Mikä oikeastaan on kirja

Annoin lopulta periksi. Ryhdyin ääni- ja e-kirjoja tarjoavan palvelun asiakkaaksi. Kuukausimaksua vastaan saan lukea ja kuunnella kirjoja rajattomasti, kunhan vain tarjolla on riittävästi minua miellyttäviä teoksia.

Tämä odotus on täyttynyt kevyesti. Olen parissa kuukaudessa lukenut sen verran uutuuskirjoja, että olen ’säästänyt’ sievoisen summan rahaa. Jonkin tietyn kirjan omistaminen ei ole minulle tärkeää, kun minulla on joka tapauksessa paljon kirjoja ja niitä koko ajan tulee ja menee.

Jotain enteellistä ironiaa on siinä, että luin Pekka Tarkan muistelmat Onnen Pekka kyseisessä palvelussa e-kirjana. Hän on nuoruudessani ollut minulle tärkeä mentori sillä tavoin, että vuonna 1987 hän pyysi minut Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelijaksi.

Tarkan kirja päättyy vuoteen 1989 ja HS:n Varkauden satelliittipainon käyttöönottoon. Hän toteaa gutenbergiläisen aikakauden tulleen lakipisteeseensä ja ”elektronisen vallankumouksen” antavan merkkejä itsestään. Uusinta tekniikkaa edustavan painokoneen vierellä hän on kuulevinaan etäisen uhkaavan äänen:

”Aikanne menee mailleen. Muste ja paperi loppuu, eikä teitä enää ole.”

Kirjoittaminen ei kuitenkaan maailmasta lopu. Kun olen nyt luopunut kirjapalvelujen jääräpäisestä vastustamisesta, minulle on tullut tunne, että kirja etsii uusia muotoja. Enkä tarkoita tällä äänikirjoiksi suoraan tuotettuja dekkareita tai eroottisia novelleja. Jotain aivan uutta on tulossa, vaikka minä en sitä tällä hetkellä osaa kuvitella.

Kirja-alan vallankumous on tapahtunut tavattoman hitaasti eikä ehkä ole vielä edes alkanut. Parikymmentä vuotta on julistettu digitaalisuuden tuloa, mutta konservatiivinen ala muuttuu jopa hitaammin kuin on odotettu.

Olen edelleen kovin tyytymätön e-kirjan tekniseen toteutukseen. Laadukas Amazonin Kindle minua miellyttää, mutta kaikki muut toteutukset, joita olen kokeillut, jollakin tavoin aina tuottavat pettymyksen.

Tarkan muistelmat e-kirjana on kuin mikä tahansa tekstitiedosto, jonka rullasin vuoron perään pädiltä ja puhelimen näytöltä. Lukukokemus oli arkinen ja sekoittui siihen, mitä tein sähköisen viestinnän parissa ja sosiaalisessa mediassa. Toki itse kirjan sisältö, Tarkan kuvaus suomalaisen kirjallisuuden kulta-ajasta, tuotti minulle valtavasti iloa.

Kirja voi olla nopeasti ahmaistava tietoteos, näyttelijä-kirjailijan itsensä lukema äänikirja tai lehdistössä huomioitu uutuusromaani. Nämä mielelläni kelpuutan kuukausimaksullisen kirjapalvelun kautta.

Mutta jos haluan aidosti nauttia kirjallisuudesta, ostan paperille kauniisti painetun ja taitavan graafikon viimeistelemän oikean kirjan, varmistan että saan siihen keskittyä, heittäydyn rakkaalle sohvalleni ja annan mennä. Luen, luen, luen.

Kirjailija ja rahat

Ostin Antti Nylénin esseemonologin Häviö Suomalaisesta Kirjakaupasta hintaan 21,95 euroa. Halusin tehdä näin, sillä kirjassa on kysymys rahasta.

Normaalisti saan kirjoja pyytämällä kustantajilta. Tämä johtunee siitä, että olen aikoinani työskennellyt arvostelijana, olen kirjailija ja silloin tällöin kirjoitan uutuusteoksista myös blogissani.

En tiedä, mikä tekijänpalkkioprosentti on kirjattu Nylénin kustannussopimukseen tai mikä on nettohinta, jolla Kosmos myy kirjaa Suomalaiselle. Luulisin arvaukseni osuvan melko lähelle, jos sanoisin, että Nylénille tilitetään ostoksestani aikanaan 2,90 euroa.

Ole hyvä, Antti.

Huomionarvoista tässä on se, että oletan Nylénin saavan kirjastaan myynninmukaisia tilityksiä, mikä ei ole itsestään selvää. Merkittävä osa ilmestyvästä kaunokirjallisuudesta myy niin vähän, että ennakon jälkeen kirjailijalle ei makseta yhtään mitään. Kirjailija saa vuosittain miinusmerkkisiä tekijänpalkkiotilityksiä, koska ennakkoa on kattamatta. Yleensä hän ei kuitenkaan joudu palauttamaan jo saamiaan rahoja.

Nylén on Häviöllään Runeberg-palkinnon ehdokkaana ja muutenkin paikkansa lunastanut kirjailija, joten oletettavasti kirjan myyntiluvut kipuavat break even -pisteen yli, ja tyytyväisenä kustantaja tilittää kirjailijalle osansa.

Nylénin kuvaamat kirjailijantyön ahtaat taloudelliset ehdot ovat tunnistettavia. Olen luultavasti kohdannut ne kaikki vuosien varrella, kuten niin moni muukin.

Kirjan nimessä ’häviö’ on käsitettävä metaforisesti ja kärjistävästi, sillä hän itsekin sanoo nimittävänsä ”menestystään” tällä sanalla.

Mutta entä ne kirjailijat, joilta puuttuu edes Nylénin tasoinen menestys. Joka vuosi ilmestyy useita ansiokkaita teoksia, jotka eivät saa juuri mitään huomiota. Ei myyntiä, ei palkintoja, ei lehtihaastatteluja, ei ehkä edes apurahoja. Monen kohdalla sana ”häviö” voidaan käsittää kirjaimellisesti. He eivät kirjoita kokemuksestaan esseitä, koska niitä ei kukaan julkaise.

Ihanaa, että tämä kirja on ilmestynyt. Olen lähes kaikesta eri mieltä. Toivoisin, että kirja oikeasti herättäisi keskustelua, mutta se on ehkä liikaa toivottu. Minulla ei ole nyt aikaa osallistua keskusteluun tämän enempää.

Suomalaisesta apurahajärjestelmästä olen Nylénin kanssa aivan eri linjoilla. Minun mielestäni järjestelmä on erinomainen ja toimiva, sillä se takaa työskentelyedellytykset varsin isolle kirjailijajoukolle varsin pienin kustannuksin.

Kirjailijat, myös apurahoja saatuaan, joutuvat kituuttamaan. Se kuuluu asiaan. Taloudelliset sitoumukset on yhteiskunnassamme hoidettava riippumatta siitä, saako apurahaa vai ei.

Ajattelen toisella tavoin kuin Nylén ja rohkenen sen nyt sanoa. Jos ryhdyt kirjailijaksi, se ei tarkoita sitä, että sinulle ”kuuluu” jokin määrä apurahoja tai peräti taiteilijapalkka. Apuraha on ylimääräinen hyvä, jolla sinua tuetaan ja jolla onnellisessa tapauksessa voidaan tarjota hiukan työrauhaa.

Henkilökohtaisella tunne-elämän tasolla, johon Nylénkin välillä ohimennen viittaa (depressio, ahdistuneisuushäiriö), tällainen asenne helpottaa paljon. Iloitsen joka kerta kun minulle myönnetään apurahaa, koska en ole etukäteen budjetoinut sitä henkilökohtaiseen talousarviooni. Tunnen jopa kiitollisuutta.

 

Antti Nylén: Häviö. Kosmos. 219 sivua.

Ammennan joesta vettä ja keitän teetä

Elävä vesi tarvitsee keittämiseen elävän tulen.
Kumarru kalastajan kivelle, ammenna syvästä kirkkaasta virrasta,
pullokurpitsaan on varastoituna kevään kuu, ota se purkkiin,
pienellä kauhalla jaa öinen virta, valuta se kattilaan.
Kuplivassa vedessä pyörii teenlehtiä.
Kaada siitä ja kuule tuulen suhina männyissä.
Kokoon kuivuneella vatsalla
vaikea kieltäytyä vielä kolmannesta kupillisestakaan.
Istun ja kuuntelen: vanhasta kaupungista
kantautuu kellon lyönti.

– Su Dongpo
(Burton Watsonin englanninnoksesta kääntänyt © TL)

Musta valkoinen musta

Kirjoittamisen kahdeksan jaloa totuutta. Manifesti hetkeä ennen kuin syksyn lehdet vaipuvat historiaan. Tämä on listojen lista. Klikkaa ennen kuin linkki jäähtyy.

  1. Kirjoittamisessa puhe tulee näkyväksi. Korviahuumaava hiljaisuus.
  2. Kirjoittaminen on peruuttamatonta. Puuko palaisi taimeksi. Lapsi ei livu rakastavaisten ensi katseeseen.
  3. Heijastella todellisuutta. Luoda todellisuutta. Olla todellisuutta.
  4. Voiko romaanin julistaa kuolleeksi? Voiko printtiä lukea auringonlaskun jälkeen? Voiko runoudelle jättää hyvästit? Voiko olemassaolosta kieltäytyä?
  5. Maailma antaa kysymykset, kirjoittaa niistä kirjan. Vastaus: juodaanpa kupillinen teetä.
  6. Kirjoittaminen ei ole selonteko vaan teko.
  7. Samaa sanaa ei voi kirjoittaa kahta kertaa kertaa.
  8. Me olemme kaikki janoisia.

 

Kirjailija sosiaalisessa mediassa

Erään projektin loppuraportti

Vuonna 2010 olin turhautunut. Päivätyö ei enää tarjonnut niitä haasteita, joita olin siltä odottanut. Halusin jäädä vapaaksi kirjailijaksi.

Olin myös kirjailijansatooni tyytymätön: laiho kasvoi kitsaasti riippumatta siitä mitä sarkaan kylvin. Ajattelin silti turhaksi jäädä valittelemaan, ettei kustantajani tee mitään kirjojeni eteen. Mietin, miten itse voisin asiaa auttaa.

Lehdistössä puhuttiin tuolloin entistä kiivaammin kirjailijoiden brändäämisestä. Heidän tuli astua esiin, kertoa elämästään ja kirjoistaan, rakentaa itsestään brändi.

No hyvä, myönsin itselleni. Kirjailijanprofiilini oli aivan liian näkymätön. Sitä korjatakseni päätin lähteä täysillä sosiaaliseen mediaan.

Minulla oli romaanin kirjoittaminen loppusuoralla. Päättelin, että teoksen julkisuudelle olisi hyötyä kirjailijanprofiilin nostamisesta.

Avasin Facebook-tilin ja aloin rakentaa verkostoa. Käynnistin blogin, jossa esitin iskevästi ajatuksiani yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta. Ryhdyin myös twiittamaan, liityin LinkedIn-palveluun, ja jaoin ajatuksiani auliisti, minne vain onnistuin niitä työntämään.

Sosiaalisessa mediassa pitää toki olla sisäistä ilmaisuntarvetta. Sitä minulle oli kertynyt runsaasti, mutta koko ajan mielessäni oli tämä hanke: kuinka nostaa itseäni paremmin näkyviin.

Kolmen vuoden projekti on vaatinut minulta paljon päättäväisyyttä, koska olen ollut siitä yksin vastuussa. En ole juoninut sitä minkään markkinointiorganisaation tai mainostoimiston kanssa.

Tällaiseen kustantajat kirjailijoita mielellään rohkaisevat, koska rahaa ei tarvitse käyttää. Todettakoon kuitenkin, ettei kukaan ole minua tähän suoranaisesti usuttanut vaan itse olen tahtonut.

Työ on tehty. Blogin suosituimmat artikkelit ovat käsitelleet seksuaalisuutta, alkoholia ja kirja-alan muutoskipuja.

Viime syksynä ilmestynyt romaanini Vihreän lohikäärmeen kylä oli luullakseni taiteellinen onnistuminen, koska olen saanut siitä ainoastaan kiittäviä arvioita. Muilta osin projektin tulokset ovat jääneet vähäisiksi.

Voin toki ajatella, että kirjamyynnin huolestuttava käänne vuonna 2013 yhä huonompaan suuntaan on vaikuttanut romaanin vaatimattomaan menekkiin. Mutta vaihtuvia ulkoisia tekijöitä on aina niin paljon, että niiden vaikutuksia on mahdotonta osoittaa.

Olenko nyt siis kirjailijana tuotemerkki? En, koska nimelleni ei ole vieläkään karttunut kaupallista arvoa. Vähälevikkisen kirjailijan brändi on oksymoron: ristiriitainen ilmaus, asia jota ei ole olemassa.