Rakas opastajani Mirkka

Minä olen kirjoittanut. Lähetän rivit sinulle nyt, kun sinä tulit aivan odottamatta tänne.

Voisin sanoa, että elämä riipaisee, mutta ilmauksessa tuntuu jokin väärä sävy. Kuinka se muutenkaan menisi.

Mikään ei ole erillistä. Kaikki kuuluvat yhteen, toisilleen. Ajatus ei ole sinulle vieras. Katsoin äskettäin lyhyen filmin tästä. Jopa se, jota ajattelemme ’minäksi’, on vain kuva. Meitä ei ole olemassa ilman kaikkea muuta. ”Yhtä ei ole ilman toista.”

Ja kuitenkin aina uudestaan hämmästyn, kun löytyy yhteyksiä, jotka ovat olleet minulta kätkettyjä. On olemassa suunnitelma tai mikä lienee.

Olen uppoutunut seuraavan romaanin kirjoittamiseen. Se on kuohuva tarina kahden älyllisen ja intohimoisen ihmisen kohtaamisesta, sielunkumppanuudesta, väärinkäsityksistä ja hulluudesta, johon kaikki lopulta päätyy. Tämä työprosessi on riemullisesti tempaissut minut mukaansa.

En todellakaan tiedä, miten tähän päädyin ja mikä minut tähän kuljetti. Hämmästyin suuresti, kun tulin lukeneeksi Pyhästä Katariina Aleksandrialaisesta, jonka tarinaa en ole tätä ennen tuntenut. Kun tutustuin hänen legendaansa, kuvat sinun tuotannostasi nousivat mieleeni.

Katariinan tunnuksia ovat pyörä ja miekka. Ne ovat hänen, ja ne ovat sinun. Katariina pitää kynää kädessään. Kerrotaan, että kun hänen aikakautensa parhaat filosofit tulivat häntä käännyttämään, Katariina sai filosofit omien ajatustensa kannalle.

Minun ei tarvitse jatkaa. Avautuu väylä ja taso, niin se käy ja sitä me ihmettelemme. Ja kuitenkin se on ollut siellä kaiken aikaa.

Sana on väkevä, ei siitä tarvitse kantaa huolta. Pinnallisessa ajassa liikkuu pinnallisia asioita, mutta aina on niitä, jotka jäävät kuuntelemaan sanoja: hiljaisia, vakavia, tosia.

Olen onnellinen, että saan tehdä tätä työtä ja että olen tuntenut sinut. Mikään, mikä on ollut, ei ole jäänyt taakse. Kaikki on yhä.

Jatkan Katariinan ja romaanin parissa. Toivotan sinulle sitä hyvää, ja sinähän olet jo toivottanut.

Mirkka Rekola 26. kesäkuuta 1931 – 5. helmikuuta 2014

 

Miksi minä niitä ostan

Olen nyt ostanut niitä lahjaksi, ja olen itsekin saanut yhden. Kumma kyllä, en kykene näkemään tätä kansalaisvelvollisuuden täyttämisenä.

Ostan kirjoja, koska nautin niiden lukemisesta ja saan niiden parissa merkitsevyyden elämyksiä. Ja kun ojennan kirjan jollekulle muulle, toivon hänen tavoittavan jotain samanlaista.

Kirjojen myynti vähenee vuonna 2013 ehkä parikymmentä prosenttia, mikä on huolestuneena pantu merkille. Minusta se ei ole oikein hyvä syy käyttää rahojaan kirjallisuuteen.

En koskaan osta kirjoja kannattaakseni kirjatuotantoa tai kirja-alan yrityksiä. Rakastan kirjoja niiden sisällön vuoksi, ja siksi haluan hankkia niitä itselleni.

Jos kirja-ala on vaikeuksissa, se on kirja-alan ongelma. Ne, jotka tekevät sitä työkseen, voivat miettiä ratkaisuja.

Mutta sinä, parahin lukija, osta kirjoja kiinnostuksen ja intohimon vuoksi. Älä osta velvollisuudesta. Kirjallisuutta ei tarvitse pelastaa.

 

Vihreän lohikäärmeen jäljillä

Olen seurannut ajoittain hämmentyneenä, miten kirjailijaystävät ja -kollegat jakavat sosiaalisessa mediassa väliaikatietoja työnsä edistymisestä. Blogit, Facebook ja Twitter pulppuavat levottomia päivityksiä tekstiverstaalta.

Ihmiset tietenkin eroavat temperamentiltaan: mikä sopii yhdelle, ei tule toiselle kuuloonkaan. Silti voi kysyä, onko tarpeen todistella sosiaalisessa mediassa päivittäin olemassaoloaan.

Minulle kirjallinen työskentely edellyttää erityistä huolenpitoa. Luova prosessi on niin herkkä, että haluan varjella keskeneräistä tekstiä poissa muiden silmistä – tai korkeintaan näytän sitä niille, jotka auttavat minua työn edistymisessä.

Suhtaudun taikauskoisesti jopa romaanin aiheen paljastamiseen. Taiteellisen prosessin jännitteet purkautuvat ennen aikojaan, jos antautuu keskustelemaan siitä, mikä on vasta kehkeytymässä.

Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY) ilmestyy ensi viikolla, joten lienee turvallista lausua siitä sananen. Olen työskennellyt romaanini parissa seitsemän vuotta, ja tämä ajanjakso on tuonut elämääni suuria muutoksia ja perusteellisia ravistuksia.

En tiedä, mikä johdatus toi ulottuvilleni Vietnamin. Muistelen, että googlailin jotain aivan muuta, kun sattumalta silmien eteen ponnahti aihe, joka vaati kaiken huomioni. Nämä henkilöt halusivat, että minä kerron heidän tarinansa.

Hankin taustatietoa. Tilasin kirjoja, luin artikkeleja, katsoin filmejä. Jonkin ajan kuluttua minulle tuli tunne, että olin tarpeeksi perillä ja ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön. Olin varma, että voisin kirjoittaa tiiviin romaanin muutamassa kuukaudessa.

Mutta jo heti aivan alussa, vasta parikymmentä sivua naputeltuani, eräs päähenkilöistä oli nousemassa portaita ja epäröi. Myös minä pysähdyin. Tajusin, etten ollut valmis menemään sinne, minne hänen tiensä johti. En ollut vielä kylliksi päässyt hänen sisälleen. Minun oli ensiksi astuttava nuo samaiset portaat.

Matkustin, kävin katsomassa paikkoja. Eläydyin toisenlaiseen maailmankuvaan, vieraaseen kulttuuriin. Sitten lisää kirjoja ja artikkeleja ja filmejä. Kirjoittamista, samastumista, nahkoihin menemistä.

Seitsemän vuotta on syvä matka. Jos olisin lörpötellyt työn edistymisen vaiheista, olisin pilannut kokemuksen itseltäni. Monia merkityksellisiä kohtaamisia, monia uusia ystäviä.

Romaanin kirjoittamisessa antoisinta ovat yllätykset, saapumiset tuntemattomille seuduille. Vaikka tekisi kuinka tarkat suunnitelmat, kertomus noudattaa omia halujaan ja valitsee reittinsä.

Minäkö tämän romaanin olen kirjoittanut, voin vain lopulta ihmetellä. En minä ole sitä tehnyt, se on minulle annettu.

 

E-kirja: tilastojen valehtelemaa

Olen odottanut, että joku pätevä kulttuuri- tai taloustoimittaja selvittäisi, mitä kirja-alalla todella tapahtuu. Vuosittain tarkasteltuna muutokset eivät ole kovin dramaattisia, joten tilastoista ei voi helposti revitellä otsikoita. Tällaisen jutun tekeminen vaatisi ehkä nykyjournalisteilta liikaa syventymistä.

Markkina supistuu. Minne ostajat menevät? Mitä tekevät nykyään ne, joiden intohimona oli ennen lukeminen?

Tammikuussa Kirjakauppaliitto julkisti 2012 tilastonsa, ja asiaan vihkiytyneet kiinnittivät huomiota, että vuoden myydyimpien e-kirjojen kappalemäärät olivat hämmästyttävän suuria lähtien Leena Lehtolaisen yli 10 000 latauksen ”myynnistä”.

Läpimurto? Mitä ihmettä!

Kukaan alalla toimiva ei kommentoinut näitä lukuja, eikä ainutkaan toimittaja kiinnittänyt niihin huomiota. Järkeenkäypä selitys on, että kylkiäiskampanjat ovat kasvattaneet kappalemääräisiä lukuja. Top-listan euromääräisiä myyntejä ei ole julkistettu.

Helsingin Sanomat uutisoi Kustannusyhdistyksen tilastoihin viitaten, että vuonna 2012 sähkökirjojen myynti kasvoi 123 prosenttia. Tämä luku muodostuu pääasiassa siitä, että sähköisten oppikirjojen myynnissä tapahtui hyppäys. Yleisen kirjallisuuden osalta kasvu oli ainoastaan 36 prosenttia. Samanaikaisesti esimerkiksi tablettitietokoneiden myynti kaksinkertaistui.

Mistä Suomen markkinoilla kiikastaa? Suuressa maailmassahan e-kirjat ovat olleet jo pitkään iso juttu.

Tämänkin käsityksen taustalla on tilastopropaganda. Amazon onnistuu yhä uudestaan saamaan tiedotteensa sellaisenaan mediassa läpi.

Todellisuudessa Amazon ei kerro kirjamyyntinsä liikevaihtoa. Itse asiassa koko Yhdysvaltain kirjamarkkinasta on vaikea saada vertailukelpoisia tilastoja, koska sellaisia ei haluta julkistaa.

Amazonin e-kirjojen lukuja ovat kaiken aikaa vääristäneet ilmaislataukset, nimelliseen 1–3 dollarin hintaan myytävät klassikot ja omakustannekirjailijat. Amazonissa on tällä hetkellä yli miljoona omakustannekirjailijaa, joista valtaosa myy vaatimattomasti ja joista ani harvat menestyvät.

Englanninkielinen markkina on tietenkin maailmanlaajuinen, ja lukuja on vaikea suhteuttaa. Mutta jos arvioidaan, että englantia ensimmäisenä tai toisena kielenä puhuvia on yhteensä vaikkapa 600 miljoonaa, saadaan jokin suhdeluku.

Mitä vaikuttaisi Suomen kirjamarkkinoiden tilastointiin, jos meillä olisi yhtäkkiä muutaman vuoden kuluessa 10 000 omakustannekirjailijaa? Kuvitellaanpa sitä.

Tuoreiden tietojen mukaan e-kirjat vastaavat liikevaihdoltaan Yhdysvalloissa 22 prosenttia markkinoista, ja Iso-Britanniassa 13 prosenttia. En tiedä, miten näitä lukuja tulisi suhteuttaa ja tulkita.

Suomessa sähkökirjamarkkinan suuruus vuonna 2012 oli yleisen kirjallisuuden osalta vain 0,36 prosenttia, ei siis lähelläkään sitä yhden prosentin lukua, jonka alan ammattilaiset ovat heittäneet näppituntumalta. E-kirjamarkkina ei ole käynnistynyt, koska alan toimijat ovat halunneet estää sen syntymisen.

Digitaalinen vallankumous muovaa jo lehdistöä uusiksi ja ulottuu vähitellen vääjäämättä myös kirja-alalle. Maailma muuttuu, Eskoseni, nitisten ja kitisten.

 

Älä osta mitään -joulu

Se oli sanonut, että mennään Siltaseen brunssille. Onko tässä järkeä, tuumin kävellessäni viimeistä kadunväliä. Oli minulla kotonakin ruokaa. Itse olin ehdottanut sille, että olisi mukava tavata ”jossain”.

Minulla on täsmällinen sisäinen kello. Lähden sitten tapaamiseen puolta tuntia tai tuntia aiemmin, osun paikalle juuri sovitulla kellonlyömällä. Jos kiirehdin tai hidastelen, olen joka tapauksessa oikeaan aikaan perillä. Mutta jos stressaan tapaamista, tulen viisi tai kymmenen minuuttia etuajassa.

Astuin sisään, kävin pöytään odottamaan. Kun se saapui, ajattelin, onko tuo se.

Oli se. Pakokauhu iski.

Koetin havainnoida sitä ja olla samalla erityisesti katsomatta. Sen villatakki näytti nuhruiselta. Kynsilakka oli lohkeillut, maskara ripsissä paakkuuntunut.

Juteltiin. En kyllä muista mitä. Ei sanaakaan aiemmista suhteista, ei sentään.

”Miksi miehet aina katsoo mun rintoja”, se sanoi.

Huomasin, että sen villatakin napit olivat auki. Se nojautui tuolillaan eteenpäin, ja alla olevan trikoopaidan etumus pullistui.

”Enpä tosiaan tiedä”, sanoin.

Annokset saapuivat ja tarjoilija toivotti hyvää ruokahalua.

”Miten sä aiot viettää joulua?”

”En mitenkään”, sanoin. ”Mulla on ’älä osta mitään’ -joulu.”

”Ai, sä olet ironinen. Vähän vanha siihen.”

Selitin sille, että puoli vuotta aiemmin oli tullut ero. Jouluna exä oli päättänyt lentää lasten kanssa Thaimaahan kahdeksi viikoksi. Siksi olin pyhät yksin.

”Varmaan oot saanut potkutkin”, se tokaisi.

”Ei sentään. Ne tulee vasta keväällä.”

Puhelimessa sen ääni oli kuulostanut pehmeästi kehräävältä. Nyt kissa oli jonnekin kadonnut. Arvelin matalan puheäänen johtuvan alituisesta tupakoinnista.

”Sä et voi tulla mun luokse jouluna”, se sanoi.

”En kyllä ajatellutkaan.”

”Mä menen kotiin Viialaan. Me tehdään äidin kanssa laatikot, graavataan lohi ja paistetaan kinkku. Se on sille tärkeää. Illalla yhdet lämmittävää belgialaista munkkiolutta. Äidin mielestä joulu on perhejuhla. Siksi sä et voi tulla.”

Sanoin sille, että olin sen kanssa samaa mieltä. Viettäisin silti joulun mielelläni yksin. Kävelisin kotikaupunkini tyhjiä katuja, katselisin valaistuja ikkunoita ja olisin tyytyväinen siitä, että olin niiden ulkopuolella ja hengitin pakkasilmaa.

”Mikä muuten sun ammatti on?” se kysyi.

”Toimittaja.”

”Ethän sä vain kirjoita musta. Ethän sä käytä mua mihinkään.”

Sanoin sille, että se voisi olla huoletta. En missään tapauksessa käyttäisi sitä. Ajattelin, että se oli viimeinen asia, jonka halusin tehdä.