Matka mielen uumeniin

Tomi Kontio: Uumen. Tammi 1995. 179 s. 118 mk.

Tomi Kontion luomisvoimassa on pitelemistä. Esikoisrunojensa Tanssisalitaivaan alla (1993) jälkeen hän on julkaissut novellikokoelman Säädyttömät (1994) ja nyt romaanin Uumen. Kirja kirjalta hän on antanut yhä vahvemman näytön kyvyistään.

Lahjakas ja omaperäinen Kontio veistää sanoja kuin Pygmalion: kuva hänen kättensä jäljiltä herää eloon.

Uumen tarkastelee kiinteällä psykologisella otteella sitä, miten todellisuus ja hallusinaatiot leikkaavat toisiaan – tai paremminkin: miten sisäinen todellisuus lopulta määrittelee ulkomaailman.

 

Metamorfoosit

Uumen jatkaa suoraan siitä mihin Säädyttömät päättyi. Kontion kantavia motiiveja ovat lapsuus, mielikuvitus, kirjallisuus, seksuaalisuus, kuolema. Hän sijoittaa lihalliset, väkivaltaiset ja groteskit kohtauksensa Kontulaan tai Helsingin keskustaan tavalla, jossa tutut paikat saavat vierauden hohteen.

Romaanin minäkertoja on Jussi Ruokola, nuori kirjailija, joka on kadottanut lapsuutensa, toisin sanoen ei muista lapsuudestaan mitään. Samalla hän huomaa itsessään omituisen voiman: hänen manauksestaan ohikulkija muuttuu rotaksi, ystävä siaksi ja vaimo lehmäksi.

Ollaan siis Ovidiuksen Muodonmuutosten jäljillä. Kontion kerronnalliseen ironiaan kuuluu, että hänen päähenkilönsä tuntee lavealti kirjallista traditiota ja pohdiskelee outoja tapahtumia sitä taustaa vasten. Metamorfoosit, mytologia ja fantasiakirjallisuus heräävät eloon hänen silmiensä edessä.

Teos sisältää muitakin rakenteellisia ironioita. Kontio muun muassa kierrättää Elisa-nimisen novellinsa hurjan kertomuksen rumasta naisesta, joka synnyttää jättimäisen hämähäkin. Romaanin kirjailija Ruokola kertoo uusiksi kirjailija Kontion tarinan.

 

Syvyydet

Uumenen sivukertojien, varsinkin kirjailijan vaimon Helenan näkökulmasta käy ilmi, että Ruokolan sielullinen todellisuus ei aina pidä yhtä ulkomaailman kanssa. Hän rakastuu elämänsä naiseen, joka luultavasti on vain kangastus.

Osoittautuu tulkinnanvaraiseksi, mikä Ruokolan kokemuksissa on ’todellista’ ja mikä hallusinaatiota.

Niinpä romaanin eksposition esittämä ajallinen teema kääntyy ylösalaisin: kirjailija Ruokola uskoo kadottaneensa menneisyytensä mutta hän ehkä onkin hävittänyt nykyisyytensä. Näin tulkiten Ruokola projisoi intensiiviset lapsuuskokemuksensa nykyhetkeen ja muovaa mielikuvituksessaan niiden aineksista oman maailmansa.

Mutta kuka sanoo, mikä on todellisuutta ja mikä kuvitelmaa. Sisäinen kokemus on aina tosi.

Uumen avautuu sielun syvyyksiin, jossa asuvat rinnakkain kauneus ja kauhu, jumalat ja epäsikiöt. Tomi Kontion innostava romaani herättää pohdintoja todellisuudesta ja mielikuvituksesta, pysyvästä henkilöllisyydestä ja pakenevasta minuudesta.

Nämä ovat kirjallisuuden ajattomia kysymyksiä.

Helsingin Sanomat 7.10.1995