan ne on
aseteltava yksitellen
toinen toisensa viereen.
Yö. Syksy. Kuolema.
Tällaiseksi piha on jäänyt
meidän mentyä,
tyhjentyväksi, harmaaseen
sumeaan liukenevaksi,
tihuuttavaan jäähtyväksi.
Syksy, sadetta
ennen aamua.

Ammennan joesta vettä ja keitän teetä

Elävä vesi tarvitsee keittämiseen elävän tulen.
Kumarru kalastajan kivelle, ammenna syvästä kirkkaasta virrasta,
pullokurpitsaan on varastoituna kevään kuu, ota se purkkiin,
pienellä kauhalla jaa öinen virta, valuta se kattilaan.
Kuplivassa vedessä pyörii teenlehtiä.
Kaada siitä ja kuule tuulen suhina männyissä.
Kokoon kuivuneella vatsalla
vaikea kieltäytyä vielä kolmannesta kupillisestakaan.
Istun ja kuuntelen: vanhasta kaupungista
kantautuu kellon lyönti.

– Su Dongpo
(Burton Watsonin englanninnoksesta kääntänyt © TL)

Nainen junassa

Nainen on saapunut junaan hetkeä aiemmin. Hän istuu ikkunapaikalla; hän on nostanut matkalaukkunsa hyllylle ja sijoittanut pienehkön kassin lattialle jalkojensa viereen. Hän katsoo loivassa kulmassa ikkunasta ulos. Minä katselen häntä.

Tämä on pääteasema – joillekin. Ei kulu kuin hetken aikaa, ja kaikki on toisin. Vastaanottajat vaihtuvat saattajiksi. He, jotka nyt parveilevat, ovatkin lähdössä: matkalle, hyvin tietämäänsä päämäärään – tai tuntemattomaan. Paikka on muuttunut lähtöasemaksi.

Nainen luo minuun välinpitämättömän silmäyksen ja kääntää sitten katseen syliinsä. Hänellä on kirja polvillaan, en tänne asti erota mikä se voisi olla.

Minut valtaa selkeä ja vastustamaton tarve: haluaisin nukahtaa hänen viereensä – nukahtaa, ja taas herätä. Sinä ehkä luulet, että ajattelen seksiä ja sen jälkeistä vajoamista. Ei. Tarkoitan pelkästään nukahtamista. Hämärää hengitystä, yhteistä vaipumista.

Mikä voisi olla läheisempää: kaksi satunnaista samasta elämästä osallista uinuu vierekkäin, koskettamatta, vain hipaisun päässä toisistaan. Heidän unensa virtaavat siitä samasta tummasta lähteestä, josta kaikkien unet nousevat. Ja unennäyt kietoutuvat toisiinsa, unikuvat hyväilevät toisiaan. Mutta herättyään he muistavat vain oman unensa ja ihmettelevät sen arvoituksellista kulkua.

Nainen istuu yhä tuossa. Ja sitten se hetki: vielä mikään ei ole liikahtanut, mutta tiedät, että kohta jotain tapahtuu. Tovin olet vielä epävarma, liikkuuko tämä juna, liikkuuko tuo juna vai kenties asemalaituri.

Kunnes käy selväksi: juna lähtee. Nainen istuu ikkunan vieressä. Minä katselen häntä. Hänen junansa lipuu pois asemalta. Minun junani lähtee hiukan myöhemmin.

 

”Jätkä rupee spiidaa”

Lause kaikuu vieläkin korvissani. Nousee muistikuvia vuosikymmenten takaisista poikien välisistä tappeluista tai uhkailuista.

Olen tavattoman iloinen #metoo-vyörystä, joka muuttaa yhteiskuntaamme. On meneillään rakkaudellinen vallankumous: kun pahat teot oikaistaan, maailma muuttuu paremmaksi. Toivon, että tyttäreni saavat tulevaisuudessa tuntea olonsa aiempaa turvallisemmaksi.

Kun häirinnän ja manipuloinnin valtarakenteet purkautuvat, myös miehille tulee helpompi hengittää siinä ilmapiirissä. Olen jo itsessäni huomannut paljon huojentuneisuutta.

Seuraavassa aallossa on lähtenyt liikkeelle #mentoo-keskustelu. Yhteiskunnassamme vallinneet ’miehisyyden’ ulkoiset mallit on myös aika kyseenalaistaa. Väkivalta, väkivallan uhka ja tunteiden kätkeminen ovat olleet miesten maailman lausumattomia vahvoja normeja. Tämän tunnistan.

Kodin kasvatusmallit ovat mieheksi kasvamisen ytimessä. Vanhempani ovat tietysti omaksuneet ne ympäröivästä yhteiskunnasta. Pienen pojan pitäisi yhtäkkiä olla pikkumies, samanlainen kuin isä ja isän kaverit.

Kun kodin ovesta astuu ulos maailmaan, miehisyyden lait joutuu kohtaamaan ilman pehmennystä. Minun lapsuudessani poikien nokkimisjärjestys haettiin kovistelemalla, lyömällä, pelottelemalla ja ivallisesti lausutulla repliikillä:

”Jätkä rupee spiidaa.”

Lause kaikuu vieläkin korvissani.

Olen elämäni aikana käyttänyt valtavan paljon energiaa tunteiden piilottamiseen ja kontrollointiin. Selviytymiskeinoikseni olen oppinut väistämisen ja konfliktien välttämisen. Onnekseni kasvoin isokokoiseksi, joten aikuisiällä suoranainen väkivallan uhka on väistynyt.

On hieman sääli, että vasta nyt pystyn purkamaan miehisyyden vääriä ehdollistumia itsessäni. Toisaalta olen iloinen, että se tapahtuu viimeinkin. Toivottavasti jonain päivänä tunteet virtaavat minussa vapaasti ja voin ne myös näyttää. Opettelen sitä.