Pitää olla räväkkä ja iskevä

Kirjailija Veikko Huovinen on aina uinut vastavirtaan, minkä vuoksi hänet on nimetty toisen tasavallan toisinajattelijaksi. Hän tunnistaa tehtävän omakseen mutta huomauttaa, että toisinajattelijana hän on ollut kohtalaisen hauska eikä mikään jankuttaja.

”Kai se perustuu siihen, mitä olen lukenut satiirisia kirjoittajia, että pitää olla räväkkä ja iskevä, kärjistävä ja liioitteleva.”

Huovisen kärkevän tuotannon ja rauhallisen yksityiselämän välillä on ristiriita, mitä hän ei osaa itsekään selittää. Varsinkin 1960- ja 1970-luvulla hänen satiirinsa äityivät ruoskimaan kirjallisuutta ja yhteiskuntaa, ihmisten sovinnaisuutta ja tekopyhyyttä.

Huovinen ehdittiin leimata fasistiksi ja rasistiksi, ja vasemmistolaisten keskuudessa hän sai leppymättömiä vastustajia. Tiettävästi jopa Johannes Virolainen ja presidentti Urho Kekkonen eivät loppuun asti sulattaneet kirjailijan huumoria.

Siviilielämässään Huovinen on kuitenkin siivo mies, joka ei sano naapuristaan pahaa sanaa. Hän on elellyt sijoillaan Sotkamossa lähes koko ikänsä.

”En voi kuvitellakaan, että esittäisin tällaista roolia kuin Jari Tervo. Olen enempi ujo. Minulla on ollut jopa huono omatunto, kun olen kirjoissa ollut niin sumeilematon.”

Sentään jotain rajaa Huovinen on tarinoissaan pitänyt. Hän ei kerro sukupuoliasioista ”ihan viimeiseen asti” eikä halua varta vasten loukata ihmisten uskonnollisia tunteita. Hän ei kirjoita tunnetuista henkilöistä, ”paitsi nyt Hitleristä ja Stalinista, joita voi lyödä kuin vierasta sikaa”.

Huovisen tuotannossa on yllättäviä käänteitä. Jo varhain hän ei tyytynyt havukkalaisen humoristin rooliin ja päätti kirjoittaa välillä ärhäkämmin ja vakavammin. Viimeistään Hitleristä kertovan Veitikan piti rikkoa käsitykset syrjäseudun kirjailijasta. Myöhäistuotannon yllätyksiä on komea eepos suomalaisesta metsäluonnosta, Puukansan tarina, jossa Huovinen on hyödyntänyt kaikkea kirjailijan ja metsänhoitajan tietämystään.

Mutta vieläkin yleisissä käsityksissä ja jopa monille kriitikoille Huovinen on vain ’poskettomien’ juttujen kirjoittaja, mistä kirjailija on ärtynyt.

”Onkohan ne vähän pöljiä?” hän kyselee.

Huovinen kertoo, että hänellä ei ole ollut pienintäkään taipumusta kirjoittaa koko ikänsä jotain samaa kirjasarjapötköä. ”En tiedä, voiko sitä sanoa hengen liikkuvuudeksi.” Luonteenomaisinta Huoviselle ovat hänen pikkujuttunsa: humoreskit, satiirit ja pakinat, jotka tunnetaan myös nimellä ”lyhyet erikoiset”.

”Minä olen vähän semmoinen koskikala, että sieppaan nopeasti perhon suihini enkä vyöryttele mitään pitkää kerrontaa”, Huovinen määrittelee.

Hänen saavutuksiinsa kuuluu se, että hän on saanut lyhyille kertomuksille kosolti lukijoita, mikä on kirjamarkkinoillamme poikkeuksellista. Hän on halunnut kirjoittaa jotain muuta kuin tyypillisiä suomalaisia novelleja, joissa kaikki on niin kovin arkipäiväistä rahjustamista.

Huovista on joskus mainittu konservatiiviksi, mutta tosiasiassa ei hän pane pahakseen edistystä ja kehitystä. Jo vuonna 1952 hän laittoi Konsta Pylkkäsen ennustamaan muovin voittokulkua:

”Lastikka tulee olemaan nykyisille sikiöille sama, mitä meille ja esi-isille kivi, ronssi ja rauta! Siitä laitetaan vyöt, länget, rysät, uistimet ja lasten leikkikalut. Se on hyvä,  kestävä ja halpa kaluaines.”

Kehitys merkitsee Huoviselle mukavuuksia, jotka pohjoisilla leveysasteilla eläville eivät ole pahitteeksi.

”Ei minua niin rasita, jos on purettu vanhaa ja rakennettu uutta, jos kylät ovat laajenneet ja levinneet,” Huovinen sanoo. ”Täällä kuitenkin on kaikki pysynyt kohtuudessa. Hyvähän se on, ettei ihmisen tarvitse enää rähjätä kuokan ja kirveen kanssa.”

Syntymäpäiväkseen Huovinen aikoo häipyä kotimaisemista. Hän ei välitä kuunnella kyläläisten ja puolituttujen ”kunnioituksen vakuutteluja”, joista hän sai tarpeekseen kymmenen vuotta sitten.

Helsingin Sanomat 7.5.1997
70-vuotishaastattelu