Eksistentiaalinen, koominen krapula

Olavi Koistinen on löytänyt kerrontaansa sen kulman, jossa tarinoista tulee merkityksellisiä. Hän kirjoittaa aikalaisnovelleja tutunomaisista henkilöistä mutta kärjistää huomionsa siihen kohtaan, jossa todellisuus taittuu absurdiksi – tai tulee ainakin absurdin rajoille.

Nuorehkojen miesten krapulapäivän kuvaus ei tuo näkyviin mitään erikoista tai yllättävää, mutta silti ollaan eksistentiaalisesti olemassaolon terällä. Aistiherkkä olotila synnyttää pienistä eleistä isoa komiikkaa.

Lähes kaikissa muissa novelleissa on samoin: arkinen episodi haastaa kokijansa perustuksia myöten. Heitä ovat yläkouluikäinen poika uimahallissa liikuntatunnilla, eläkeläinen uudistuvien pankkipalvelujen ahdingossa ja suomalainen kuukausilahjoittaja, joka matkustaa tapaamaan kummilastaan.

Meidänkin elämässämme on näitä kohtia, jopa päivittäin. Kysymys on siitä, kiinnitämmekö niihin huomiota vai vilahtavatko ne ohi ja katoavat kaoottiseen päivien jatkumoon.

Usein esitetään kysymys, jalostaako kirjallisuus, tekeekö se meistä parempia. Minä vastaan: ei jalosta. Jotain muuta pitää olla lisäksi, jotta meistä tulee hyviä ihmisiä.

Mutta kuten Koistisen novellikerronnasta huomaamme, kirjallisuus voi lisätä avoimuutta, valppautta ja kykyä tehdä havaintoja. Kuinka löytää arkielämän tahmeasta, tylsästä aineesta se, mikä antaa olemassaolollemme tarkoituksen.

Nuoripari on naisen vanhempien kanssa Kekkosen museossa Tamminiemessä. Koko episodin merkitys muuttuu, kun käy ilmi, että nainen on raskaana. Tunkkaisen Kekkos-nostalgian keskelle kirkastuu juhlahetki.

Niminovelli kohottaa kokoelman komeaan päätökseen. Siitä voi halutessaan löytää kokoaan suurempaa symboliikkaa. Mutta Koistisen kerronnan perusolemus on pitää meidät kiinni tässä todellisuudessa, tässä ainoassa, tässä hatarassa ja epävarmassa.

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. 216 sivua. Kosmos.

Tähdet 3½/5

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *