Vuosien ruuhkan laannuttua

”Lapsia minulla täytyy olla”, kirjoitti August Strindberg eräässä kirjeessään, ”sillä ilman lasten kiljahduksia en voi työskennellä.” Jossain mielessä tämä pitää Ruotsin kansalliskirjailijan kohdalla paikkansa. Mutta joka tuntee vähänkin Strindbergin elämäkertaa, tietää, että hänen ajatuksensa olivat aina muualla ja että lasten päivittäisiin tarpeisiin hän ei vastannut millään tavalla.

Allekirjoitan Strindbergin virkkeen omassa elämässäni tietoisena siihen liittyvästä ironiasta. Jään odottamaan lasteni tuomiota, olenko tehnyt hyvin vai huonosti.

Vapaan ammatinharjoittajan työolosuhteet ovat kirjavat. Palkollisella työpaikka ja työpiste luovat sopivan vireen tulokselliseen aherrukseen. Mutta freelancer joutuu itse päättämään, miten haluaa töitä tehdä, ja muutokset työolosuhteissa vaikuttavat paljon viihtyvyyteen ja aikaansaavuuteen.

Olen työskennellyt vuosikausia kotona. Välillä olen hakeutunut kirjastoon, kahvilaan, mökille ja jopa luostariin, jotta rytminvaihdos antaisi sopivan luovan sysäyksen.

Tänä kesänä käytännön syistä työpöydän vakituinen paikka on taas vaihtunut, ja yllättäen huomasin kaipaavani ”lasten kiljahduksia”. Ikää minulle vain on karttunut sen verran, että huudot, kirkaisut ja pienten jalkojen töminä ovat peruuttamattomasti vaienneet ympärilläni.

Strindbergin sitaatti ei ole elämässäni vailla perusteita. Olin nuori perheenisä 1990-luvulla ja samanaikaisesti työskentelin enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Kirjoitin kotona väitöskirjan ja romaaneja, laadin lehtiartikkeleita ja toimitin muiden tekstejä. Luin pinoittain kirjoja ja röykkiöittäin käsikirjoituksia, valmistin opetusta. Lasten kiljahdukset olivat jokapäiväistä työnteon taustahälyä.

Nyt minulla on kaikki rauha ja lähes kaikki tarvitsemani aika. Seurauksena on varmaankin keskittynyttä, intensiivistä työntekoa.

Kunpa olisikin. Olen täysin mieleni levottomuuden ja impulsiivisten houkutusten armoilla. Tunnen itseni laiskaksi. Pakenen ystävien seuraan lounaalle tai kahvilaan. Työnteko ihanteellisissa olosuhteissa osoittautuukin yllättävän vaikeaksi.

Jälkeläisiä en enää tahdo hankkia. Mietin, olisiko tähän jokin ratkaisu. Haluaisin töitä tehdessäni kuulla iloista hihkumista ja tömistystä, joka kantautuu luokseni vaimeasti ja johon minun ei tarvitse millään tavoin reagoida. Olla keskellä elämää, tuntea sen kasvuvoima ja syke – ja sitten taas uppoutua omiin ajatuksiin. Eikö se olisi täydellistä.

 

Meissä jokaisessa asuu bussikuski

Olen usein ihmetellyt, mikseivät kaikki ihmiset kirjoita runoja. Mikään ei ole luonnollisempaa. Jos pyydät pientä lasta laatimaan runon, hän tekee sen ilolla ja antaumuksella.

Minä toki myös luen lyriikkaa ja saan siitä suurta nautintoa. Siirtelin äskettäin rakkaimpia runokirjoja toiseen hyllyyn ja muistin kaikkien lukukokemusten mielihyvän ja oivallusten sykähdykset sitä mukaa kuin asettelin niteitä tekijänmukaisesti paikoilleen.

Kun näin Jim Jarmuschin elokuvan Paterson, tunne palasi entistäkin voimakkaampana: mikseivät kaikki kirjoita runoja! Rakastin elokuvan jokaista hetkeä, elin mukana sen tapahtumat ja halusin katsoa sen seuraavana päivänä toistamiseen. Paterson kertoo runoja kirjoittavasta bussikuskista, hänen samanlaisina toistuvista päivistään ja arkisista kohtaamisista.

Ehkä pari repliikkiä olisin jättänyt pois. Elokuvan loppupuolella höpsö japanilainen istuutuu puistossa päähenkilön viereen ja kysyy: oletkohan ehkä runoja kirjoittava bussikuski, sellainen joka sopisi hyvin William Carlos Williamsin runoon. Tarpeetonta alleviivausta.

Tunnen runoja kirjoittavan nunnan, muurarin ja varastomiehen sekä monia muita. Enkä ihmettelisi, jos tapaisin runoilevan toimitusjohtajan, kampaajan tai vakuutusvirkailijan.

Itkin elokuvan aikana kaksi kertaa. Kun Paterson aamiaisen nautittuaan matkalla bussivarikolle ryhtyy mielessään kirjoittamaan runoa sinikärkisistä tulitikuista, en voinut estää pintaan nousevia tunteitani. We have plenty of matches in our house…

Minuun vyöryi sama tunne kuin silloin, kun runo alkaa syntyä – se tulee aina tuntemattomasta ulottuvuudesta. Jokapäiväisen elämän ja arkisen ympäristön jokin yksityiskohta näyttäytyy erityisen tarkasti, uutena, ihmeellisenä, ja koko maailma muuttuu toiseksi.

Itkin myös siinä kohtauksessa, kun bussikuski tapaa sattumalta nuoren tytön. Noin 12-vuotias tyttö kertoo olevansa runoilija ja lukee muistikirjastaan runonsa Water Falls. (Jos haluat, voit katsoa kohtauksen tästä linkistä.) Elokuvan runot on pääosin kirjoittanut runoilija Ron Padgett, mutta Water Falls on Jarmuschin itsensä käsialaa.

Toivoisin, että runoilija-sanasta voitaisiin riisua kaikki hohdokkuus ja tärkeily. Runoilijaksi alkaminen on luonnollista ja helppoa: tarvitset vain muistikirjan ja kynän.

Runoilija säilyttää sisimmässään lapsen kaltaisen ihmettelyn. Hän tutkii maailmaa olemalla avoin havainnoille ja kokemuksille. Runon kirjoittamisen hetkellä hän tavoittaa täydellisen läsnäolon: kosketuksen samanaikaisesti omaan itseensä ja siihen todellisuuteen jossa hän elää. Ja ennen kaikkea hän tavoittaa sen kauneuden, joka on koko ajan hänen ulottuvillaan.

Miksi et ryhtyisi runoilijaksi?

 

Onko Katti Matikainen HOT

Kesän aikana sosiaalisessa mediassa pulpahti jälleen esiin keskustelu, onko lastenhahmo Katti Matikainen kiihottava ja mitä olisi ajateltava sellaisista ihmisistä, jotka katsovat häntä seksuaalisesti virittyneinä. Aamulehden kolumnisti Jantso Jokelin kyseli, onko pervoa pitää Katti Matikaista seksikkäänä.

Rajanveto on tärkeää, ja se voidaan tehdä selkeästi. Vanhempien ja lasten yhteisiin hetkiin ei kuulu millään lailla seksuaalinen katse.

Mutta mitä tapahtuu aikuisten kesken, on aikuisten välinen asia. Näin ainakin usein ajatellaan. Individualistinen aikamme edellyttää yksilöllistä moraalia: tee mitä haluat, kunhan et vahingoita muita.

Vuonna 2011 Suomi poisti tautiluokituksesta monia ”sukupuolisia kohdehäiriöitä”, joita aiemmin oli pidetty sairauksina. Jos haluat googlailla, mistä kaikesta ihminen voi seksuaalisesti kiihottua, kokeile termiä paraphilia tai paraphilic disorders. Vaikuttaa siltä, että ihmisen seksuaalisuus hakee loputtomiin toteutumismuotojaan.

Olen pyrkinyt vapautumaan syyllisyydentunteista, mikäli sisimmästäni kumpuaa yllättäviä mieltymyksiä. Seksuaalisuus nousee niin syvistä viettikerroksista, että sen olemus on minulle itsellenikin arvoitus. Koetan hyväksyä tämän.

Tulee mieleen muistuma lapsuudestani. Oli kesä kuten nytkin, lämpimiä aurinkoisia päiviä.

Pihan hyvä kaverini oli Jusa, jonka kanssa seikkailimme päivittäin. Olimme kuuden seitsemän vanhoja ja selkeästi seksuaalisen kehityksen latenssivaiheessa. Leikimme mieluusti Lepakkomiestä, koska otimme vaikutteita televisiosta.

Jusa oli Batman ja minä olin Robin.

Mutta roolileikkiin tuli aivan erityisen säväyttävä jännite, kun Jusa kertoi, että serkkutyttö Leena oli taas tulossa heille kylään.

”Leikitään Batmania”, sanoin.

”Joo”, sanoi Jusa.

”Leena saa olla Kissanainen.”

”Tietenkin.”

Kuusivuotiaana minulla ei ollut mitään käsitystä seksuaalisuudesta eikä kokemuksia fyysisistä seksuaalisista tuntemuksista. Mutta liitän tuon muiston olennaisesti seksuaalisuuteni omaelämäkertaan. Alituisten seikkailujen maailmassa ei ollut mitään kiehtovampaa kuin Kissanainen, tyttö joka oli naamioitunut kissaksi.

Katti Matikaisen hahmon seksuaalistumista ei tarvitse pitää edes sukupuolisena kohdehäiriönä, vaan ennemminkin se vaikuttaa luonnolliselta ja väistämättömältä. Ihmiskunnan mytologiassa antiikin egyptiläisistä ja kelttiläisistä lähtien kissa on lukemattomissa yhteyksissä edustanut naisen salattua seksuaalisuutta. Jungin arkkityypeissä kissa liittyy animaan eli naiselliseen. Ja onko sattunut korviin arkipuheen metafora ”kuuma kissa”. Sellaisia kuulemma jotkut yrittävät pyydystää kesällä ravintolan terassilta.

Minä, mutsi ja Mauno Koivisto

Minäkin olen tehnyt luokkaretken eli koulutuksen avulla ’noussut’ työväenluokasta siisteihin sisätöihin. Molemmat vanhempani muuttivat 1950-luvulla Savosta Helsinkiin työn perässä. Minä pääsin vuonna 1971 oppikouluun ja siitä eteenpäin.

Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat selosti Mari Käyhkön sosiologista tutkimusta, että duunaritaustaisilla maisterisnaisilla on tunne jäämisestä kahden maailman väliin. Toteamus jäi vaivaamaan. Olisiko suhtautuminen naisiin erilainen kuin miehiin?

Yliopistolle en onnistunut koskaan kiinnittymään. Olin viitisen vuotta jatko-opiskelijana, yhden vuoden assistenttina ja väittelin tohtoriksi – ja akateeminen urani oli sitten siinä. En kuitenkaan koskaan tuntenut, että minua olisi hyljeksitty työväenluokkaisen taustani vuoksi, sillä en tehnyt siitä mitään numeroa. Minun mielestäni yliopisto oli vain työpaikkana vieraannuttava ja kaikki pitivät toisiaan kilpailijoina.

En myöskään ole kokenut sellaista, että olisin muuttunut oudommaksi kasvutaustani sukulaisille ja tutuille. Jos olen tarttunut talikkoon, rautakankeen tai muuhun raskaaseen työkaluun, en ole kuullut huudahdusta: ”Tulukee kahtommaan, kun viisaustieteen tohtor tekköö töetä.”

En ole varma, voiko Suomessa puhua enää luokkayhteiskunnasta. Sosiaaliset rakenteet ovat monimutkaistuneet. Työläisvanhempani ovat omalla ahkeruudellaan nousseet elintasoltaan keskiluokkaan, mutta minun kaltaiseni humanistisen kulttuurityöläisen sosiaalinen asema on vajonnut.

Myös presidentti Mauno Koivisto teki luokkaretken. Hänen ikäpolvessaan se oli harvinaisempaa, eikä tuota käsitettä ollut vielä keksitty. Se, että ahtaajana työskennellyt Koivisto jatkoi ruumiillisen työn tekoa kesämökillään, on antanut aiheen julkaista hänestä sankarillisia otoksia kuvalehdissä.

Vanhemmilleni Koiviston tulo päämieheksi oli suuri tapaus. He tunsivat hänet omaksi presidentikseen. Koiviston esimerkin mukainen oli myös sosiaalisen nousun mielikuva, jota he koettivat minulle välittää: pitää lukea ja opiskella, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Siihen he väsymättä kannustivat.

Entä sitten kokemus ulkopuolisuudesta? Eikö se ole inhimillinen peruskokemus: vaikka kuinka ponnistelisi tunteakseen kuuluvansa porukkaan, aina tulee se hetki, jolloin on kohdattava itsensä.

”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, / yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.”

Koulutus ja ulkopuolisuus yhdistyvät myös minun kokemuksessani, mutta niiden välillä ei ole syy–seuraus-suhdetta. Niiden ansiosta olen riippumaton ja vapaa liikkumaan erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä.

 

 

Naulan käyttöohje

Lauri Viita sanoo Moreenin kirvesmiehen Iisakki Niemisen suulla: paras perintö on kirves ja sen käyttöohje. Mitään sellaista minulla ei ole lapsilleni jättää.

Ehkä ojennan pädin ja kerron, miten sormieleillä zoomataan ja miten toimii 3D-kosketus. No, tämä on huuli.

Lenkkimaastoni rajautuu Porvoon uuden kaupunginosan Toukovuoren kupeeseen. Lama-aika on vaikuttanut siten, että kaupunginosan rakennustyöt eivät ole vuosikausiin oikeastaan edenneet. Muutamat omakotitalot ovat ilmeisesti hartiapankkimeiningillä nousseet metsänreunaan.

Mutta kevään tullen näyttääkin siltä, että jotain on alkanut tapahtua. Maansiirtokoneet ovat ilmestyneet paikalle ja muokkaavat jonkun onnellisen ja rohkean tonttia.

Toisaalla kuuluu ääni, jota jään kuuntelemaan. Tutunomaisuudessaan se herättää lämpimän ailahduksen rinnassani ja harvinaisuudessaan hartauden.

Joku naulaa.

Nykyään rakennuksilla käytetään yleensä naulapyssyä. Silloin kuuluu voimakas mutta jotenkin tukahtunut tussahdus, ja naula on saman tien kantaansa myöten pohjassa.

Mutta tämä rakentaja ei käytä naulapistoolia. En näe, missä hän ahertaa. Ehkä hän työskentelee välikatossa tai asentaa paneelia talon toisella puolella.

Hän käyttää vasaraa ja nauloja.

Kuuluu ensiksi pari hakevaa lyöntiä ja sen jälkeen, kun naula oli tarttunut kunnolla kiinni, seuraa muutaman iskun kiihtyvä ja voimistuva rytmi. Ja tämä toistuu säännöllisessä tahdissa muutaman sekunnin välein. Varma ja rutinoitunut työtapa, joka on voinut syntyä vain harjaantumalla.

En ole kouliintunut tekemisen kautta mihinkään käsityötaitoa vaativaan ja olen siitä pahoillani. Ihailen käytännön ihmisiä, kuten monet kaltaiseni ’henkisen’ työn tekijät. Vanhempieni esimerkin kautta olen kuitenkin omaksunut asenteen, että en vierasta työkaluja enkä käsien likaantumista.

Isäni ei ole koskaan kääntynyt ammattilaisen puoleen, jos hänellä on vähänkin sellainen käsitys, että hän saattaisi itse osata. Hän on korjannut autot ja pesukoneet, tehnyt putkityöt. Hän on rakentanut, remontoinut, kaatanut ja karsinut puut.

Voisinko sentään jättää lapsilleni naulan käyttöohjeen. Jos sinun tarvitsee tehdä naulaliitos tai kiinnittää naula seinään, älä heti pyydä paikalle tekijämiestä vaan koeta ensiksi itse. Ota vasara parempaan käteen ja naula huonomman käden peukalon ja etusormen väliin. Sitten vain ryhdyt naulaamaan.

Voi olla, että kovalla tuulella naula taipuu eikä uppoa sovinnolla. Mutta kisko kiero naula pois ja yritä uudestaan.