Minusta tuli pikkukaupunkilainen

Pari vuotta sitten havahduin ensi kerran siihen, että minusta on tullut pikkukaupunkilainen. Hätkähdys oli melkoinen, koska olen sisäisesti mieltänyt itseni aina helsinkiläiseksi.

Kävelin ranskalaisen ystäväni kanssa Porvoon keskustassa, siis aivan kotikulmilla. Olin syventynyt rupatteluun hänen kanssaan, sillä edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo hieman aikaa.

Hän totesi, että minä olen näköjään hyvin kuuluisa kotikaupungissani.

Jäin hetkeksi ymmälleni.

Vasta sitten huomasin, että olin lähes jokaisessa kadunkulmassa tervehtinyt tai vaihtanut pari sanaa jonkun tutun kanssa. En ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, koska sellainen on aivan jokapäiväistä.

Neljäkymmentä vuotta elämästäni uskoin, etten koskaan muuttaisi vakituisesti pois synnyinkaupungistani Helsingistä. Minua viehätti siellä tietty anonyymius eli mahdollisuus tulla ja mennä ilman että siitä tarvitsi tehdä numeroa. Sosiaaliset haasteet tuntuivat hallittavilta, sillä saatoin koska tahansa sulautua väkijoukkoon.

Mutta ”elämä on se, mikä tapahtuu sinulle silloin, kun suunnittelet jotain aivan muuta”. Päädyin Porvooseen ja nyt olen juuttunut tänne.

Onneksi en ole vielä langennut helsinkiläisnostalgiaan. Joillakin stadilaisuus vahvistuu, kun on joutunut synnyinkaupungistaan pois. Veikko Lehmuksela kirjoitti Ässän kaiho -laulunsa sotajouluna Karhumäessä. Tuomari Nurmion Tonnin stiflat syntyi Riihimäellä. Kari Suomalainen muutti Valkeakoskelle ja sanoi, että stadilainen pärjää missä tahansa.

Mikä on kyllä tottakin.

Olen läpikäynyt täydellisen metamorfoosin pikkukaupunkilaiseksi. Olen siitä edelleen hieman hämilläni. Nautin tavattomasti uudesta olotilastani ja mietin, mikä mahtaa olla syynä.

Olen aina ollut perhekeskeinen. Tarvitsen ympärilleni tuttuja, turvallisia ihmisiä, jotta persoonani toinen puoli, tarve vetäytyä yksinäisyyteen, tasapainottuu.

Pikkukaupungissa olemme kuin yhtä perhettä. Kun kysymme kuulumisia, olemme niistä oikeasti kiinnostuneita. Pidämme toisistamme huolta, olemme toisillemme verkosto. Näistä kohtaamisista käy lämmin, inhimillinen virtaus suoraan sydämeeni. En osaa siitä enää luopuakaan.

 

Ajanvietekirjallisuus

Ajatteleeko joku vielä nykyään, että pitää olla tabuja? En usko. Olen työskennellyt pitkään kirjallisuuden parissa ja ihmettelen, miksi kiehtovalla ja maailman muutokseen tiiviisti osallistuvalla kirja-alalla on yhä kiellettyjä puheenaiheita.

Eräs tabu tiivistyy sanaan ajanvietekirjallisuus. Olen tietoinen, että sana on hieman vanhahtava sävyltään. Mutta kun viihdekirjallisuus-sana on tabuluonteensa lisäksi tavattoman kulunut ja kuormitettu, ehdotan, että ruvettaisiin uudestaan käyttämään sanaa ajanvietekirjallisuus.

Puhuttaisiin täysin avoimesti. Nimitettäisiin ajanvietekirjallisuudeksi kaikkea sellaista, joka sitä on.

Olen saanut koulutukseni ja harjaantumiseni kirjallisuuteen siten, että ajattelen kirjallisuutta yhtenä taidemuotona. Olen opiskellut estetiikkaa ja kirjalliset työni olen tehnyt ensisijaisesti Antti Hyryn sanoin kirjallisuuden ”taiteellisessa systeemissä”.

Peruskiinnostukseni kirjallisuutta kohtaan on vakavaa, toki myös leikillistä. Ajattelen niin, että kirjallisuus tarjoaa taiteellisia elämyksiä ja parempaa ymmärrystä maailmasta ja ihmisenä olemisesta. Tätä voi toki tarjota myös ajanvietekirjallisuus – mutta yleensä vain sen paras osa. Kirjallinen makuni on sillä tavoin rajoittunutta, etten ole kovin paljon kiinnostunut ajanvietekirjallisuudesta.

Samalla kun kirja-ala Suomessa on ajautunut ennennäkemättömiin taloudellisiin vaikeuksiin, ajanvietekirjallisuus käsittää yhä suuremman osan julkaistavista kirjoista. Perinteisesti alalla on puhuttu genrekirjallisuudesta ja tarkoitettu tällä esimerkiksi dekkareita, sotakirjoja ja historiallista naistenviihdettä ym. Lisäksi erityisryhmille kohdistettu fiktiivinen kirjallisuus, kuten fantasia tai scifi, on luontevaa käsittää genrekirjallisuudeksi. Niihin liittyy usein fanikulttuuri ja lukijat saattavat lukea pelkästään tiettyä genreä.

Kirjojen markkinoinnille on tyypillistä, että kehitetään uusia genrenimityksiä: nordic noir, chick lit, young adults. Näin tehdään ikään kuin olisi tapahtumassa kiinnostavia virtauksia kirjallisuudessa, mutta kysymys on yksinkertaisesti markkinoinnin kohdentamisesta ja markkinoinnin keinoin ilmiöiden tekemisestä.

Näyttää siltä, että kaikki uudet genret ovat ajanvietekirjallisuutta. Samalla taidekirjallisuuden ala supistuu. Viime vuosina tämä on tapahtunut hälyttävästi.

Kirjallisuus kehittyy sykleissä. Nyky-yhteiskunnan epä-älyllisessä ilmapiirissä sivistyksellisesti haastava ja taiteellisesti merkittävä kirjallisuus ei ole kovinkaan suosittua. Ehkä suuntaus kääntyy joskus, ehkä voisimme tehdä sille jotain.

Ensimmäinen askel taidekirjallisuuden arvon palauttamisessa on se, että alamme kutsua kirjallista viihdettä ajanvietekirjallisuudeksi. Vai onko se liian ruma sana lausuttavaksi?

 

Rakastettu alastomana valkokankaalla

Helsinki 1960-luvulta nykypäivään, suomenruotsalaisen hienoston ja keskiluokan hankauspinta, George Harrisonin hittibiisit (yht. 5 kpl) ja nuoruuden heleydestä keski-ikään tummuva rakkaustarina – kuulostaa ihan Kjell Westön romaanilta. Voisin kuvitella, että hänen faniensa kaikki odotukset täyttyvät.

Fiktio myös kutkuttavasti viittailee todellisuusesikuviin mutta samalla tahdikkaasti väistelee. Esimerkiksi Etelä-Haagassa sijaitseva, täsmällisesti kuvattu koulu ei ole romaanissa Lärkan vaan ”Tredje svenska läroverket”.

Westö ymmärtää paljon romaanikerronnasta. Minulle tuli tunne, että hieman oivalsin hänen reseptiään.

Rikinkeltainen taivas on ystävyys- ja sukuromaani, joka lavean eeppisellä, kepeästi historioivalla otteellaan kertoo, miten elämä koskettaa läpi vuosikymmenten ja miten se jättää ihmisiin jälkensä. Mutta kuinka tämä oikeastaan tapahtuu?

Hieman alle viisisataa sivua käsittää puolen vuosisadan mittaisen kaaren. Keskimäärin sata sivua kunkin vuosikymmenen kuvaamiseen – sehän on tavattoman vähän.

Mistä siis syntyy eeppinen laveus?

Kun katsotaan Westön kerrontaa lähempää, huomataan, että hän rakastaa yksityiskohtia ja saa ne kiehtovalla tavalla elämään. Hän kuvaa ympäristöä, tunnelmia ja henkilöiden mielentaitteita väsymättömällä kiinnostuksella.

Miten sivumäärä edes riittää?

Lisäksi Westön kerronnassa keskeistä on muistelu: tapahtumat kerrotaan, niihin palataan, niitä kelaillaan, niiden kulku kyseenalaistetaan ja lopulta vielä kerran kysytään, mitä oikein tapahtui.

Rikkaiden Rabellien kesäpaikka kuvataan tavattoman monta kertaa, jotta muutos ajassa tulee näkyviin. Mutta lisäksi George Harrisonin kuolema, reissupoikien käynti portugalilaisessa bordellissa, naispäähenkilön Stellan alastonkohtaus elokuvassa ynnä muut episodit toistuvat toistumistaan.

Kysymys on kerronnan redundanssista. Lapsetkin tykkäävät saduista, koska toisteisuus luo turvallisuutta.

Westön ”eeppisyys” syntyy yksityiskohtiin pysähtymisestä ja pitkistä aikahyppäyksistä sekä hänen maagisesta otteestaan. Romaanin taika toteutuu kertojan ja lukijan yhteispelissä: syntyy illuusio ajan virtauksesta, aukkoinen tarina tuntuu yhtenäiseltä, kerronnan imu vie mukanaan.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Suomentanut Laura Beck. 459 sivua. Otava.

Kjell Westö: Den svavelgula himlen. 475 sidor. Schildts & Söderströms.

Tähdet 4/5

Vuosien ruuhkan laannuttua

”Lapsia minulla täytyy olla”, kirjoitti August Strindberg eräässä kirjeessään, ”sillä ilman lasten kiljahduksia en voi työskennellä.” Jossain mielessä tämä pitää Ruotsin kansalliskirjailijan kohdalla paikkansa. Mutta joka tuntee vähänkin Strindbergin elämäkertaa, tietää, että hänen ajatuksensa olivat aina muualla ja että lasten päivittäisiin tarpeisiin hän ei vastannut millään tavalla.

Allekirjoitan Strindbergin virkkeen omassa elämässäni tietoisena siihen liittyvästä ironiasta. Jään odottamaan lasteni tuomiota, olenko tehnyt hyvin vai huonosti.

Vapaan ammatinharjoittajan työolosuhteet ovat kirjavat. Palkollisella työpaikka ja työpiste luovat sopivan vireen tulokselliseen aherrukseen. Mutta freelancer joutuu itse päättämään, miten haluaa töitä tehdä, ja muutokset työolosuhteissa vaikuttavat paljon viihtyvyyteen ja aikaansaavuuteen.

Olen työskennellyt vuosikausia kotona. Välillä olen hakeutunut kirjastoon, kahvilaan, mökille ja jopa luostariin, jotta rytminvaihdos antaisi sopivan luovan sysäyksen.

Tänä kesänä käytännön syistä työpöydän vakituinen paikka on taas vaihtunut, ja yllättäen huomasin kaipaavani ”lasten kiljahduksia”. Ikää minulle vain on karttunut sen verran, että huudot, kirkaisut ja pienten jalkojen töminä ovat peruuttamattomasti vaienneet ympärilläni.

Strindbergin sitaatti ei ole elämässäni vailla perusteita. Olin nuori perheenisä 1990-luvulla ja samanaikaisesti työskentelin enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Kirjoitin kotona väitöskirjan ja romaaneja, laadin lehtiartikkeleita ja toimitin muiden tekstejä. Luin pinoittain kirjoja ja röykkiöittäin käsikirjoituksia, valmistin opetusta. Lasten kiljahdukset olivat jokapäiväistä työnteon taustahälyä.

Nyt minulla on kaikki rauha ja lähes kaikki tarvitsemani aika. Seurauksena on varmaankin keskittynyttä, intensiivistä työntekoa.

Kunpa olisikin. Olen täysin mieleni levottomuuden ja impulsiivisten houkutusten armoilla. Tunnen itseni laiskaksi. Pakenen ystävien seuraan lounaalle tai kahvilaan. Työnteko ihanteellisissa olosuhteissa osoittautuukin yllättävän vaikeaksi.

Jälkeläisiä en enää tahdo hankkia. Mietin, olisiko tähän jokin ratkaisu. Haluaisin töitä tehdessäni kuulla iloista hihkumista ja tömistystä, joka kantautuu luokseni vaimeasti ja johon minun ei tarvitse millään tavoin reagoida. Olla keskellä elämää, tuntea sen kasvuvoima ja syke – ja sitten taas uppoutua omiin ajatuksiin. Eikö se olisi täydellistä.

 

Paha poliisi ja paha tyttö

Maria Mustranta luottaa psykologisen kuvauksen intensiteettiin ja tekee sen taitavasti. Hänen henkilöidensä paineistetut mielentilat luovat lukemisen imun. Epäilen, että hän on tarkoituksella hajottanut juonivetoisen tarinan, vaikka sellaiseen olisi ollut kaikki ainekset koossa. Tällä tavoin henkilöiden syvempi problematiikka pääsee esiin.

Toimittajana tunnetun Mustrannan esikoisteos Sokeita hetkiä ei ole poliisiromaani, vaikka päähenkilö on poliisi, eikä rikosromaani, vaikka rikoksia tapahtuu alituisesti. Dramaattiset, väkivallantäyteiset avainkohtaukset on suodatettu epädramaattisiksi. Juonirakenteen suorastaan oppikirjamaisesti aristoteelinen tunnistaminen (arpi, märk väl!) on upotettu kerronnan hetteikköön täysin epäaristoteelisesti.

Romaanin päähenkilö Juhani on poliisi, joka alkaa luisua hämärän puolelle. Ensi oireita ovat liiallinen voimankäyttö kiinniottotilanteessa ja laittomien päihteiden käytön arkipäiväistyminen.

Juhani kohtaa kaltoin kohdellun teinitytön Kaislan, joka henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi on suuressa vaarassa langeta huumekuvioihin. Juhani tuntee tarvetta ryhtyä suojelemaan Kaislaa.

Jos nämä päähenkilöt näytettäisiin ulkoapäin, vaikkapa toiminnallisessa elokuvallisessa katkelmassa, Kaisla olisi pahoille teille joutunut nuori nainen ja Juhani keski-ikäinen kunnon poliisi. Mutta Mustrannan kerronnan perusviritys on juuri siinä, että sisältäpäin asiat näyttävät aivan toisenlaisilta.

Miten pahuus tulee ihmiseen? Vastaus: pahojen tekojen kautta. Miten pahuus asettuu ihmiseen? Vastaus: hän ei tiedosta tekojaan.

Juhanin problematiikka kehkeytyy siten, että hän kyllä ymmärtää tehneensä väärin ja että hän huomaa joutuneensa väärien tekojen kierteeseen. Mutta hän ei halua ottaa vastuuta. Hän vain toivoo, ettei kukaan saa tietää hänen rikoksistaan. Enempää en voikaan spoilata. Lukemisen arvoinen romaani.

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä. 282 sivua. WSOY.

Tähdet 3½/5