Luonnollista puhetta

Pentti Holappa: Savun hajua. WSOY 1987.

Arkea-runossa Pentti Holappa tiivistää tämänhetkisen poetiikkansa: Koko elämä / olisi luonnollista puhetta / tai äänettömyyttä. Selvästikin hän on varsin lähellä ihanteensa toteutumista. ”Luonnollinen puhe” luonnehtii osuvasti Holapan runouden peruslaatua. Se on elimellistä, asiansa kanssa sopusoinnussa ja äänenpainoltaan, korostuksiltaan tasapainoista.

Holappa oli näkyvästi mukana modernismin ensimmäisessä aallossa 1950-luvulla, ja jo tällöin hän pyrki erottautumaan uuden runon valtavirrasta. Vuonna 1979 alkoi Holapan uusi lyyrinen luomiskausi kokoelmalla Viisikymmentäkaksi. Hän on erottautunut tavanomaisesta lyriikasta ehkä enimmin määrätietoisessa pyrkimyksessä ilmaisun ykseyteen, muodollisista seikoista lähtien.

Sananmukaisesti Holapan luonnollinen puhe hahmottuu puheenomaisena rytmiikkana ja sanavalintoina. Mitään ’lyyristä’ hän ei tarvitse, arkisessa on runollista kylliksi. Toisaalta runot ovat muodollisesti hyvin kurinalaisia. Kuvat eivät törmää toisiinsa vaan leikkaavat toisiaan, aukeavat toisistaan. Runot ovat tavallisimmin määrämittaisia, vakioiseen säkeistökaavaan valettuja. Holapan moderni käsitys mitallisesta runoudesta olisi pidemmänkin selvittelyn arvoinen. Vajavaisesti asiaan perehtyneenä voin vain aavistella kosketuskohtia romaanisten kielten metriikkaan, perinteisistä runomuodoista Holappa käyttää ainakin aleksandriinia.

Holapan luonnollinen puhe on kattavaa, sommitelmallisesti perusteltua. Perusteluja voisi nimittää retoriikaksi.

Retorinen tehokkuus syntyy keinovarojen tasapainosta ja taloudellisuudesta: mitään ei sanota turhan päiten. Runoilijan tai puhujan taito ei välttämättä perustu hänen esittämiensä ajatusten nerokkuuteen vaan tapaan, jolla ajatukset esitetään. Ei ole tavatonta, että runon sisältö saattaa olla lähes mahdotonta pelkistää proosalliseen asuun, mutta ei myöskään suuresti kummastuta, jos runojen ajatussisältö on lainattua, moneen kertaan käytettyä yhteistä omaisuutta.

Otetaan esimerkiksi runon 1987 lopusta neljä säkeistöä:

 

Täydellinen entropia lähestyy minua ja
minä riemuitsen, koska uskalsin rakastaa
koko mielelläni koko toisen olemusta, joka
ei luvannut eikä antanut turvallisuutta.

Yhä selvemmin tajuan, että esineet ja
hahmot, joita kosken, ovat vertauskuvia.
Ne tarkoittavat sitä, mikä ei ole olevan
takana, mahdollista mutta ei toteutunutta.

Vain rakkaus kestää muotojen hajoamisen
ja kuoleman kaikissa sen muodoissa. Siis
sairas mänty, lintu, opas ja minä olemme
rakkauden ainetta, sen välkettä tyhjässä.

Kenelle minä kostaisin ja miksi tuskan siitä,
että lujat käsivarret eivät kanna minua,
tuudita uneen, että katson avoimin silmin
pimeän ytimeen! Näen, että minua ei nähdä.

Holappa käyttää vuosituhantisia aineksia, ylöskirjattu kokemus on yksi inhimillisistä peruskokemuksista. Ainoastaan sana ”entropia” vihjaa, että kyse on vuosisatamme kirjallisuudesta.

Entropia on Holapan avainsanoja. Kun termodynamiikan keskeisideat ovat vuosisatamme mittaan tulleet maallikoillekin tutuiksi, entropiaa on käytetty iskusananomaisesti elämänfilosofisissa yhteyksissä. Siinä on nähty maailmankaikkeuden olemukseen perustuva lainalaisuus, joka määrää kaikkien muutosten lopullisen suunnan. Termodynamiikan toisen lain mukaan suljetussa systeemissä järjestys ei itsestään lisäänny. Tämä on tulkittu: jos kerran maailmankaikkeus on suljettu systeemi, se ’jäähtyy’ vääjäämättä. Olemme matkalla jäätävään kosmiseen apokalypsiin. Maailmankaikkeuden päämääränä on Kaaos; siinä ei Logos, sana paljon auta.

Entropia lienee hieman monimutkaisempi käsite. Holappa on kuitenkin ottanut sanan tässä yleisesti tunnetussa merkityksessä käyttöönsä ja sijoittanut sen runoon siten, että ajatukselle tulee vahvasti henkilökohtainen painotus. Ihmiselämässä entropia voi ilmetä näin:

 

Olemassaolo ei rankaise, ei palkitse.
Kuolema tulee, kun solut uupuvat.

Runoilijan taidetta mitataan sillä, kuinka hyvin hän vakuuttaa lukijalle maailmankatsomuksensa aitoudesta, vaikkei runoilija haluakaan käännyttää, ainoastaan ilmaista itsensä. Mutta runollinen maailmankatsomus ei ole loogisen suoraviivainen vaan paradoksaalinen. Näytteestä tämä käy selvästi ilmi: rakkaus puskee kaaoksen lävitse; rakkaus panee entropiankin järjestykseen; rakkaus on Logos.

Holappa on kulttuurirunoilija, kosketuskohtia vuosisatamme ranskalaiseen ja ruotsalaiseen lyriikkaan tavataan. Runoissa hän keskustelee seurallisesti taiteilijaystäviensä kanssa. Oppineet kulttuuriviitteet eivät ole tyrkyllä vaan sivussa, eikä niistä tarvitse tehdä numeroa. Hallitsevampia piirteitä ovat arkisuus, inhimillinen läheisyys ja koruttomuus. Perinne avautuu sitten omia aikojaan.

Runojen merkityskentässä olennaista on se, että Holappa sommittelee pitkäjänteisesti. Viisi viimeisintä kokoelmaa liittyvät toisiinsa. Ydin pysyy, aiheet kertautuvat, suuri muoto kehkeytyy. Näin syntyy kudos, joka on runoilijan maailma.

Holapa elinvoimaisen luomiskauden näkemys on plastinen ja arkkitehtoninen. Kukin runo muovautuu ulotteikkaaksi kappaleeksi; suuret linjat jäsentävät kokonaisuuksia. Perspektiivi ulottuu äärettömyyksiin.

Parnasso 1988/2