Rakastettu alastomana valkokankaalla

Helsinki 1960-luvulta nykypäivään, suomenruotsalaisen hienoston ja keskiluokan hankauspinta, George Harrisonin hittibiisit (yht. 5 kpl) ja nuoruuden heleydestä keski-ikään tummuva rakkaustarina – kuulostaa ihan Kjell Westön romaanilta. Voisin kuvitella, että hänen faniensa kaikki odotukset täyttyvät.

Fiktio myös kutkuttavasti viittailee todellisuusesikuviin mutta samalla tahdikkaasti väistelee. Esimerkiksi Etelä-Haagassa sijaitseva, täsmällisesti kuvattu koulu ei ole romaanissa Lärkan vaan ”Tredje svenska läroverket”.

Westö ymmärtää paljon romaanikerronnasta. Minulle tuli tunne, että hieman oivalsin hänen reseptiään.

Rikinkeltainen taivas on ystävyys- ja sukuromaani, joka lavean eeppisellä, kepeästi historioivalla otteellaan kertoo, miten elämä koskettaa läpi vuosikymmenten ja miten se jättää ihmisiin jälkensä. Mutta kuinka tämä oikeastaan tapahtuu?

Hieman alle viisisataa sivua käsittää puolen vuosisadan mittaisen kaaren. Keskimäärin sata sivua kunkin vuosikymmenen kuvaamiseen – sehän on tavattoman vähän.

Mistä siis syntyy eeppinen laveus?

Kun katsotaan Westön kerrontaa lähempää, huomataan, että hän rakastaa yksityiskohtia ja saa ne kiehtovalla tavalla elämään. Hän kuvaa ympäristöä, tunnelmia ja henkilöiden mielentaitteita väsymättömällä kiinnostuksella.

Miten sivumäärä edes riittää?

Lisäksi Westön kerronnassa keskeistä on muistelu: tapahtumat kerrotaan, niihin palataan, niitä kelaillaan, niiden kulku kyseenalaistetaan ja lopulta vielä kerran kysytään, mitä oikein tapahtui.

Rikkaiden Rabellien kesäpaikka kuvataan tavattoman monta kertaa, jotta muutos ajassa tulee näkyviin. Mutta lisäksi George Harrisonin kuolema, reissupoikien käynti portugalilaisessa bordellissa, naispäähenkilön Stellan alastonkohtaus elokuvassa ynnä muut episodit toistuvat toistumistaan.

Kysymys on kerronnan redundanssista. Lapsetkin tykkäävät saduista, koska toisteisuus luo turvallisuutta.

Westön ”eeppisyys” syntyy yksityiskohtiin pysähtymisestä ja pitkistä aikahyppäyksistä sekä hänen maagisesta otteestaan. Romaanin taika toteutuu kertojan ja lukijan yhteispelissä: syntyy illuusio ajan virtauksesta, aukkoinen tarina tuntuu yhtenäiseltä, kerronnan imu vie mukanaan.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Suomentanut Laura Beck. 459 sivua. Otava.

Kjell Westö: Den svavelgula himlen. 475 sidor. Schildts & Söderströms.

Tähdet 4/5

Paha poliisi ja paha tyttö

Maria Mustranta luottaa psykologisen kuvauksen intensiteettiin ja tekee sen taitavasti. Hänen henkilöidensä paineistetut mielentilat luovat lukemisen imun. Epäilen, että hän on tarkoituksella hajottanut juonivetoisen tarinan, vaikka sellaiseen olisi ollut kaikki ainekset koossa. Tällä tavoin henkilöiden syvempi problematiikka pääsee esiin.

Toimittajana tunnetun Mustrannan esikoisteos Sokeita hetkiä ei ole poliisiromaani, vaikka päähenkilö on poliisi, eikä rikosromaani, vaikka rikoksia tapahtuu alituisesti. Dramaattiset, väkivallantäyteiset avainkohtaukset on suodatettu epädramaattisiksi. Juonirakenteen suorastaan oppikirjamaisesti aristoteelinen tunnistaminen (arpi, märk väl!) on upotettu kerronnan hetteikköön täysin epäaristoteelisesti.

Romaanin päähenkilö Juhani on poliisi, joka alkaa luisua hämärän puolelle. Ensi oireita ovat liiallinen voimankäyttö kiinniottotilanteessa ja laittomien päihteiden käytön arkipäiväistyminen.

Juhani kohtaa kaltoin kohdellun teinitytön Kaislan, joka henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi on suuressa vaarassa langeta huumekuvioihin. Juhani tuntee tarvetta ryhtyä suojelemaan Kaislaa.

Jos nämä päähenkilöt näytettäisiin ulkoapäin, vaikkapa toiminnallisessa elokuvallisessa katkelmassa, Kaisla olisi pahoille teille joutunut nuori nainen ja Juhani keski-ikäinen kunnon poliisi. Mutta Mustrannan kerronnan perusviritys on juuri siinä, että sisältäpäin asiat näyttävät aivan toisenlaisilta.

Miten pahuus tulee ihmiseen? Vastaus: pahojen tekojen kautta. Miten pahuus asettuu ihmiseen? Vastaus: hän ei tiedosta tekojaan.

Juhanin problematiikka kehkeytyy siten, että hän kyllä ymmärtää tehneensä väärin ja että hän huomaa joutuneensa väärien tekojen kierteeseen. Mutta hän ei halua ottaa vastuuta. Hän vain toivoo, ettei kukaan saa tietää hänen rikoksistaan. Enempää en voikaan spoilata. Lukemisen arvoinen romaani.

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä. 282 sivua. WSOY.

Tähdet 3½/5

Eksistentiaalinen, koominen krapula

Olavi Koistinen on löytänyt kerrontaansa sen kulman, jossa tarinoista tulee merkityksellisiä. Hän kirjoittaa aikalaisnovelleja tutunomaisista henkilöistä mutta kärjistää huomionsa siihen kohtaan, jossa todellisuus taittuu absurdiksi – tai tulee ainakin absurdin rajoille.

Nuorehkojen miesten krapulapäivän kuvaus ei tuo näkyviin mitään erikoista tai yllättävää, mutta silti ollaan eksistentiaalisesti olemassaolon terällä. Aistiherkkä olotila synnyttää pienistä eleistä isoa komiikkaa.

Lähes kaikissa muissa novelleissa on samoin: arkinen episodi haastaa kokijansa perustuksia myöten. Heitä ovat yläkouluikäinen poika uimahallissa liikuntatunnilla, eläkeläinen uudistuvien pankkipalvelujen ahdingossa ja suomalainen kuukausilahjoittaja, joka matkustaa tapaamaan kummilastaan.

Meidänkin elämässämme on näitä kohtia, jopa päivittäin. Kysymys on siitä, kiinnitämmekö niihin huomiota vai vilahtavatko ne ohi ja katoavat kaoottiseen päivien jatkumoon.

Usein esitetään kysymys, jalostaako kirjallisuus, tekeekö se meistä parempia. Minä vastaan: ei jalosta. Jotain muuta pitää olla lisäksi, jotta meistä tulee hyviä ihmisiä.

Mutta kuten Koistisen novellikerronnasta huomaamme, kirjallisuus voi lisätä avoimuutta, valppautta ja kykyä tehdä havaintoja. Kuinka löytää arkielämän tahmeasta, tylsästä aineesta se, mikä antaa olemassaolollemme tarkoituksen.

Nuoripari on naisen vanhempien kanssa Kekkosen museossa Tamminiemessä. Koko episodin merkitys muuttuu, kun käy ilmi, että nainen on raskaana. Tunkkaisen Kekkos-nostalgian keskelle kirkastuu juhlahetki.

Niminovelli kohottaa kokoelman komeaan päätökseen. Siitä voi halutessaan löytää kokoaan suurempaa symboliikkaa. Mutta Koistisen kerronnan perusolemus on pitää meidät kiinni tässä todellisuudessa, tässä ainoassa, tässä hatarassa ja epävarmassa.

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. 216 sivua. Kosmos.

Tähdet 3½/5

Me olimme lahtareita

”Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat.” Näin sanoo romaanin Samuli Kytömaa, ilmajokelainen ison talon poika ja körtti, joka asevelvollisena ei alun perinkään ole tappamisesta kiinnostunut ja joka hyödyttömästi menettää henkensä oman upseerin ampumana kesken hyökkäyksen.

Romaanin iso kaari on entuudestaan tuttu monesta sisällissotaa käsittelevästä teoksesta. Valkoinen aalto pyyhkii lännestä itään yli punaisen Suomen ja aiheuttaa mittaamattomasti kärsimystä.

Mutta näkökulma on nyt valkoisella puolella, mikä antaa historialliseen kerrontaan erityisen inhimillisen ulottuvuuden. Eri henkilöiden vaiheissa tulee nähtäväksi, miten sota muuttaa jokaisen persoonallisuutta. Myös voittajat kärsivät, myös heidän sielunsa repeytyy riekaleiksi.

Anneli Kanto on tehnyt romaaniin perusteellisen taustatyön, mutta hänen erityinen kertojantaitonsa on siinä, miten hän saa historialliset tapahtumat elävöitettyä. Lahtarit tempaisee mukaansa, kertoo sodan vaiheet talvesta kevääseen ja tuo henkilöt vuoron perään etualalle siten, että kollektiivinen näyttäytyy yksilöllisen kautta.

Sodan vaikutus kärjistyy toistuvasti tolkuttomaan raakuuteen, jopa koulupoikien tai haavoittuneiden lahtaamiseen. Kenestä tahansa voi paljastua kyky äärimmäisiin pahuuden tekoihin.

Kanto kuvittaa historiallisten episodien merkityksen yksilöiden elämänkulussa. Säveltäjä Toivo Kuulan absurdi kohtalo Viipurissa jääkärien murhaamana saa osallisen silminnäkijän tulkinnan. Hauholla tapahtuneen naiskaartilaisten joukkoraiskauksen ja teloituksen logiikka paljastuu käskyn antaneen upseerin ajatusten kautta. Tapauksesta Kanto on kertonut laveammin tämän romaanin sisarteoksessa Veriruusut (2008).

Jääkäriksi lähtevän lakitieteen ylioppilaan Elias Ylivallin tarina sitoo romaanin moninaiset tapahtumat. Ensiksi isänmaan vapauttamisen ihanteellinen tehtävä näyttää pyhittävän kyseenalaiset teot, joihin hän lankeaa, mutta lopulta hän päätyy moraaliseen ja sielulliseen umpikujaan.

Anneli Kanto: Lahtarit. 389 sivua. Gummerus.

Tähdet 4½/5

Kutsutut ja kutsumattomat vieraat

Helmi Kekkosen hienovarainen sisäinen kerronta tavoittaa ilmavasti tunnelman. Se hetki elokuun illassa, kun helteinen päivä kääntyy vilpoisaksi. Kutsut ovat alkamassa, nainen on pukeutunut valkoiseen mekkoon. Valmistelut on tehty, vain mies viipyy kukkia hakemassa. Vieraat saapuvat.

Kaikki ei kuitenkaan ole niin kepeää kuin aluksi näyttää. Mikään ei ole.

Vieraat on viuhkamaisesti solmittu episodiromaani. Hilpeäksi aiottuun yhteiseen hetkeen matkaavat henkilöt tuovat mukanaan kukin oman tarinansa. Ja heidän kohtaamispisteeseensä, illalliselle, se kokoaa odottamattoman paljon painetta.

Romaanin keskiöön asettuu surullinen, lapsettomaksi jäänyt nuori nainen Sonja, joka on järjestänyt juhlat saadakseen välillä muuta ajateltavaa. Kutsuttujen ja kutsumattomien vieraiden elämät keritään vähitellen auki.

Romaanin tematiikka nousee perhe-elämästä: vanhemmuus ja lapsettomuus, onnistumiset ja epäonnistumiset. Episodien näkökulma painottuu naisten kokemuksiin, miehet jäävät selvästi sivurooliin.

Sisäisessä kerrontaotteessa henkilöiden välinen dramatiikka näkyy kuin kalvon takaa. Paineet eivät purkaudu ennen kuin dramaattisessa loppukohtauksessa. Sitä ei voi tässä spoilata.

Loppuratkaisu ja episodirakenne tuovat mieleen elokuvakerronnan. Elokuvan tapainen johtomotiivi on myös taivaalla leijuvat kuumailmapallot, jotka romaanin henkilöt vuoron perään havaitsevat: ”Ne lipuvat kauempana olevien kattojen yllä, hehkuvina, ääneti, toinen toista seuraten.”

Samalla tavoin romaanin ihmiset leijuvat toinen toisensa vaiheilla, kiinnittymättä, rinnakkain mutta omaa reittiään edeten.

Helmi Kekkonen: Vieraat. 195 sivua. Siltala.

Tähdet 3½/5