Rauhan erakkoja

Veikko Huovisen monitahoinen tuotanto

Veikko Huovisen vuonna 2004 ilmestyneessä romaanissa Konsta Pylkkänen etsii kortteeria palaa fiktion näyttämölle kaivattu, tutunomainen hahmo, jota lukijat ovat rakastaneet ehkä liikaakin. Käsittääkseni kirjailijalta on vuosikymmenien mittaan pyydetty lähes tuskastumiseen asti Havukka-ahon ajattelijan jatko-osaa – eikä sitä viimein tarvinnut odottaa kuin 52 vuotta.

Uudemmassa romaanissa Konstan hahmo on jotenkin riisutumpi: filosofointi ja uteliaisuus tiedon mysteerien edessä jäävät vähemmälle, ja pyrkimys yksinkertaiseen, aitoon elämäntapaan nousee etualalle. Mutta hänen mielikuvituksensa on ennallaan. Romaanin mieliinjäävässä kohtauksessa hän näkee merkillisen, pelottavan unen. Siinä tienteossa tutuksi tullut Kouruluoman isäntä Tauno lyö väkivasaralla poraa, joka halkaisee maapallon. Konstan huoli unessa on valtava: miten pysäyttää maapallon repeämä.

Hän toden totta uskaltaa tarttua suuriin kysymyksiin.

Tätä romaania lukiessa mietin kohdallani, mistä syntyy se kovin intensiivinen tuttuuden kokemus, joka päähenkilöön liittyy. Miksi Konsta Pylkkänen tuntuu niin emotionaalisesti läheiseltä? Kysymyksessähän ei ole yksioikoisesti jonkin suositun tarinan jatko-osa, mikä nykyään esimerkiksi elokuvan piirissä on hyvin yleistä. Romaanissa vanheneva Konsta saa taustakseen koko Huovisen kirjallisen tuotannon henkilögallerian ja onkin sitä kautta aivan odottamattoman syvä henkilöhahmo.

Huovisen teoksissa on lähes loputtomiin Pylkkäsen sukulaistyyppejä, originelleja erakkoja, joilla kumminkin on vahva kaipuu muiden ihmisten yhteyteen. Suosaarekkeessaan riehuva Robinson Korhonen, onnellisen erakkoelämän filosofi Hamsteri, Koirankynnen leikkaajassa vammaisuutensa vuoksi yksin jäävä Mertsi Vepsäläinen, Puukansan tarinan eränkävijä Jeru Haverinen, Kasinomies Tomin sosiaalipummi ja sivustakatsoja Leo Bauer. Minusta tuntuu, että tällä kohtaa ollaan Veikko Huovisen tuotannon ytimessä. Nämä erakot, itsenäisajattelijat ja oman tiensä kulkijat haluavat syystä tai toisesta säilyttää riippumattomuutensa mutta samalla olla elämän syrjässä ja sykkeessä kiinni.

Minä henkilökohtaisesti tunnen Pylkkäsen ja kaikki hänen sukulaishahmonsa läheisiksi, koska tunnistan itsessäni samankaltaisen taipumuksen. Uskon, että tämä on suomalaisten keskuudessa hyvin tavallista. Konsta Pylkkäsen tavoin kaipaan hiljaiseen, yksinkertaiseen, erakkomaiseen olotilaan, jossa omilla ajatuksilla ja tuntemuksilla on paljon avaruutta. Mutta toisaalta tarvitsen myös läheisiä ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa näitä ajatuksia ja elämää. Romaanissa Konsta hakeutuu vanhenevan pariskunnan vuokralaiseksi ja löytää siten ihanneolotilansa.

*

On kirjailijoita, jotka kautta tuotantonsa kirjoittavat ikään kuin samaa tarinaa, samaa teosta uusina variaatioina. Veikko Huovisen kirjoissa on paljon samankaltaisten motiivien keskittymiä, jotka kulkevat mukana, mutta toisaalta hänen teoksensa ovat hämmästyttävällä tavalla erilaisia. Yhä uudestaan ja uudestaan vuosikymmenten mittaan hän on kyennyt yllättämään lukijansa sellaisella teoksella, jota kukaan ei ole osannut odottaa.

Tästä jyrkin esimerkki on varmaan Veitikka, joka ilmestyessään 1971 saattoi lukijakunnan ymmälleen. Monet eivät tienneet uskoako vai ei kirjailijaa, joka vakuutti kertovansa huolellisesti tutkittuja tosiasioita. Puolestaan humoreskikokoelma Kuikka avasi vuonna 1963 aivan uudenlaisen juttutyypin suomalaiseen pakinakirjallisuuteen. 1980-luvun teoksista Koirankynnen leikkaaja (1980) ei vastannut odotuksiin, kun se ei ollut juurikaan humoristinen, ja Puukansan tarina (1984) oli poikkeuksellisuudessaan monumentaalinen.

Olen kohdannut paljon sellaista kirjallisuusväkeä ja sellaisia lukijoita, joille nimi Veikko Huovinen edustaa tietynlaista kirjallisuutta. On mielikuva kirjailijasta, että sehän asustaa siellä Sotkamossa ja kirjoittaa niitä juttuja. Tällaista mielikuvaa on vaikea muuttaa, jos lukee tarinoita ennakkokäsitysten pohjalta ja odottaa, että käsillä oleva kirja todistaa ne oikeiksi. Minusta hyvän lukijan tunnuspiirre on avoimuus: pitää olla valmis kohtaamaan kirjallisessa taideteoksessa jotain mitä ei ole aiemmin kokenut. Tällainen asenne on ainut mahdollisuus aitoja taiteilijoita ja aitoja kirjailijoita kohdattaessa.

Jos Huovisen tuotantoa lukee avoimella mielellä, se näyttäytyy hämmästyttävän uusiutuvana. Aina löytyy jokin uusi lähestymistapa, jokin uusi taiteellinen hahmotus asioille jotka ovat niin lähellä meitä, ettemme ehkä osaa niitä nähdäkään.

Esimerkkinä voisin mainita Puukansan tarinan. Tämän romaanin pariin palaan aina mielelläni ja jään sen lumoukseen viipymään. Mikä siinä on ennenkokematonta? Ensinnäkin teos määrittelee uusiksi sen, mitä romaani ylipäätään on. Päähenkilönä on metsä, puukansa. Ihmisillä on tarinassa oikeastaan vain sivustakatsojan ja sivuhenkilöiden rooli. Toiseksi voi tuntua oudolta puhua fiktiosta, kun teos perustuu Huoviseen syvälliseen tietämykseen metsäluonnosta, sen biologiasta, ekologiasta jne. Ja kumminkin kun romaanin lukee kokonaan, ihminen löytää paikkansa suuressa kertomuksessa, kookkaan puukansan kanssaeläjänä. Kun ihminen asettuu mittasuhteisiinsa, myös lukija tulee tyytyväiseksi tästä oivalluksesta.

Puukansa tarinan kaltaisten teosten kohdalla huomaa hyvin, ettei päivänkohtainen julkisuus ja kirjallisuuselämän kiivas tahti pysty aina antamaan tarpeeksi tilaa poikkeuksellisille teoksille. Syksystä jouluun ulottuvilla kirjamarkkinoilla teoksen ominaislaatua ei ehditä välttämättä oikein havaita, ja seuraavana vuonnahan se on jo vanha kirja. Mutta toisaalta voimme olla varmoja, että ajan myötä tällaisten teosten arvo vain karttuu. Uskon, että sen pariin uudet lukijapolvet palaavat ja löytävät siitä suomalaisen rakkaan maiseman ja luonnon kanssa sopusoinnussa elämisen viisauden.

*

Veikko Huovisen tuotanto on juurtunut syvälle meikäläiseen kirjallisuuteen. Minun sielussani se soittaa samoja suomalaisuuden herkkiä kieliä kuin Kivi, Aho, Kianto, Lehtonen ja Haanpää. Kaikki he ovat kyenneet tavoittamaan jotain sellaista, joka on meille ominaista, ja antaneet sille oman persoonallisen hahmotuksensa.

Huovisen teoksissa nousee terävästi esille hänen radikaalisuutensa ja särmikkyytensä. Hän on mielellään tarttunut totunnaisajatteluun ja ajankohtaisiinkin teemoihin ja osoittanut, että kriittisellä pohdinnalla, ivalla ja satiirilla on tehtävänsä, jotta emme tuudittaudu uskomaan sitä mitä meille toistellaan.

En ole varma, onko Huovisen radikaalisuutta vieläkään täysin tiedostettu. Ainakin sitä on yritetty tehdä tyhjäksi, esimerkiksi nimeämällä hänet arvokonservatiiviksi. Kirjailija, joka kuvaa usein kaupungistumista edeltäneen ajan Suomea ja pitää vanhanaikaista elämäntapaa nykyistä parempana, ei voi olla radikaali.

Mutta minä vakuutan: kyllä hän voi.

Uskon, että tässä on se näkemyksellinen kiinteä ydin, jonka myötä Huovisen tuotannon arvo kantaa myös tulevaisuuteen. Hän on uskaltanut ajatella omalla tavallaan, uudella tavalla, vaikka se vastustajien keskuudessa on yritetty leimata vanhanaikaiseksi.

Jotta kirjailija voi säilyttää omintakeisuutensa ja ylläpitää tarvitsemansa henkisen tilan, hänen täytyy erottautua, ehkä jopa eristäytyä muista. Kirjailijan työssä jonkinasteinen erakoituminen on vain hyvästä, kun mukana on myös myötätuntoa, ihmisrakkautta ja ymmärtämystä.

*

Loppuvuodesta 2006 huomasin ennakkotiedon Veikko Huovisen tulevasta kirjasta Pojan kuolema. Jo tämä tieto pysähdytti, ja kun sain kirjan luettavaksi, totesin, ettei teos ollut yhtään vähemmän koskettava kuin hänen tärkeimmät romaaninsa. Ja miten erilainen se on kuin kaikki hänen sitä edeltänyt tuotantonsa.

Minun on kovin vaikea eritellä tätä omalaatuista, karun kaunista pikku kirjaa. Joka tapauksessa Pojan kuoleman lukeminen oli erityinen, arvokas kokemus, niin kuin vain merkittävän kirjallisuuden kohdalla tapahtuu. Ja silti lukukokemuksessa oli tällä kertaa jotain aivan ainutlaatuista. Tuntui siltä kuin olisin pessyt kasvot avannossa.

Myös Pojan kuolema asettuu Huovisen tuotannon yhteyteen. Tässä teoksessa hän jälleen – sattumalta tai sallimuksen pakosta – hahmottelee originellin erakon ja itsenäisajattelijan muotokuvan, tosin tällä kertaa ei ole kysymys mielikuvitushenkilöstä, ja tarina on syvimmällä tavalla traaginen.

Kirjasta käy selkeästi ilmi, että Pekka on poikkeusyksilö ja että hän kaipaa johonkin aitoon, luonnolliseen elämäntapaan, jossa olisi mahdollista toteuttaa sellaista mikä ihmiselämässä on arvokasta. Siihen hänellä ei kuitenkaan ole voimia, ja siitä kasvaa hänen tragiikkansa.

Parhaaseen kirjallisuuteen sisältyy aina jonkinlainen ihme. Siltä minusta tuntuu, kun lasken jonkin sykähdyttävän teoksen käsistäni. Hyvä kertomus jollain ihmeellisellä tavalla tavoittaa maailmasta sellaista, mitä ei tosiasioita luettelemalla mitenkään voisi sanoa. Tai ehkä kaikki tapahtuukin päinvastoin: ehkä syvästi tosi kirja muuttaa todellisuutta vastaamaan sitä kuvaa, jonka tarina antaa.

Erakkohahmot Huovisen tuotannossa nousevat esiin maailmankuvan perustalta. Vaikka meillä on ympärillämme rakastavia lähimmäisiä, ystäviä, tuttuja ja kylänmiehiä, elämän ratkaisevissa taitekohdissa olemme perimmältämme yksin. Tämä on yhteinen kokemuksemme. Yksinäisyydelle täytyy antaa tilaa hengittää, yksinäisyyttä täytyy kunnioittaa, sitä täytyy vaalia. Siinä on Konsta Pylkkäsen viisaus, ehkä jopa enemmän kuin lennokkaissa pohdinnoissa.

Näihin tunnelmakuviin päättyy romaani Konsta Pylkkänen etsii kortteeria:

Talvi näytti tapansa. Suuri lumisade ei tullut myrskyn kanssa, vaan lunta satoi rauhallisesti monta päivää. Salomaa valkaistui entisestään. Jokainen puu sai valkean turkin. Lumi taiteili tyynyjänsä pistoaidan päälle, jokaiselle kivelle ja pensaalle, savupiippujen päihin ja tikapuiden askelmille. Katot saivat muhkeat muotonsa ja niiden alla harmaat rakennukset aivan kuin kutistuivat. Harakka ei tahtonut löytää jalansijaa pihakuusen latvasta, vaan sinne laskeutuessaan pöläytti sankan lumipilven.

– –

Kolme vanhaa ihmistä eleli täällä hiljaisesti kuin myyrät lumen peitossa. Täällä he aikoivat olla niin kauan kuin jaksavat. Sitten haihtuisivat unohduksiin. Kohiseva maailma ei heitä kysele.

Konsta Pylkkänen odotti hetkeä, jolloin jättiläishaavassa ja nuoressa haavikossa olisi taas lehti. Silloin hän istuisi aamuisin ja iltaisin piipulla vanhalla kannolla haapapuun alla. Hän koettaisi ymmärtää mitä lipisevällä haavanlehvistöllä on sanomista.

Silloin hän muistelisi kaikkia päiviään Pohjoisen saloilla.

*

Esitelmä Veikko Huovisen seuran seminaarissa Sotkamossa 6.9.2008