Katso pimeään: näet itsesi

”Keinu heilahda kultainen / pitkin yöllistä Linnunrataa”, kirjoitti Lauri Viljanen runossaan. Kaksi ja puoli miljardia maailman asukasta tähyilee turhaan taivaalle kotigalaksimme nähdäkseen. Yhdysvalloissa 80 prosenttia ihmisistä ei ole koskaan nähnyt Linnunrataa. Syynä on keinovalon valtava määrä.

NASA:n julkaisema Earth at night -satelliittikuva antaa ensiksi lumoavan vaikutelman häikäisevine valonauhoineen. Mutta pian tyrmistyttävä ajatus hiipii mieleen: entä jos todellakin haluaisin olla pimeässä, minne asti minun pitäisi matkustaa?

Amerikkalainen tietokirjailija ja entinen zen-munkki Clark Strand on viehättynyt pimeydestä. Pienessä kirjassaan Waking Up to the Dark hän kertoo syyn siihen: hän on potenut unettomuutta koko ikänsä muttei ole varsinaisesti kärsinyt siitä, sillä hänellä on tapana lähteä yöllä ulos kävelylle.

Hän ei pelkää pimeää vaan kohtaa siellä spirituaalisen minänsä, ”sielunsa”. Yölliset kävelyretket ovat hänelle eräänlaista meditaatiota.

Psykiatri Thomas Wehr teki 1990-luvulla kokeellisen tutkimuksen ihmisen luonnollisesta vuorokausirytmistä. Hänen koehenkilönsä eristettiin kaikesta mahdollisesta keinovalosta, ja kolmen viikon jälkeen tapahtui dramaattinen muutos: he nukkuivat yhtä paljon kuin aiemmin, mutta yöuni jakautui kahteen nukkumisjaksoon.

Ensiksi oli neljä tuntia syvää unta. Sitten seurasi kaksi tuntia kestävä ”hiljaisen levon” jakso. Tämän jälkeen tuli taas neljä tuntia syvää unta.

Ensimmäisen ja toisen syvän unen välissä oleva jakso ei ollut nukkumista muttei myöskään valveillaoloa vaan aivan omanlaisensa tajunnantila.

Clark kuvailee kirjassaan, miten eri uskonnollisissa traditioissa kahden syvän unen välisessä erityisessä mielentilassa on antauduttu yölliseen rukoukseen tai palvelukseen. Näin on muslimeilla, juutalaisilla ja kristityillä sekä hinduilla. Buddhan valaistumisen kerrotaan tapahtuneen yöllä juuri tuon välijakson aikoihin.

Olen potenut kaamosmasennusta – sehän oli taannoin eräänlainen muoti. Olen paennut pimeyttä kirkasvalolampun kirvelevään häikäisyyn. En tee sitä enää.

Koetan parhaan kykyni mukaan kohdata pimeän vuodenajan. Voimavarat ovat vähissä, mutta ehkä kohtuullinen ponnistelu riittää. Niukassa valossa on hyvä istua ja kävellä ja katsella sisäänpäin.

Paavo Haavikko kirjoitti runoonsa: ”Hyvää yötä. Niin, paljon pimeyttä.” Luin nuo sanat ensiksi mustan ironian värittäminä.

Mutta jospa runon sanoma onkin lempeä: tarvitsemme pimeyttä, paljon pimeyttä. Nyt sitä on saatavilla. Hyvää pimeyttä.

*

Clark Strand: Waking Up to the Dark: Ancient Wisdom for a Sleepless Age. Spiegel & Grau.

 

Päivittäinen harjoitus

Oletko jo tehnyt päivittäisen harjoituksesi? Tiedäthän, sen jota ilman tuntuu kuin jotain puuttuisi. Sen joka iskee kipinän.

Tunnettu japanilainen karateopettaja Masatoshi Nakayama sanoi joskus, että päivittäinen harjoitus on tärkeintä mitä voit tehdä – joka päivä. Jos ajatellaan urheilijan tai muusikon ammattia, tämä ajatus on helppo ymmärtää. Tuloksellinen, menestyksekäs toiminta edellyttää väsymätöntä, määrätietoista harjoittelua. Ja jos haluat edistyä karaten, jousiammunnan tai teenvalmistamisen tiellä, on syytä harjoitella säännöllisesti ja pitkäjänteisesti.

Tämä ehkä koskee elämää ylipäätään. Mikä tahansa onkin alasi tai intohimosi, ei ole arvokkaampaa asiaa kuin harjoitella sitä päivittäin. Shakinpelaaja tekee itsekseen shakkitehtäviä. Kuvataiteilija skissailee lehtiöönsä. Salsaaja harjoittelee kuvioitaan. Nulla dies sine linea.

Minulla on ollut elämässäni vaihe, jolloin päivittäisenä harjoituksena pystyin ainoastaan istumaan paikallani meditaatiossa puoli tuntia. Fyysisten ja psyykkisten esteiden vuoksi oli mahdotonta tehdä jokin sellainen harjoitus, joka olisi vaatinut enemmän ponnistelua ja energiaa.

Mutta tein harjoitukseni. Ja olin siitä tyytyväinen.

Jossakin toisessa vaiheessa mieli on ollut niin hajaantunut, etten ole pystynyt harjoittelemaan ollenkaan. Kaoottinen arki on imaissut minut pyöritykseensä, enkä ole päässyt sitä pakoon. Silloin en ollut tyytyväinen vaan usein turhautunut ja joskus jopa ahdistunut.

Todellinen harjoitus on sellainen, ettei sillä ole tarkoitusta tai päämäärää. Jos käyt ahkerasti lenkillä jaksaaksesi juosta puolimaratonin, toimit järkevästi, mutta jos odotetun juoksutapahtuman jälkeen päivittäinen lenkki ei enää maistukaan, tavoitteellisuus on ristiriidassa itse harjoittelun kanssa. Jos harjoittelet esiintymistaitoasi pystyäksesi työpaikalla vetämään power point -esityksen, et ehkä ole yhtään kiinnostunut puhetaidosta vaan ajattelet lähinnä pomon ja kollegoiden reaktioita.

Päivittäinen harjoitus on sellainen, jonka teet pelkästään itsesi takia, keskittyneesti, ilman pyrkimystä toisaalle. Teet sen sen vuoksi, mitä harjoitus merkitsee sinulle.

Oletko jo tehnyt päivittäisen harjoituksesi? Tänään, tässä hetkessä, tällä paikalla. Se kertoo sinulle, kuka olet ja mitä haluat olla.

 

Minusta tuli pikkukaupunkilainen

Pari vuotta sitten havahduin ensi kerran siihen, että minusta on tullut pikkukaupunkilainen. Hätkähdys oli melkoinen, koska olen sisäisesti mieltänyt itseni aina helsinkiläiseksi.

Kävelin ranskalaisen ystäväni kanssa Porvoon keskustassa, siis aivan kotikulmilla. Olin syventynyt rupatteluun hänen kanssaan, sillä edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo hieman aikaa.

Hän totesi, että minä olen näköjään hyvin kuuluisa kotikaupungissani.

Jäin hetkeksi ymmälleni.

Vasta sitten huomasin, että olin lähes jokaisessa kadunkulmassa tervehtinyt tai vaihtanut pari sanaa jonkun tutun kanssa. En ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, koska sellainen on aivan jokapäiväistä.

Neljäkymmentä vuotta elämästäni uskoin, etten koskaan muuttaisi vakituisesti pois synnyinkaupungistani Helsingistä. Minua viehätti siellä tietty anonyymius eli mahdollisuus tulla ja mennä ilman että siitä tarvitsi tehdä numeroa. Sosiaaliset haasteet tuntuivat hallittavilta, sillä saatoin koska tahansa sulautua väkijoukkoon.

Mutta ”elämä on se, mikä tapahtuu sinulle silloin, kun suunnittelet jotain aivan muuta”. Päädyin Porvooseen ja nyt olen juuttunut tänne.

Onneksi en ole vielä langennut helsinkiläisnostalgiaan. Joillakin stadilaisuus vahvistuu, kun on joutunut synnyinkaupungistaan pois. Veikko Lehmuksela kirjoitti Ässän kaiho -laulunsa sotajouluna Karhumäessä. Tuomari Nurmion Tonnin stiflat syntyi Riihimäellä. Kari Suomalainen muutti Valkeakoskelle ja sanoi, että stadilainen pärjää missä tahansa.

Mikä on kyllä tottakin.

Olen läpikäynyt täydellisen metamorfoosin pikkukaupunkilaiseksi. Olen siitä edelleen hieman hämilläni. Nautin tavattomasti uudesta olotilastani ja mietin, mikä mahtaa olla syynä.

Olen aina ollut perhekeskeinen. Tarvitsen ympärilleni tuttuja, turvallisia ihmisiä, jotta persoonani toinen puoli, tarve vetäytyä yksinäisyyteen, tasapainottuu.

Pikkukaupungissa olemme kuin yhtä perhettä. Kun kysymme kuulumisia, olemme niistä oikeasti kiinnostuneita. Pidämme toisistamme huolta, olemme toisillemme verkosto. Näistä kohtaamisista käy lämmin, inhimillinen virtaus suoraan sydämeeni. En osaa siitä enää luopuakaan.

 

Ajanvietekirjallisuus

Ajatteleeko joku vielä nykyään, että pitää olla tabuja? En usko. Olen työskennellyt pitkään kirjallisuuden parissa ja ihmettelen, miksi kiehtovalla ja maailman muutokseen tiiviisti osallistuvalla kirja-alalla on yhä kiellettyjä puheenaiheita.

Eräs tabu tiivistyy sanaan ajanvietekirjallisuus. Olen tietoinen, että sana on hieman vanhahtava sävyltään. Mutta kun viihdekirjallisuus-sana on tabuluonteensa lisäksi tavattoman kulunut ja kuormitettu, ehdotan, että ruvettaisiin uudestaan käyttämään sanaa ajanvietekirjallisuus.

Puhuttaisiin täysin avoimesti. Nimitettäisiin ajanvietekirjallisuudeksi kaikkea sellaista, joka sitä on.

Olen saanut koulutukseni ja harjaantumiseni kirjallisuuteen siten, että ajattelen kirjallisuutta yhtenä taidemuotona. Olen opiskellut estetiikkaa ja kirjalliset työni olen tehnyt ensisijaisesti Antti Hyryn sanoin kirjallisuuden ”taiteellisessa systeemissä”.

Peruskiinnostukseni kirjallisuutta kohtaan on vakavaa, toki myös leikillistä. Ajattelen niin, että kirjallisuus tarjoaa taiteellisia elämyksiä ja parempaa ymmärrystä maailmasta ja ihmisenä olemisesta. Tätä voi toki tarjota myös ajanvietekirjallisuus – mutta yleensä vain sen paras osa. Kirjallinen makuni on sillä tavoin rajoittunutta, etten ole kovin paljon kiinnostunut ajanvietekirjallisuudesta.

Samalla kun kirja-ala Suomessa on ajautunut ennennäkemättömiin taloudellisiin vaikeuksiin, ajanvietekirjallisuus käsittää yhä suuremman osan julkaistavista kirjoista. Perinteisesti alalla on puhuttu genrekirjallisuudesta ja tarkoitettu tällä esimerkiksi dekkareita, sotakirjoja ja historiallista naistenviihdettä ym. Lisäksi erityisryhmille kohdistettu fiktiivinen kirjallisuus, kuten fantasia tai scifi, on luontevaa käsittää genrekirjallisuudeksi. Niihin liittyy usein fanikulttuuri ja lukijat saattavat lukea pelkästään tiettyä genreä.

Kirjojen markkinoinnille on tyypillistä, että kehitetään uusia genrenimityksiä: nordic noir, chick lit, young adults. Näin tehdään ikään kuin olisi tapahtumassa kiinnostavia virtauksia kirjallisuudessa, mutta kysymys on yksinkertaisesti markkinoinnin kohdentamisesta ja markkinoinnin keinoin ilmiöiden tekemisestä.

Näyttää siltä, että kaikki uudet genret ovat ajanvietekirjallisuutta. Samalla taidekirjallisuuden ala supistuu. Viime vuosina tämä on tapahtunut hälyttävästi.

Kirjallisuus kehittyy sykleissä. Nyky-yhteiskunnan epä-älyllisessä ilmapiirissä sivistyksellisesti haastava ja taiteellisesti merkittävä kirjallisuus ei ole kovinkaan suosittua. Ehkä suuntaus kääntyy joskus, ehkä voisimme tehdä sille jotain.

Ensimmäinen askel taidekirjallisuuden arvon palauttamisessa on se, että alamme kutsua kirjallista viihdettä ajanvietekirjallisuudeksi. Vai onko se liian ruma sana lausuttavaksi?

 

Rakastettu alastomana valkokankaalla

Helsinki 1960-luvulta nykypäivään, suomenruotsalaisen hienoston ja keskiluokan hankauspinta, George Harrisonin hittibiisit (yht. 5 kpl) ja nuoruuden heleydestä keski-ikään tummuva rakkaustarina – kuulostaa ihan Kjell Westön romaanilta. Voisin kuvitella, että hänen faniensa kaikki odotukset täyttyvät.

Fiktio myös kutkuttavasti viittailee todellisuusesikuviin mutta samalla tahdikkaasti väistelee. Esimerkiksi Etelä-Haagassa sijaitseva, täsmällisesti kuvattu koulu ei ole romaanissa Lärkan vaan ”Tredje svenska läroverket”.

Westö ymmärtää paljon romaanikerronnasta. Minulle tuli tunne, että hieman oivalsin hänen reseptiään.

Rikinkeltainen taivas on ystävyys- ja sukuromaani, joka lavean eeppisellä, kepeästi historioivalla otteellaan kertoo, miten elämä koskettaa läpi vuosikymmenten ja miten se jättää ihmisiin jälkensä. Mutta kuinka tämä oikeastaan tapahtuu?

Hieman alle viisisataa sivua käsittää puolen vuosisadan mittaisen kaaren. Keskimäärin sata sivua kunkin vuosikymmenen kuvaamiseen – sehän on tavattoman vähän.

Mistä siis syntyy eeppinen laveus?

Kun katsotaan Westön kerrontaa lähempää, huomataan, että hän rakastaa yksityiskohtia ja saa ne kiehtovalla tavalla elämään. Hän kuvaa ympäristöä, tunnelmia ja henkilöiden mielentaitteita väsymättömällä kiinnostuksella.

Miten sivumäärä edes riittää?

Lisäksi Westön kerronnassa keskeistä on muistelu: tapahtumat kerrotaan, niihin palataan, niitä kelaillaan, niiden kulku kyseenalaistetaan ja lopulta vielä kerran kysytään, mitä oikein tapahtui.

Rikkaiden Rabellien kesäpaikka kuvataan tavattoman monta kertaa, jotta muutos ajassa tulee näkyviin. Mutta lisäksi George Harrisonin kuolema, reissupoikien käynti portugalilaisessa bordellissa, naispäähenkilön Stellan alastonkohtaus elokuvassa ynnä muut episodit toistuvat toistumistaan.

Kysymys on kerronnan redundanssista. Lapsetkin tykkäävät saduista, koska toisteisuus luo turvallisuutta.

Westön ”eeppisyys” syntyy yksityiskohtiin pysähtymisestä ja pitkistä aikahyppäyksistä sekä hänen maagisesta otteestaan. Romaanin taika toteutuu kertojan ja lukijan yhteispelissä: syntyy illuusio ajan virtauksesta, aukkoinen tarina tuntuu yhtenäiseltä, kerronnan imu vie mukanaan.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Suomentanut Laura Beck. 459 sivua. Otava.

Kjell Westö: Den svavelgula himlen. 475 sidor. Schildts & Söderströms.

Tähdet 4/5