Sanat, hiljaisuus, sanat – osa I

Olen persoonallisuudeltani herkkä ja introvertti ja monia elämän koettelemuksia olen etukäteen pelännyt. Olen ollut lähes varma, että romahdan, etten kestä ja että epäonnistun. Vain vaivoin olen pystynyt haasteet kohtaamaan.

Vaikeuksien keskellä ja niiden ohi mentyä olen huomannut, että olenkin selviytynyt. Oikeastaan aika hyvin. Olen löytänyt itsestäni sisäistä voimaa yli kaikkien odotusten. Ja kun tilanne on seestynyt, olen miettinyt, mistä olen taas löytänyt tuon lujuuden.

Vastaus on lyhyt: minulla on sisimmässäni hiljaisuus.

*

Amerikkalainen säveltäjä John Cage on sanonut haastattelussa: ”Nykyaika on niin meluisa, ettei meidän pitäisi etsiä mielenrauhaa vain hiljaisuudesta. Meidän tulisi löytää mielenrauha myös metelissä.”

Näin on minunkin mielestäni.

Maailman hälinässä voi helposti käydä niin, että menetän yhteyden sisäiseen hiljaisuuteeni. Jokapäiväisessä arjessa on niin paljon hoppua, että mielen ydintä ei enää tunne. Tai jokin tehtävä tuntuu niin tärkeältä, että sitä kohden on pyrittävä loputtomalla tarmolla.

Ja silloin hiljaisuus unohtuu.

Mutta jos vain pystyn pysymään tiedostavana ja rauhallisena, kuulen alituisesti sisimmän hiljaisuuteni. Kuulen sen, vaikka ympärillä olisi kiivas hyörinä ja hälinä. Palaan hiljaisuuteeni, olen aloillani, katselen rauhassa ympärilleni ja annan otsani silottua.

Jokaisessa ylitseni vyöryvässä äänessä on mukana hiljaisuus, joka saapuu, jos sitä malttaa odottaa.

*

Matkustan junassa ja linja-autossa mieluiten siten, etten järjestä itselleni mitään ajankulua. En varaa lehtiä tai kirjoja, en kuuntele musiikkia tai podcasteja. En tee töitä, vaikka monet kirjailijat ja toimittajat käyttävät tällaisen joutoajan hyödykseen.

Istun yksin hiljaa. Seuraan ikkunan takana vaihtuvia maisemia. Katselen ajoneuvoon nousevia ja kyydistä laskeutuvia matkustajia. Eläydyn linja-auto- tai rautatieasemalla näkemääni draamaan: kaikki ne kohtaamiset ja erot. Halaukset, kättelyt, katseet. Sanat, jotka lausutaan ja joita en kuule.

Istun hiljaa.

Jokainen hetki, jokainen paikka jonka ohitan tuntuu liian arvokkaalta, että uppoutuisin johonkin muuhun todellisuuteen. Matkustaminen merkitsee sitä, että aika ja paikka kulkevat minun hiljaisuuteni lävitse.

Ne jättävät jäljen hiljaisuuteen.

*

Olen hyvä kuuntelija. Nuorena, kun tunsin itseni ujoksi, luulin olevani puutteellinen sikäli, etten uskaltanut lähestyä ihmisiä. En ymmärtänyt, että minulla on sisimmässäni hiljaisuus.

Iän myötä olen oppinut olemaan hiljaisuudessa enkä pelkää ihmisten kohtaamista – sanattomasti tai sanojen kera. Samalla olen huomannut, miten helppoa on kuunnella muita kun tekee sen hiljaisuudesta käsin.

Todellinen vuorovaikutus ihmisten välillä jää toteutumatta, ellei kuunnella. Ja kuunteleminen ei onnistu, ellei löydä sisimmästään hiljaisuutta.

Joissakin ihmissuhteissa olen joutunut kärsimään, kun toinen ei ole huomannut lopettaa puhumista ja olla hiljaa. Olen kuunnellut ja kuunnellut, ja kuuntelemisen malja sisälläni on täyttynyt ja valunut ylitse.

Kun olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa, haluankin sanoa jotain. Haluan keskeyttää. Haluan puhua ja hymyillä, hakea katseella vuorovaikutusta.

Ja silloin ehkä tuo toinenkin löytää hiljaisuutensa. Katseemme kohtaavat.

*

Hiljaisuus tekee äänet kuuluviksi. Ei voimakkuuden lisääminen.

Jos istun ja meditoin, kuulen hengitykseni ja talon rakenteiden rasahdukset. Jos kävelen metsässä, kuulen syksyn tuulen kuusikon latvustossa tai talvella lumen putoamisen oksalta.

Ja tähän liittyy myös paradoksi: äänet tekevät hiljaisuuden kuuluvaksi.

Vuonna 2011 vietin joulun Luumukylässä Etelä-Ranskassa. Se on vietnaminbuddhalainen meditaatiokeskus, jossa maallikot voivat munkkien kanssa osallistua harjoituksiin ja vetäytyä jopa kolmeksi kuukaudeksi perinteiselle talviretriitille.

Vietnamissa perinteellä on vuoden kiertoon liittyvä merkitys. Sadekauden aikana on luontevaa vetäytyä arkisista toimista, koska monet käytännön tehtävät tulevat mahdottomiksi. Sadekausi rajoittaa liikkumista, ja silloin on parasta asettua aloilleen.

Luumukylässä istuin paljon hiljaisuudessa. Kaikki muutkin istuivat vieressäni hiljaa, viisikymmentä munkkia ja maallikkoa samassa salissa.

Kun kello illalla soi meditaatioon, lakkasimme puhumasta. Sen jälkeen jatkui iltahiljaisuus. Aamulla varhain ei puhuttu mitään matkalla aamumeditaatioon. Aamiaiselle ryhdyttiin hiljaisuuden vallitessa. Syötiin äänettömästi puuroa ja juotiin teetä.

Vasta aamiaisen lopulla kello soi merkiksi siitä, että oli mahdollisuus jutella. Vilkas sorina täytti ruokasalin. Oli aivan samantekevää, istuiko vastapäätäni englantilainen Charles, ranskalainen Frédéric tai amerikkalainen William, minulla oli hänelle tähdellistä asiaa. Minulla oli mielessäni jotain, jonka olin juuri tajunnut, ja halusin kertoa sen heti.

Oivallus oli syntynyt hiljaisuudessa.

*

Essee on julkaistu alun perin yksiosaisena Kirjailija-lehdessä 4/2016.

 

Sanat hajaantumisen reunalla

On muuan erityinen tehtävä, johon toimittajan ammatillinen kunnianhimoni vielä minua vetäisi. On jotain edelleen kokematta ja näkemättä.

Kuvittelen, että minut pyydettäisiin Harri Nordellin runokokoelman kustannustoimittajaksi. Haluaisin päästä näkemään, mistä kumpuavat nuo ”mustejuovat”, ”kulkevat kalliot”, ”satakielilattiat” jne.

Aina kun luen Nordellia, hiukset päässäni nousevat pystyyn. On kerrassaan fyysinen tapahtuma todistaa kielen syntymää hetki hetkeltä, sana sanalta.

Jos olisin päässyt tämän kirjan kohdalla taittamaan peistä, olisin sanonut, että kokoelma pitää julkaista nimellä Haje – eikä siis Hajo. Yhden foneemin ero. Eri substantiivijohdokset kantavat erilaisia merkityksiä (vrt. nosto ~ noste).

Nordell kirjoittaa: ”Kuka hajon auerta vyyhtii.” Hän tarkoittaa hajoamista, jotain varsin konkreettista, jonka maailman ja elämän tarkkailija väistämättä huomaa. Elävä aines hajoaa, samoin ihmisen käden valmistama.

Sen sijaan haje on kosminen periaate, jota emme suoranaisesti havaitse mutta joka kaiken taustalla vääjäämättä vaikuttaa. Nordellin runokuvien takana kajastaa iätön hajaantumisen kaikkeus. ”Tanssiva lumi” ei näkyisi kirkkaana, ellei sen taustalla olisi ”maailmantyhjyys”, kuten eräässä runossa.

Mutta runoilija tekee työnsä uutterasti. Hän tarttuu hajoavan ja hajaantuvan kielimaailman sanoihin ja kokee liittää ne yhteen kaikella taidollaan, luovuttamatta ja tietäen, ettei tällä Sisyfoksen työllä viime kädessä ole mitään merkitystä. Siksi Nordell ottaa kokoelmansa motoksi tunnetun sitaatin John Cagelta: ”I have nothing to say and I am saying it.”

Nordellia tekee mieli verrata maailmalla tunnettuihin runoilijoihin, vaikkapa Tomas Tranströmeriin, mutta en nyt ryhdy siihen. Totean vain, että Nordell on täysin omaleimainen kielen tiivistäjä äärimmäisyyteen saakka. Se on runoilijan paras taito.

hajo-coverHarri Nordell: Hajo. 66 sivua. WSOY.

Tähdet: 5/5

5stars

Sisäinen avaruus

Joitakin vuosia sitten kotonamme kokoontui viikoittain meditaatioryhmä. Sen vetäjänä toimi buddhalainen opettaja ja kääntäjä Sarvamitra, jonka muistutus mietiskelyn perusteista jäi mieleeni.

Hän oli ollut juhlissa. Jossain vaiheessa iltaa hän halusi tehdä tavanomaisen harjoituksensa ja vetäytyi tyhjään huoneeseen. Joku juhlijoista törmäsi kesken kaiken sisälle ja pyyteli anteeksi: ”Ai, sä oletkin täällä meditoimassa. Me koetetaan olla vähän hiljempaa.”

Sarvamitra vastasi: ”Ei kun olkaa aivan normaalisti.”

Eräässä haastattelussa John Cage selitti nykyajan olevan niin meluisa, ettei kannata etsiä levollisuutta pelkästään hiljaisuudesta.

”Meidän tulisi löytää mielenrauha myös metelissä”, hän sanoi.

Arjen tiimellyksessä koetan noudattaa näitä neuvoja. Joskus onnistun siinä, toisinaan taas en. Kun mittani täyttyy, minun on lähdettävä jonnekin rauhoittumaan.

Koko 1900-luku on länsimaisessa kulttuurissa merkinnyt ekstroverttien voittokulkua. Tarmokkaasti kimmoisat luonteet ovat levittäytyneet yhteiskunnan avainasemiin. Se on johtanut vallitsevaan ideologiaan, että jokaisen on oltava oman itsensä markkinoija ja pr-ihminen.

Tosin vähitellen on havaittavissa heikkoja merkkejä siitä, että introverttien ominaisuuksien edut aletaan tunnistaa. Susan Cainin menestyskirja ilmestyi viime vuonna suomeksi nimellä Hiljaiset.

Kuten muutkin introvertit, olen elämäni aikana kärsinyt monesti yrittäessäni mukautua ekstroverttien maailmaan. Nykyään niin käy enää harvoin.

Introvertti-termin määritelmä ’sisäänpäin kääntynyt’ on harhaanjohtava. Ehkä psykologit käyttävät osuvampia käsitteitä, jotka eivät vain ole sattuneet silmääni.

Tällä viikolla olen vetäytynyt omiin oloihini. Kun hiihdän hiljaisuudessa järven valkoisella jäälakeudella ja katselen näköpiirin reunoilla saaria, salmia, lahtia ja niemiä, en tunne erityistä tarvetta kääntyä sisäänpäin. Annan ennemminkin mieleni avartua maiseman reunoihin saakka.

Introvertin ihmisen psyykessä on paljonkin sellaista, joka ei ole ’sulkeutunutta’. Hän on harkitsevainen, hän prosessoi, hän kuuntelee tarkkaavaisesti, hänellä on empatiakykyä. Kaikki nämä piirteet edellyttävät inhimillistä vuorovaikutusta ja eläytymistä.

Kokemukseni pohjalta voin sanoa, että introverttina kerään alituisesti ympäristön vaikutuksia. Vedän lähes kaiken itseeni, ja jos ympärillä on liian paljon virikkeitä ja nopeatempoista toimintaa, se aiheuttaa sielussani sekaannusta.

Siksi on tarpeen välillä tyhjentää sisäistä tilaa. Hiljaisuus, luminen maisema, kaikki tämä väljyys ilman alla – ne ovat minussa, ja minä olen niissä.

 

Havahtumisen ääniä

Syksyn alussa näkyviin ilmaantui tutunomainen hymyilevä hahmo. Hillitty, pehmeä, monimielisesti kihartuva puheääni kaikui eetterissä.

Lienee kysymys henkisen maailman alkemiasta, kun filosofia ja nauru kietoutuvat yhteen. Mutta kumpi niistä on solve ja kumpi coagula? Kumpi hajottaa ja kumpi yhdistää?

Viides syyskuuta oli amerikkalaisen säveltäjän John Cagen syntymän satavuotispäivä. Hetkinen… Miten minusta tuntuu – tehdäkseni kohteelle oikeutta –, että edeltävä lause oli jotenkin huono.

Yritetään uudestaan: ehdonvaraisen todellisuuden inhimillinen muodostelma, jota kutsuttiin nimellä ’John Cage’, olisi täyttänyt vastikään sata vuotta, jos hän yhä eläisi. No hemmetti, taitaa mennä vain huonompaan suuntaan.

John Cage on nuoruuteni idoleita. Ei siksi, että olisin erityisesti kaivannut kuunnella hänen musiikkiaan, vaan ajattelun uudistajana. Hän vapautti itsensä ja tarjosi muillekin sitä vapautta.

Minulla oli kirjoitusalustaan kiinnitettynä Cagen kuuluisa modernin musiikin manifesto vuodelta 1952, joka on julkaistu hänen kirjoituskokoelmassaan Silence ja jossa hän sanoo: teoksen säveltäminen, soittaminen tai kuunteleminen ei saata mitään valmiiksi. ”Korvamme toimivat viimeinkin loistavasti.”

Nykyään työpöydän ääressä katselen kuvaa Kioton tunnetusta kivipuutarhasta. Ilahduin suuresti yhteensattumasta, kun näin televisiodokumentissa valokuvan, jossa Cage istuu syventyneenä samaisen puutarhan laidalla.

Yhä vieläkin on taidemusiikin asiantuntijoita, jotka sanovat, että Cage oli toki kiinnostava ajattelija mutta hänen sävellyksensä eivät ole mistään kotoisin. Niistä kuulemma puuttuu melodia, harmonia ja rytmi. Eivätkä ne asetu traditioon.

Juuri näistä musiikin aspekteista Cage halusikin irtautua. Lisäksi hän teki kaikkein vaikeimman: luopui arvoarvostelmista. Hänelle konsertto tai sonaatti ei ole yhtään arvokkaampi kuin linnunlaulu, oksan pärähdys tai kuorma-auton jylinä.

Aina kun kuulen Cagen musiikkia, havahdun. Tuossa nuo äänet, tässä maailma, tässä minä… Havahtuminen merkitsee sitä, että avautuu nykyhetkeen ja tiedostaa kehkeytyvät tapahtumat.

Cagen filosofiassa on paljon vaikutteita zen-buddhalaisuudesta. Vai pitäisikö sanoa, että se on läpikotaisin zeniä. Mutta hän esitti ajatuksensa sellaisessa muodossa, että niistä puuttuu itämainen eksotiikka. Kaikki on helposti rationaalisen länsimaisen ihmisen omaksuttavissa.

Cagen musiikki ja filosofia tarkastelevat maailmaa, joka ilmentää hetki hetkeltä itsensä. Se on se maailma, jossa me elämme. Se on se ainut, joka meillä on.