Paha poliisi ja paha tyttö

Maria Mustranta luottaa psykologisen kuvauksen intensiteettiin ja tekee sen taitavasti. Hänen henkilöidensä paineistetut mielentilat luovat lukemisen imun. Epäilen, että hän on tarkoituksella hajottanut juonivetoisen tarinan, vaikka sellaiseen olisi ollut kaikki ainekset koossa. Tällä tavoin henkilöiden syvempi problematiikka pääsee esiin.

Toimittajana tunnetun Mustrannan esikoisteos Sokeita hetkiä ei ole poliisiromaani, vaikka päähenkilö on poliisi, eikä rikosromaani, vaikka rikoksia tapahtuu alituisesti. Dramaattiset, väkivallantäyteiset avainkohtaukset on suodatettu epädramaattisiksi. Juonirakenteen suorastaan oppikirjamaisesti aristoteelinen tunnistaminen (arpi, märk väl!) on upotettu kerronnan hetteikköön täysin epäaristoteelisesti.

Romaanin päähenkilö Juhani on poliisi, joka alkaa luisua hämärän puolelle. Ensi oireita ovat liiallinen voimankäyttö kiinniottotilanteessa ja laittomien päihteiden käytön arkipäiväistyminen.

Juhani kohtaa kaltoin kohdellun teinitytön Kaislan, joka henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi on suuressa vaarassa langeta huumekuvioihin. Juhani tuntee tarvetta ryhtyä suojelemaan Kaislaa.

Jos nämä päähenkilöt näytettäisiin ulkoapäin, vaikkapa toiminnallisessa elokuvallisessa katkelmassa, Kaisla olisi pahoille teille joutunut nuori nainen ja Juhani keski-ikäinen kunnon poliisi. Mutta Mustrannan kerronnan perusviritys on juuri siinä, että sisältäpäin asiat näyttävät aivan toisenlaisilta.

Miten pahuus tulee ihmiseen? Vastaus: pahojen tekojen kautta. Miten pahuus asettuu ihmiseen? Vastaus: hän ei tiedosta tekojaan.

Juhanin problematiikka kehkeytyy siten, että hän kyllä ymmärtää tehneensä väärin ja että hän huomaa joutuneensa väärien tekojen kierteeseen. Mutta hän ei halua ottaa vastuuta. Hän vain toivoo, ettei kukaan saa tietää hänen rikoksistaan. Enempää en voikaan spoilata. Lukemisen arvoinen romaani.

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä. 282 sivua. WSOY.

Tähdet 3½/5

Eksistentiaalinen, koominen krapula

Olavi Koistinen on löytänyt kerrontaansa sen kulman, jossa tarinoista tulee merkityksellisiä. Hän kirjoittaa aikalaisnovelleja tutunomaisista henkilöistä mutta kärjistää huomionsa siihen kohtaan, jossa todellisuus taittuu absurdiksi – tai tulee ainakin absurdin rajoille.

Nuorehkojen miesten krapulapäivän kuvaus ei tuo näkyviin mitään erikoista tai yllättävää, mutta silti ollaan eksistentiaalisesti olemassaolon terällä. Aistiherkkä olotila synnyttää pienistä eleistä isoa komiikkaa.

Lähes kaikissa muissa novelleissa on samoin: arkinen episodi haastaa kokijansa perustuksia myöten. Heitä ovat yläkouluikäinen poika uimahallissa liikuntatunnilla, eläkeläinen uudistuvien pankkipalvelujen ahdingossa ja suomalainen kuukausilahjoittaja, joka matkustaa tapaamaan kummilastaan.

Meidänkin elämässämme on näitä kohtia, jopa päivittäin. Kysymys on siitä, kiinnitämmekö niihin huomiota vai vilahtavatko ne ohi ja katoavat kaoottiseen päivien jatkumoon.

Usein esitetään kysymys, jalostaako kirjallisuus, tekeekö se meistä parempia. Minä vastaan: ei jalosta. Jotain muuta pitää olla lisäksi, jotta meistä tulee hyviä ihmisiä.

Mutta kuten Koistisen novellikerronnasta huomaamme, kirjallisuus voi lisätä avoimuutta, valppautta ja kykyä tehdä havaintoja. Kuinka löytää arkielämän tahmeasta, tylsästä aineesta se, mikä antaa olemassaolollemme tarkoituksen.

Nuoripari on naisen vanhempien kanssa Kekkosen museossa Tamminiemessä. Koko episodin merkitys muuttuu, kun käy ilmi, että nainen on raskaana. Tunkkaisen Kekkos-nostalgian keskelle kirkastuu juhlahetki.

Niminovelli kohottaa kokoelman komeaan päätökseen. Siitä voi halutessaan löytää kokoaan suurempaa symboliikkaa. Mutta Koistisen kerronnan perusolemus on pitää meidät kiinni tässä todellisuudessa, tässä ainoassa, tässä hatarassa ja epävarmassa.

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. 216 sivua. Kosmos.

Tähdet 3½/5

Me olimme lahtareita

”Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat.” Näin sanoo romaanin Samuli Kytömaa, ilmajokelainen ison talon poika ja körtti, joka asevelvollisena ei alun perinkään ole tappamisesta kiinnostunut ja joka hyödyttömästi menettää henkensä oman upseerin ampumana kesken hyökkäyksen.

Romaanin iso kaari on entuudestaan tuttu monesta sisällissotaa käsittelevästä teoksesta. Valkoinen aalto pyyhkii lännestä itään yli punaisen Suomen ja aiheuttaa mittaamattomasti kärsimystä.

Mutta näkökulma on nyt valkoisella puolella, mikä antaa historialliseen kerrontaan erityisen inhimillisen ulottuvuuden. Eri henkilöiden vaiheissa tulee nähtäväksi, miten sota muuttaa jokaisen persoonallisuutta. Myös voittajat kärsivät, myös heidän sielunsa repeytyy riekaleiksi.

Anneli Kanto on tehnyt romaaniin perusteellisen taustatyön, mutta hänen erityinen kertojantaitonsa on siinä, miten hän saa historialliset tapahtumat elävöitettyä. Lahtarit tempaisee mukaansa, kertoo sodan vaiheet talvesta kevääseen ja tuo henkilöt vuoron perään etualalle siten, että kollektiivinen näyttäytyy yksilöllisen kautta.

Sodan vaikutus kärjistyy toistuvasti tolkuttomaan raakuuteen, jopa koulupoikien tai haavoittuneiden lahtaamiseen. Kenestä tahansa voi paljastua kyky äärimmäisiin pahuuden tekoihin.

Kanto kuvittaa historiallisten episodien merkityksen yksilöiden elämänkulussa. Säveltäjä Toivo Kuulan absurdi kohtalo Viipurissa jääkärien murhaamana saa osallisen silminnäkijän tulkinnan. Hauholla tapahtuneen naiskaartilaisten joukkoraiskauksen ja teloituksen logiikka paljastuu käskyn antaneen upseerin ajatusten kautta. Tapauksesta Kanto on kertonut laveammin tämän romaanin sisarteoksessa Veriruusut (2008).

Jääkäriksi lähtevän lakitieteen ylioppilaan Elias Ylivallin tarina sitoo romaanin moninaiset tapahtumat. Ensiksi isänmaan vapauttamisen ihanteellinen tehtävä näyttää pyhittävän kyseenalaiset teot, joihin hän lankeaa, mutta lopulta hän päätyy moraaliseen ja sielulliseen umpikujaan.

Anneli Kanto: Lahtarit. 389 sivua. Gummerus.

Tähdet 4½/5

Kutsutut ja kutsumattomat vieraat

Helmi Kekkosen hienovarainen sisäinen kerronta tavoittaa ilmavasti tunnelman. Se hetki elokuun illassa, kun helteinen päivä kääntyy vilpoisaksi. Kutsut ovat alkamassa, nainen on pukeutunut valkoiseen mekkoon. Valmistelut on tehty, vain mies viipyy kukkia hakemassa. Vieraat saapuvat.

Kaikki ei kuitenkaan ole niin kepeää kuin aluksi näyttää. Mikään ei ole.

Vieraat on viuhkamaisesti solmittu episodiromaani. Hilpeäksi aiottuun yhteiseen hetkeen matkaavat henkilöt tuovat mukanaan kukin oman tarinansa. Ja heidän kohtaamispisteeseensä, illalliselle, se kokoaa odottamattoman paljon painetta.

Romaanin keskiöön asettuu surullinen, lapsettomaksi jäänyt nuori nainen Sonja, joka on järjestänyt juhlat saadakseen välillä muuta ajateltavaa. Kutsuttujen ja kutsumattomien vieraiden elämät keritään vähitellen auki.

Romaanin tematiikka nousee perhe-elämästä: vanhemmuus ja lapsettomuus, onnistumiset ja epäonnistumiset. Episodien näkökulma painottuu naisten kokemuksiin, miehet jäävät selvästi sivurooliin.

Sisäisessä kerrontaotteessa henkilöiden välinen dramatiikka näkyy kuin kalvon takaa. Paineet eivät purkaudu ennen kuin dramaattisessa loppukohtauksessa. Sitä ei voi tässä spoilata.

Loppuratkaisu ja episodirakenne tuovat mieleen elokuvakerronnan. Elokuvan tapainen johtomotiivi on myös taivaalla leijuvat kuumailmapallot, jotka romaanin henkilöt vuoron perään havaitsevat: ”Ne lipuvat kauempana olevien kattojen yllä, hehkuvina, ääneti, toinen toista seuraten.”

Samalla tavoin romaanin ihmiset leijuvat toinen toisensa vaiheilla, kiinnittymättä, rinnakkain mutta omaa reittiään edeten.

Helmi Kekkonen: Vieraat. 195 sivua. Siltala.

Tähdet 3½/5

 

Koskettava matka Japaniin

Henrika Ringbomin matkakirja Elden, leende vie kauas Japaniin ja tuo lähelle. Japanilaisen taiteen hienovaraisen estetiikan mukaisesti ulkoisen ja sisäisen todellisuuden kuvaus tavoittaa kaikki ne vivahteet, joista syvällinen kokemus muotoutuu.

Sveitsiläislähtöinen brittiesseisti Alain de Botton kirjoittaa teoksessaan The Art of Travel, että tiedämme kyllä minne haluamme matkustaa mutta emme pohdi, miksi tai miten matkustamme. Hän myös suosittelee lähtemään matkalle yksin, jos on mahdollisuus valita, sillä matkaseurueessa peilataan koko ajan muiden kokemuksia ja tehdään kompromisseja.

Japanin-matkalle hankkiutumisessa Ringbom vastaa kaikkiin de Bottonin hyvän matkustamisen vaatimuksiin. Valmistautuminen ottaa aikansa ja hän lähtee yksin.

Matkasuunnitelman päällimmäinen impulssi on ollut Helsingissä vieraillut japanilaisten puupiirrosten näyttely. Ringbomin kuvauksessa keriytyy kuitenkin auki koko hänen pitkä Japanin-harrastuksensa ja viime kädessä lapsena isältä saatu silkkikimono, joka edustaa sadunhohtoista idän saarivaltakuntaa.

Yksityiskohtaisten, aistivoimaisten matkavaikutelmien lomassa Ringbom samalla punnitsee koko siihenastisia elämänvaiheitaan ja senhetkistä -tilannettaan. Keski-iän taitekohdassa kasautuu menetysten paino ja tiivistyy näkemys ihmiselämän hetkellisyydestä ja epävarmuudesta.

Siitä myös kevään kirsikankukat kertovat.

Puutarhataidetta eritellessään Ringbom tekee huomion, että polkua pitkin kulkeva vierailija ei koskaan voi tietää, millainen näkymä seuraavaksi jonkin pensaan tai mutkan takaa avautuu, ja että aina uudestaan tarjoutuu vaikuttava kokemus.

Sama periaate toimii hänen matkakirjassaan: emme voi etukäteen aavistaa, minne tänään päädymme.

Henrika Ringbom: elden leende. 122 sidor. Förlaget.

Tähdet 5/5