jatkosota – Liukkonen

Inhimillinen kärsimys on helppo sivuuttaa. Se käy kivuttomasti: riittää kun sulkee silmänsä tai katsoo toisaalle. Sellainen tapahtuu melkein itsestään, eikä välinpitämättömyydestä oikeastaan halua syyttää muita, jos itsestäkin tuntuu siltä, että tänään en jaksa kantaa tuntemattomien murheita.

Vietnamin sota on tuottanut ihmiskunnalle mittaamattomasti tuskaa ja hajaannusta mutta sentään jotain hyödyllistäkin: psykiatrisen diagnoosin posttraumaattinen stressihäiriö eli englanninkielisenä lyhenteenä PTSD. Ei ole kovinkaan uusi havainto, että sotakokemukset voivat aiheuttaa ihmisen psyykeen vakavia, vaikeasti korjattavia vammoja, mutta sellaiset psykiatrian historiaan kuuluvat käsitteet kuin ”kranaattikauhu”, ”taisteluväsymys” ja ”sotaneuroosi” eivät ole olleet parhaita mahdollisia työkaluja kokemuksistaan kärsivien auttamiseen.

Amerikkalaisten veteraanien hoidossa kehitetty diagnostiikka johti siihen, että vuonna 1980 esiteltiin käsite PTSD, jota on sen jälkeen tutkittu paljon ja josta on ollut apua myös muunlaisten vaikeiden traumojen tunnistamisessa.

Jos vaikkapa Suomessa olisi jatkosodan jälkeen ollut enemmän ymmärrystä ihmisen psyykestä, jälleenrakennus olisi toteutettu vähemmän kirein leukaperin ja suurten ikäluokkien lapsuus olisi saattanut muodostua onnellisemmaksi. Mutta koska näin ei ollut, jotkut kärsivät yhä isien ja isoisien stressihäiriöstä. ”Isä hakkasi veljeä ja kutsui minua huoraksi.”

Mikäli psyykkisestä traumasta tullaan tietoiseksi, luulisin, että sen vaikutus on mahdollista katkaista kolmanteen sukupolveen. Mutta jos ei tulla, seuraukset ulottuvat vieläkin pidemmälle.

Yhdysvalloissa Vietnamin veteraanit ovat väestöryhmä, jossa itsemurhaan päätymisen todennäköisyys on kaikkein suurin. Epävirallisten arvioiden mukaan heistä yli 200 000 on tehnyt itsemurhan sodan jälkeen, ja luku kasvaa koko ajan. Se on kohta viisinkertainen kaatuneiden määrään verrattuna.

Ihmisen psyyke on tavattoman hauras, ja kun se on rikkoutunut, sitä ei tahdo saada eheäksi. Olen ollut pasifisti niin pitkään kuin olen kyennyt itsenäiseen mielipiteen muodostukseen. Mutta kun ajattelen näitä ihmisten sisimpään kätkeytyviä vammoja ja pohdin, kuinka paljon rikkimenneitä sieluja ympärillämme onkaan, esimerkiksi maahanmuuttajia jotka ovat paenneet sotaa kotimaastaan, vakaumukseni entisestään vahvistuu ja voin vain antautua myötätunnolle heitä kohtaan.

Tarkkailen itsessäni tätä tunnetilaa. Huomaan, että myötätunto on erikoinen muodostelma: sen lämmin, tervehdyttävä vaikutus leviää ympäristöön, mutta sen ytimessä on viiltävä tuska. Miten se on sinne joutunut?

Väkivallanteot uutisissa kauhistuttavat minua. Uskoisin olevani suurta enemmistöä sikäli, etten voi täysin ymmärtää väkivaltaisia toimintamalleja, koska en voi kuvitella, että itse toimisin siten.

Mutta en myöskään halua suojella maailmankuvani eheyttä leimaamalla tietoisuuteni mediassa räjäyttävän murhaajan kiireesti mielisairaaksi tai psykopaatiksi. Tällainen reaktio on tavattoman yleinen, ja se merkitsee ongelman ulkoistamista: irrationaalinen pahuus mellastaa tuolla, mutta me olemme hyviä ihmisiä ja sytytämme kynttilän uhrien muistolle.

On ehkä liioittelua sanoa, että kenestä tahansa voi tulla murhaaja. Emme kuitenkaan tiedä, kenestä sellainen tulee, kun jotain poikkeuksellista tapahtuu. Usein murhaajan kerrotaan olleen sympaattinen ja miellyttävä lähimmäinen, ennen kuin hän teki tekonsa.

Sotilaallisilla toimilla on erityinen status kulttuurissamme ja ajattelussamme. Sota oikeuttaa tappamisen, ja on helppo huomata, miten halukkaasti jotkut yksilöt ryhtyvät siihen luvan saatuaan.

Toisen maailmansodan aikana länsiliittoutuneet tarkoituksellisesti pommittivat hengiltä yli puoli miljoonaa saksalaista siviiliä, mitä ei kuitenkaan ole tapana nimittää joukkomurhaksi. Murhaamisen käsite tuntuisi vaativan omakohtaista käsityötä.

Suomalainen kaukopartiomies ei siekaillut lahdata vangiksi antautunutta venäläistä lähietäisyydeltä puukolla tai kirveellä, mikä oli hänen menestyksekkään toimintansa edellytyksiä. Ruandassa hutut naputtelivat tutsien päitä rikki ja irti vasaroilla ja viidakkoveitsillä, koska tuliaseita ja ammuksia ei ollut kylliksi. Vietnamissa palvelleiden amerikkalaisten keskuudessa syntyi käsite double veteran, ’tuplaveteraani’. Se tarkoitti sotilasta, joka oli ensiksi raiskannut vietnamilaisen naisen ja sen jälkeen tappanut tämän. Tuplaveteraani-sanan käyttöön näyttää sisältyvän ylpeilyä: tätä ei ole ihan joka poika tehnyt.

Ilmeisesti ihmisen perimässä on kyky omakätiseen tappamiseen. Kun sisäinen tai sosiaalinen pidäke jostain syystä murtuu, tavallisesta kunnon kansalaisesta tulee tappaja. Jotkut vaikuttavat suorastaan nauttivan murhaamisesta, silpomisesta ja raiskaamisesta. Tyypillisesti murhaaja myös kieltää uhrin ihmisyyden.

Miksi Anders Behring Breivikiä tai hänen tekojaan pitäisi yrittää ymmärtää? Eikö riitä, että hänet tuomitaan loppuiäksi vankilaan ja me vannomme ettei tällaista saa koskaan enää tapahtua?

Hannu Lauerma ehätti tuoreeltaan arvioimaan, että Behring Breivik on luultavasti psykopaatti ja kykenemätön myötätuntoon muita ihmisiä kohtaan. Tällainen tunnekylmyys on hänen mukaansa suurelta osin perinnöllistä, eikä sitä voida esimerkiksi terapiassa parantaa.

Behring Breivik kantaa ihmisen perimää. Sen lisäksi hän on länsimaisen yhteiskunnan tuote, hänen mielensä on median ja vapaan mielipiteenilmaisun muokkaama. Uutisia ja internetiä seuraamalla meille tulee helposti tunne, että pahuus on ihollamme. Mutta se on myös ihon alla.

Dalai-lama Tenzin Gyatso on useasti todennut, että ihminen on perusolemukseltaan hyvä, hänellä on kyky ja pyrkimys hyviin tekoihin. Miten mielelläni haluaisin siihen uskoa.