Mirkka Rekola: Kuka lukee kanssasi. WSOY 1990. Ovh 89 mk.
Mirkka Rekola on varmasti omapäisin runoilijamme. Koskaan hänen teoksiinsa ei ole kulkeutunut mitään ajalle tyypillistä, mikä on tinkimättömän taiteilijan piirre. Tuoretta kokoelmaa ei voi pitää edes tekijälleen tyypillisenä: kyllä se on sanottavaltaan uusi.
Kuka lukee kanssasi -kokoelmassa Rekola kirjoittaa pitkästä aikaa normaalin runon muotoista keskeislyriikkaa. Lähin verrattava teos Puun syleilemällä valmistui 1983. Välissä on ilmestynyt parin kokoelman verran aforismeja sekä omalaatuisia juttuja, Maskuja.
Nyt individualisti on minänsä kanssa uudessa vaiheessa, ja voimallisesti hän kokee sijoittaa itseään paikalleen yhä muuttuvassa maailmassa. Ponnistelujen materiaalina on sana, kuva, runo.
Mirkka Rekola julkaisi esikoiskokoelmansa Vedessä palaa vuonna 1954; Kuka lukee kanssasi on hänen kuudestoista teoksensa. Viimeistään kolmannessa kokoelmassaan hän löysi laatunsa ja on siitä lähtien kirjoittanut upean tuotannon. Hän on uudistanut aforismia enemmän kuin kukaan muu. Lyriikassaan hän on lämminsydäminen oikuttelija.
Rekolan tuotannossa toteutuu orgaanisen kasvun johdonmukaisuus. Aivan kuten ihmisessä läpi ikäkausien jotkut piirteet pysyvät tunnistettavina, vaikkei olisi tavannut ystäväänsä vuosiin; samalla tavoin myös Rekolan sanataiteen olemus on säilynyt ja varttunut läpi runon ikäkausien.
Avautuvaa
Olen koettanut olla sitä mieltä, ettei Mirkka Rekolan tuotanto ole niin vaikeatajuista kuin hänen maineensa antaa ymmärtää. Uusi kokoelma vaatii kuitenkin lukijaltaan kovin paljon. Sitä ei kai voi välttää, kun kysymys on vaikeista asioista
Rekola puhuu paljon ihmisyhteydestä ja yhteydestä elävään luontoon, mutta nyt hän on mennyt syvemmälle itseensä. Siitä lienee lähtöisin runojen aiempaa yksityisempi tuntu.
Kuka lukee kanssasi -kokoelmassa ei ole Maskujen leppoisaa huumoria tai Tuoreessa muistissa kevät – aforismien tiettyä selkeyttä.
Mutta aina Rekola antaa lukijoilleen opaskirjan; se on hänen tuotantonsa. Hän merkitsee runoihin kiintopisteitä ja tienviittoja, jotka ohjaavat jäljille. Lisäksi täytyy tuntea lähinnä vain kristinopin alkeet.
Silti Kuka lukee kanssasi avautuu hitaasti, parhaiten kai kirjaa edestakaisin selailemalla; yhtä päätä alusta loppuun lukeminen lienee huonoin vaihtoehto.
Löytyy vähitellen tuttuja ajan ja paikan määritteitä (”kun vuosi on paikka”), tai iloisessa jälleennäkemisessä runo tulee eläväksi. Eräässä runossa on leikkisä poika, jonka Rekolan tuotannossa arvelen olevan myös ”Ihmisen poika”. Kun hänet tunnistaa, näkymä ikään kuin valostuu ja syttyy väreihin: ja edessä on kaunis ja kirpeä syksyinen kohtaus.
Täyttyvää
Mirkka Rekola kirjoittaa yhä kielensä äärirajoilla ja siten, että rajat häviävät. Hän virittää sanoja ja lauseita moniselitteisiksi, koska maailmakin on sellainen.
Uudessa kokoelmassa pronominien täyteys vaikuttaa kehittyneen huippuunsa. ”Se”, ”tämä”, ”joku” ja ”sinä” ovat sanoja, jotka Rekolalla sisältävät eniten. Vaihtoehtoisten korrelaattien lukuisuus täyttää pienetkin runot runsaiksi. Kokoelman otsikkoonkin laitettu ”kuka” ei ole pelkästään kysyvä pronomini; siinä on myös vastaus, mutta vastaus on salassa.
Rekolan paradoksaalista kaikkiyhteisyyden maailmaa jäsentävät symboliset tunnuskuvat. Kaupungit, saaret, geometriset muodot, puut ja kivet kytkeytyvät syviin merkityssisältöihin. Mutta aivan konkreettisesti käsitettävät kuvat saavat keskeisen osan. Muistikuvat aina lapsuuteen asti lyhentävät ajan perspektiiviä, ja ranskalaiset matkakuvat ottavat etäisyyttä. Näin näkymät muodostuvat vaihteleviksi ja ulottuvat laajalle.
Kuka lukee kanssasi on runoilijan väkivahvalla ponnistuksella tavoitettu täysi taideteos. Sen pienimmällä sanalla on paikkansa, ja kokonaisuuden tasasuhtaisessa nelijakoisessa rakenteessa näkyy selvä suunnitelma ja merkitys.
Mirkka Rekola pyrkii kohti suurta synteesiä: ”elämä, joka ei koskaan tule kokonaan esiin, se on kahden ajatukseni välissä”. Mutta lopullisia vastauksia ei ole inhimillisen käsityskyvyn tavoitettavissa.
Siksi synteesi ei ole riidaton eikä tule valmiiksi; siksi prosessi on aina kesken. Runoilija tosin pystyy muotoilemaan sille kauniin hahmon.
Helsingin Sanomat 2.12.1990