Minusta tuli pikkukaupunkilainen

Pari vuotta sitten havahduin ensi kerran siihen, että minusta on tullut pikkukaupunkilainen. Hätkähdys oli melkoinen, koska olen sisäisesti mieltänyt itseni aina helsinkiläiseksi.

Kävelin ranskalaisen ystäväni kanssa Porvoon keskustassa, siis aivan kotikulmilla. Olin syventynyt rupatteluun hänen kanssaan, sillä edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo hieman aikaa.

Hän totesi, että minä olen näköjään hyvin kuuluisa kotikaupungissani.

Jäin hetkeksi ymmälleni.

Vasta sitten huomasin, että olin lähes jokaisessa kadunkulmassa tervehtinyt tai vaihtanut pari sanaa jonkun tutun kanssa. En ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, koska sellainen on aivan jokapäiväistä.

Neljäkymmentä vuotta elämästäni uskoin, etten koskaan muuttaisi vakituisesti pois synnyinkaupungistani Helsingistä. Minua viehätti siellä tietty anonyymius eli mahdollisuus tulla ja mennä ilman että siitä tarvitsi tehdä numeroa. Sosiaaliset haasteet tuntuivat hallittavilta, sillä saatoin koska tahansa sulautua väkijoukkoon.

Mutta ”elämä on se, mikä tapahtuu sinulle silloin, kun suunnittelet jotain aivan muuta”. Päädyin Porvooseen ja nyt olen juuttunut tänne.

Onneksi en ole vielä langennut helsinkiläisnostalgiaan. Joillakin stadilaisuus vahvistuu, kun on joutunut synnyinkaupungistaan pois. Veikko Lehmuksela kirjoitti Ässän kaiho -laulunsa sotajouluna Karhumäessä. Tuomari Nurmion Tonnin stiflat syntyi Riihimäellä. Kari Suomalainen muutti Valkeakoskelle ja sanoi, että stadilainen pärjää missä tahansa.

Mikä on kyllä tottakin.

Olen läpikäynyt täydellisen metamorfoosin pikkukaupunkilaiseksi. Olen siitä edelleen hieman hämilläni. Nautin tavattomasti uudesta olotilastani ja mietin, mikä mahtaa olla syynä.

Olen aina ollut perhekeskeinen. Tarvitsen ympärilleni tuttuja, turvallisia ihmisiä, jotta persoonani toinen puoli, tarve vetäytyä yksinäisyyteen, tasapainottuu.

Pikkukaupungissa olemme kuin yhtä perhettä. Kun kysymme kuulumisia, olemme niistä oikeasti kiinnostuneita. Pidämme toisistamme huolta, olemme toisillemme verkosto. Näistä kohtaamisista käy lämmin, inhimillinen virtaus suoraan sydämeeni. En osaa siitä enää luopuakaan.

 

Rakastettu alastomana valkokankaalla

Helsinki 1960-luvulta nykypäivään, suomenruotsalaisen hienoston ja keskiluokan hankauspinta, George Harrisonin hittibiisit (yht. 5 kpl) ja nuoruuden heleydestä keski-ikään tummuva rakkaustarina – kuulostaa ihan Kjell Westön romaanilta. Voisin kuvitella, että hänen faniensa kaikki odotukset täyttyvät.

Fiktio myös kutkuttavasti viittailee todellisuusesikuviin mutta samalla tahdikkaasti väistelee. Esimerkiksi Etelä-Haagassa sijaitseva, täsmällisesti kuvattu koulu ei ole romaanissa Lärkan vaan ”Tredje svenska läroverket”.

Westö ymmärtää paljon romaanikerronnasta. Minulle tuli tunne, että hieman oivalsin hänen reseptiään.

Rikinkeltainen taivas on ystävyys- ja sukuromaani, joka lavean eeppisellä, kepeästi historioivalla otteellaan kertoo, miten elämä koskettaa läpi vuosikymmenten ja miten se jättää ihmisiin jälkensä. Mutta kuinka tämä oikeastaan tapahtuu?

Hieman alle viisisataa sivua käsittää puolen vuosisadan mittaisen kaaren. Keskimäärin sata sivua kunkin vuosikymmenen kuvaamiseen – sehän on tavattoman vähän.

Mistä siis syntyy eeppinen laveus?

Kun katsotaan Westön kerrontaa lähempää, huomataan, että hän rakastaa yksityiskohtia ja saa ne kiehtovalla tavalla elämään. Hän kuvaa ympäristöä, tunnelmia ja henkilöiden mielentaitteita väsymättömällä kiinnostuksella.

Miten sivumäärä edes riittää?

Lisäksi Westön kerronnassa keskeistä on muistelu: tapahtumat kerrotaan, niihin palataan, niitä kelaillaan, niiden kulku kyseenalaistetaan ja lopulta vielä kerran kysytään, mitä oikein tapahtui.

Rikkaiden Rabellien kesäpaikka kuvataan tavattoman monta kertaa, jotta muutos ajassa tulee näkyviin. Mutta lisäksi George Harrisonin kuolema, reissupoikien käynti portugalilaisessa bordellissa, naispäähenkilön Stellan alastonkohtaus elokuvassa ynnä muut episodit toistuvat toistumistaan.

Kysymys on kerronnan redundanssista. Lapsetkin tykkäävät saduista, koska toisteisuus luo turvallisuutta.

Westön ”eeppisyys” syntyy yksityiskohtiin pysähtymisestä ja pitkistä aikahyppäyksistä sekä hänen maagisesta otteestaan. Romaanin taika toteutuu kertojan ja lukijan yhteispelissä: syntyy illuusio ajan virtauksesta, aukkoinen tarina tuntuu yhtenäiseltä, kerronnan imu vie mukanaan.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Suomentanut Laura Beck. 459 sivua. Otava.

Kjell Westö: Den svavelgula himlen. 475 sidor. Schildts & Söderströms.

Tähdet 4/5

Laulujen lunnaat

Onko sinulla paikkoja, joihin liittyy vahvoja muistumia jostakusta läheisestä? Nousevatko kuvat sieluusi vastustamattomasti, ilman tietoista muistelua aina kun kuljet siellä?

Minulla on Helsingissä katuja, kulmia ja kahviloita, joissa mieleen vyöryy muuan kadotettu ystävä, ja välittömästi minut valtaa ravistava, pitkä ikävä. Kaivattuni on ”kultainen poika”, jonka kuva vaikuttaa olevan aivan kuin toisesta maailmasta, menneestä.

Harri Sirolan kuolemasta on muutaman päivän kuluttua kymmenen vuotta. Vaikka olin nähnyt hänet viimeisen kerran laahustavana varjona, tieto hänen itsemurhastaan löi kovaa.

Olin tullut tuntemaan Harrin vuonna 1990. Gummeruksen kustannusvirkailijan Paula Pesosen pöydällä oli tuhatsivuinen paperipinkka, jota katsoin kunnioittavasti. Paula kysyi, kiinnostiko minua lukea se ja lausua siitä mielipiteeni. Vastasin myöntävästi. Se oli Harri Sirolan käsikirjoitus, josta syntyi romaani Kaksi kaupunkia.

Minun ja Harrin yhteistyö kesti liki vuosikymmenen, mutta heti alusta pitäen suhteessa oli muutakin, jotain erityisen arvokasta. Harrin avoimuus ja sydämellisyys ikään kuin kaappasi minut syleilyynsä, ja olimme heti ystäviä.

Vierailin ensimmäistä kertaa psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla, kun menin Harria katsomaan. Sairaalan ilmapiiri ahdisti minua ja pelkäsin ”hulluja”, kuten muuan nuorimies siellä nimitti itseään.

Olen myöhemmin käynyt suljetuilla ja avo-osastoilla niin monta kertaa, etten lähtökohtaisesti pelkää mielessään sairastuneita. Olen kehittänyt oman määritelmäni: sairaalan seinät tarvitaan pitämään maailman hulluus erossa näistä vähäisimmistä, jotka eivät kestä sitä.

Luotin aina siihen, että Harri palaa sairaalasta säteilevänä itsenään ja kirjoittaa taas, nikkaroi ja rakentaa, purjehtii, kalastaa ja seikkailee maailman ääriin. Viimeistä kirjaansa hän ei jaksanut enää viimeistellä vaan jätti sen Paula Pesosen käsiin. Olen syyttänyt itseäni, etten silloin huomannut selvää merkkiä ja tehnyt ystäväni hyväksi jotain.

Niinä päivinä mielessäni takoivat Eino Leinon sanat: ”Kalliit on laulujen lunnaat.” En oikeastaan hämmästynyt, kun huomasin, että omaiset olivat laittaneet samat säkeet kuolinilmoitukseen.

En osaa kuvitella, miten elämäni olisi mennyt viime vuosina, jos Harri olisi ollut edelleen ystävänä läsnä. Minulle tulee monesta tärkeästä asiasta tunne, että tämän haluaisin näyttää hänelle, tästä haluaisin hänelle kertoa.

Kuuletko sinä minua, Harri?