Olen valinnut tähän kirjoittamiani lehtiartikkeleja vuosien takaa. En ole ruvennut niitä muokkaamaan tai parantelemaan. Olen koettanut valita sellaisia kirjoituksia, jotka puutteistaan huolimatta jollain tavoin minua itseäni miellyttävät. Lehtiarkisto karttuu vähitellen. Lisään uusia tekstejä kirjailija tai aihepiiri kerrallaan.

Veikko Huovinen (1927–2009)

Tapasin Veikko Huovisen viimeisen kerran vuonna 2008, kun olin pitämässä esitelmää Sotkamossa. Söimme lounasta pienellä seurueella ennen seminaarin alkua. Ulos astuttuamme Huovinen irvisti Talvivaaran suuntaan ja arveli, ettei kaivoksesta koituisi mitään iloa seudun asukkaille. Olimme tulleet Huovisen kanssa tutuiksi tehdessäni hänen tuotannostaan monografiaa, joka ilmestyi vuonna 1997. Sain nauttia hänen ja hänen vaimonsa vieraanvaraisuudesta ja kerran yövyin heidän kesämökillään Pienen Kiimasjärven rannalla. Kirjailijan 90-vuotisjuhlan lähestyessä olisin halunnut tehdä Huovis-kirjastani täydennetyn laitoksen ja tarjosin sitä vuoron perään neljälle arvostetulle kustantajalle, joista jokainen kuitenkin kohteliaasti kieltäytyi. Veikko Huovisen särmikäs kerronta ja sovinnaisuutta kaihtava ajatusmaailma vetävät minua aina uudestaan puoleensa, ja muistan hänen jörön vilpitöntä ystävyyttään lämmöllä.
– Heput tuli ja lähti, Veikko Huovinen – kertoja, veitikka, toisinajattelija, SKS 1997
– Pitää olla räväkkä ja iskevä, Helsingin Sanomat 7.5.1997
– Huovinen, Veikko, Kansallisbiografia 1998
– Rauhan erakkoja – Veikko Huovisen monitahoinen tuotanto,
esitelmä Sotkamossa 6.9.2008

Veikko Huovisen kuva Vilho Viksten, Werner Söderströmin arkisto.

 

Mirkka Rekola (1931–2014)

Mirkka Rekola jätti unohtumattoman jäljen. Ensiksi luin runot, myöhemmin tutustuin ihmiseen. Olen usein palannut hänen tuotantoonsa. Kaikki alkoi esseestä, jonka kirjoitin kesällä 1986 Parnassoon silloisen päätoimittajan Juhani Salokantelen pyynnöstä. Ja kun sanon "kaikki alkoi", tarkoitan todellakin kaikki. Olin juuri valmistunut yliopistosta enkä juurikaan ymmärtänyt runoutta. Jokin Mirkka Rekolan säkeissä jäi vaivaamaan ja päätin ottaa niistä selvän. Ristiriitaisissa tunnelmissa pakkasin hänen tuotantonsa mukaan ja lähdin kesämökille. Kamppailin nimittäin työllistymisen kanssa, koska kukaan ei ollut kertonut minulle, miten kirjallisuuden maisteri löytää paikkansa yhteiskunnassa. Salokannel kehotti kirjoittamaan Rekolasta, ja käytin esseen laatimiseen pari kuukautta. Mirkka lähetti lehden toimitukseen postikortin, jossa luki: "Kartta pitää paikkansa." Hän oli sydämellinen keskustelija. Hän sanoi usein: "Ne, jotka lukevat Rekolaa, ovat itsekin runoilijoita."
Maiseman mieli, Parnasso 1986/6
Prosessi on aina kesken, Helsingin Sanomat 2.12.1990
Toisen kohtaamisen riemu, Helsingin Sanomat 17.12.1996
Joka sana mieltä täysi, Helsingin Sanomat 23.3.1997
Kieli murtuu, Varjoja seinällä -blogi 22.10.2011
Rakas opastajani Mirkka, Varjoja seinällä -blogi 6.2.2014

Mirkka Rekolan kuva Elina Laukkarinen.

Katri Lassila

Leena Krohn (s. 1947)

Leena Krohn luo kirjallista tuotantoa, jossa omalaatuisella tavalla fantasia yhdistyy tinkimättömään älyllisyyteen. Tämä yhdistelmä on aina puhutellut minua. Tunne ja syvällinen ajattelu eivät sulje pois toisiaan. Älystä syntyy tunne-elämyksen särmä, ja fantasia vapauttaa rationalismin kahleista. Ensimmäisen kerran tutustuin Leena Krohniin lukioikäisenä. Viisas äidinkielenopettajamme antoi luettavaksi romaanin Ihmisen vaatteissa (1976). Lukukokemus oli vahva ja lumoava. Myöhemmin luetuista ainakin Tainaron (1985) on unohtumattomia. Kun vuonna 1992 sain arvosteltavaksi teoksen Matemaattisia unia, se tempaisi heti mukaansa, mutta sain tehdä aika paljon töitä, ennen kuin selvitin riittävästi taustaa. Onneksi tiedetoimittaja Risto Varteva osui Hesarin käytävällä vastaan ja ojensi minulle keinoelämää käsittelevän Scientific American -lehden numeron. Krohnin kirja voitti senvuotisen Finlandia-palkinnon. Selvästikin Finlandian merkitys on supistunut, kun siitä on tehty pelkkä romaanipalkinto.
– Todistajan katse, Helsingin Sanomat 4.5.1992
– Aine juhlii elämän eri muodoissa, Helsingin Sanomat 4.11.1992
– Tietoisuuden paradoksit, Helsingin Sanomat 21.11.2993
– Älä lue tätä arvostelua, Helsingin Sanomat 8.5.1994

Leena Krohnin kuva Katri Lassila.

Katri Lassila

Pentti Holappa (s. 1927)

Olen tavannut Pentti Holapan kahdesti. Olin mukana lyriikkaa rakastavan toimittajan Arvo Ahlroosin järjestämässä runomatineassa Hakaniemen Juttutuvassa. Holappa osoittautui pidättyväiseksi herrasmieheksi, joka Ahlroosin toistuvista pyynnöistä huolimatta ei tullut kättelemään matinean nuoria runoilijoita. Esityksen jälkeen hän teki lähtöä ja sanoi vain etäältä: ”Minä kumarran.” Toisella kertaa haastattelin häntä Helsingin Sanomille. Holappa kertoi elämänsä johtotähtenä olleen sattuman. Työläiskirjailija, josta tuli täysiverinen älymystön edustaja. 1950-luvulla modernismin vastavoima. Vuonna 1972 niskuroiva kulttuuriministeri. Menestynyt antikvariaatin omistaja. Haastattelussa Holappa vertasi estetiikkaansa venäläisen Aleksandr Puškinin runokäsitykseen: ”Puškin oli ensimmäinen runoilija, joka alkoi kirjoittaa mitallista runoutta siten, että sitä ei lainkaan huomaa mitalliseksi. Se hengittää luontevasti, se on niin kuin puhetta, ja kuitenkin se on tiukasti jäsennettyä ja taloudellista. Tämä on myös minun tyyli-ihanteeni. Tietty muodon ankaruus antaa ryhtiä ajattelulle.” Romaani Ystävän muotokuva voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1998 ja avasi yhteiskunnallisessa keskustelussa uraa suvaitsevammille asenteille homoseksuaalisuutta kohtaan.
Luonnollista puhetta, Parnasso 1988/2
Luonto ja yksinäisyys, Helsingin Sanomat 4.4.1992
Ystävyys, aistit ja intohimo, Helsingin Sanomat 20.9.1998Pentti Holapan kuva Werner Söderströmin arkistosta, kuvaajatieto puuttuu.

 

Katri Lassila

Tomi Kontio (s. 1966)

Tomi Kontion tuotannosta olen pitänyt alusta alkaen. Sitä enemmän olen ilahtunut, kun olen myöhemmin ystävystynyt hänen kanssaan. Päätyönsä ohessa hän on taitava valokuvaaja: hän on kuvannut useita kirjailijoita, ja minäkin olen päässyt hänen objektiivinsa eteen. Hänen lämmin ja vaatimaton persoonallisuutensa on täysin sopusoinnussa hänen kirjallisen tuotantonsa kanssa: ei itsekorostusta vaan luontevaa, omintakeista taiteellista työtä. Toimin Helsingin Sanomien arvostelijana neljätoista vuotta ja kirjoitin vuosittain puolensataa artikkelia. On selvää, että siihen mahtuu erehdyksiä ja väärinarviointeja. Mutta on myös hienoa jälkikäteen huomata havainneensa jotain oikein. Kontion varhaisten teosten lukijana luullakseni onnistuin, ja oheisista linkeistä avautuvat kaikki arvostelut, joita ehdin hänen kirjoistaan kirjoittaa. Olen asunut puoli vuotta elämästäni Itä-Helsingin Kurkimäessä ja käynyt vuoden töissä Myllypurossa, ja aina Kontulan ostoskeskuksen läpi kulkiessani muistin Kontion runoja ja kertomuksia: ”Lasten nauru on täällä yhtä runollista kuin Toscanassa tai Sevillassa.”
Maailma liikkuu, Helsingin Sanomat 23.5.1993
Matka mielen uumeniin, Helsingin Sanomat 7.10.1995
Kaupungin ja luonnon runoilija, Helsingin Sanomat 15.10.1996
Linnunrata käden ulottuvilla, Helsingin Sanomat 27.9.1998

Tomi Kontion kuva Stefan Bremer.