Ajanvietekirjallisuus

Ajatteleeko joku vielä nykyään, että pitää olla tabuja? En usko. Olen työskennellyt pitkään kirjallisuuden parissa ja ihmettelen, miksi kiehtovalla ja maailman muutokseen tiiviisti osallistuvalla kirja-alalla on yhä kiellettyjä puheenaiheita.

Eräs tabu tiivistyy sanaan ajanvietekirjallisuus. Olen tietoinen, että sana on hieman vanhahtava sävyltään. Mutta kun viihdekirjallisuus-sana on tabuluonteensa lisäksi tavattoman kulunut ja kuormitettu, ehdotan, että ruvettaisiin uudestaan käyttämään sanaa ajanvietekirjallisuus.

Puhuttaisiin täysin avoimesti. Nimitettäisiin ajanvietekirjallisuudeksi kaikkea sellaista, joka sitä on.

Olen saanut koulutukseni ja harjaantumiseni kirjallisuuteen siten, että ajattelen kirjallisuutta yhtenä taidemuotona. Olen opiskellut estetiikkaa ja kirjalliset työni olen tehnyt ensisijaisesti Antti Hyryn sanoin kirjallisuuden ”taiteellisessa systeemissä”.

Peruskiinnostukseni kirjallisuutta kohtaan on vakavaa, toki myös leikillistä. Ajattelen niin, että kirjallisuus tarjoaa taiteellisia elämyksiä ja parempaa ymmärrystä maailmasta ja ihmisenä olemisesta. Tätä voi toki tarjota myös ajanvietekirjallisuus – mutta yleensä vain sen paras osa. Kirjallinen makuni on sillä tavoin rajoittunutta, etten ole kovin paljon kiinnostunut ajanvietekirjallisuudesta.

Samalla kun kirja-ala Suomessa on ajautunut ennennäkemättömiin taloudellisiin vaikeuksiin, ajanvietekirjallisuus käsittää yhä suuremman osan julkaistavista kirjoista. Perinteisesti alalla on puhuttu genrekirjallisuudesta ja tarkoitettu tällä esimerkiksi dekkareita, sotakirjoja ja historiallista naistenviihdettä ym. Lisäksi erityisryhmille kohdistettu fiktiivinen kirjallisuus, kuten fantasia tai scifi, on luontevaa käsittää genrekirjallisuudeksi. Niihin liittyy usein fanikulttuuri ja lukijat saattavat lukea pelkästään tiettyä genreä.

Kirjojen markkinoinnille on tyypillistä, että kehitetään uusia genrenimityksiä: nordic noir, chick lit, young adults. Näin tehdään ikään kuin olisi tapahtumassa kiinnostavia virtauksia kirjallisuudessa, mutta kysymys on yksinkertaisesti markkinoinnin kohdentamisesta ja markkinoinnin keinoin ilmiöiden tekemisestä.

Näyttää siltä, että kaikki uudet genret ovat ajanvietekirjallisuutta. Samalla taidekirjallisuuden ala supistuu. Viime vuosina tämä on tapahtunut hälyttävästi.

Kirjallisuus kehittyy sykleissä. Nyky-yhteiskunnan epä-älyllisessä ilmapiirissä sivistyksellisesti haastava ja taiteellisesti merkittävä kirjallisuus ei ole kovinkaan suosittua. Ehkä suuntaus kääntyy joskus, ehkä voisimme tehdä sille jotain.

Ensimmäinen askel taidekirjallisuuden arvon palauttamisessa on se, että alamme kutsua kirjallista viihdettä ajanvietekirjallisuudeksi. Vai onko se liian ruma sana lausuttavaksi?

 

Kirjailija sosiaalisessa mediassa

Erään projektin loppuraportti

Vuonna 2010 olin turhautunut. Päivätyö ei enää tarjonnut niitä haasteita, joita olin siltä odottanut. Halusin jäädä vapaaksi kirjailijaksi.

Olin myös kirjailijansatooni tyytymätön: laiho kasvoi kitsaasti riippumatta siitä mitä sarkaan kylvin. Ajattelin silti turhaksi jäädä valittelemaan, ettei kustantajani tee mitään kirjojeni eteen. Mietin, miten itse voisin asiaa auttaa.

Lehdistössä puhuttiin tuolloin entistä kiivaammin kirjailijoiden brändäämisestä. Heidän tuli astua esiin, kertoa elämästään ja kirjoistaan, rakentaa itsestään brändi.

No hyvä, myönsin itselleni. Kirjailijanprofiilini oli aivan liian näkymätön. Sitä korjatakseni päätin lähteä täysillä sosiaaliseen mediaan.

Minulla oli romaanin kirjoittaminen loppusuoralla. Päättelin, että teoksen julkisuudelle olisi hyötyä kirjailijanprofiilin nostamisesta.

Avasin Facebook-tilin ja aloin rakentaa verkostoa. Käynnistin blogin, jossa esitin iskevästi ajatuksiani yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta. Ryhdyin myös twiittamaan, liityin LinkedIn-palveluun, ja jaoin ajatuksiani auliisti, minne vain onnistuin niitä työntämään.

Sosiaalisessa mediassa pitää toki olla sisäistä ilmaisuntarvetta. Sitä minulle oli kertynyt runsaasti, mutta koko ajan mielessäni oli tämä hanke: kuinka nostaa itseäni paremmin näkyviin.

Kolmen vuoden projekti on vaatinut minulta paljon päättäväisyyttä, koska olen ollut siitä yksin vastuussa. En ole juoninut sitä minkään markkinointiorganisaation tai mainostoimiston kanssa.

Tällaiseen kustantajat kirjailijoita mielellään rohkaisevat, koska rahaa ei tarvitse käyttää. Todettakoon kuitenkin, ettei kukaan ole minua tähän suoranaisesti usuttanut vaan itse olen tahtonut.

Työ on tehty. Blogin suosituimmat artikkelit ovat käsitelleet seksuaalisuutta, alkoholia ja kirja-alan muutoskipuja.

Viime syksynä ilmestynyt romaanini Vihreän lohikäärmeen kylä oli luullakseni taiteellinen onnistuminen, koska olen saanut siitä ainoastaan kiittäviä arvioita. Muilta osin projektin tulokset ovat jääneet vähäisiksi.

Voin toki ajatella, että kirjamyynnin huolestuttava käänne vuonna 2013 yhä huonompaan suuntaan on vaikuttanut romaanin vaatimattomaan menekkiin. Mutta vaihtuvia ulkoisia tekijöitä on aina niin paljon, että niiden vaikutuksia on mahdotonta osoittaa.

Olenko nyt siis kirjailijana tuotemerkki? En, koska nimelleni ei ole vieläkään karttunut kaupallista arvoa. Vähälevikkisen kirjailijan brändi on oksymoron: ristiriitainen ilmaus, asia jota ei ole olemassa.

 

E-kirja: tilastojen valehtelemaa

Olen odottanut, että joku pätevä kulttuuri- tai taloustoimittaja selvittäisi, mitä kirja-alalla todella tapahtuu. Vuosittain tarkasteltuna muutokset eivät ole kovin dramaattisia, joten tilastoista ei voi helposti revitellä otsikoita. Tällaisen jutun tekeminen vaatisi ehkä nykyjournalisteilta liikaa syventymistä.

Markkina supistuu. Minne ostajat menevät? Mitä tekevät nykyään ne, joiden intohimona oli ennen lukeminen?

Tammikuussa Kirjakauppaliitto julkisti 2012 tilastonsa, ja asiaan vihkiytyneet kiinnittivät huomiota, että vuoden myydyimpien e-kirjojen kappalemäärät olivat hämmästyttävän suuria lähtien Leena Lehtolaisen yli 10 000 latauksen ”myynnistä”.

Läpimurto? Mitä ihmettä!

Kukaan alalla toimiva ei kommentoinut näitä lukuja, eikä ainutkaan toimittaja kiinnittänyt niihin huomiota. Järkeenkäypä selitys on, että kylkiäiskampanjat ovat kasvattaneet kappalemääräisiä lukuja. Top-listan euromääräisiä myyntejä ei ole julkistettu.

Helsingin Sanomat uutisoi Kustannusyhdistyksen tilastoihin viitaten, että vuonna 2012 sähkökirjojen myynti kasvoi 123 prosenttia. Tämä luku muodostuu pääasiassa siitä, että sähköisten oppikirjojen myynnissä tapahtui hyppäys. Yleisen kirjallisuuden osalta kasvu oli ainoastaan 36 prosenttia. Samanaikaisesti esimerkiksi tablettitietokoneiden myynti kaksinkertaistui.

Mistä Suomen markkinoilla kiikastaa? Suuressa maailmassahan e-kirjat ovat olleet jo pitkään iso juttu.

Tämänkin käsityksen taustalla on tilastopropaganda. Amazon onnistuu yhä uudestaan saamaan tiedotteensa sellaisenaan mediassa läpi.

Todellisuudessa Amazon ei kerro kirjamyyntinsä liikevaihtoa. Itse asiassa koko Yhdysvaltain kirjamarkkinasta on vaikea saada vertailukelpoisia tilastoja, koska sellaisia ei haluta julkistaa.

Amazonin e-kirjojen lukuja ovat kaiken aikaa vääristäneet ilmaislataukset, nimelliseen 1–3 dollarin hintaan myytävät klassikot ja omakustannekirjailijat. Amazonissa on tällä hetkellä yli miljoona omakustannekirjailijaa, joista valtaosa myy vaatimattomasti ja joista ani harvat menestyvät.

Englanninkielinen markkina on tietenkin maailmanlaajuinen, ja lukuja on vaikea suhteuttaa. Mutta jos arvioidaan, että englantia ensimmäisenä tai toisena kielenä puhuvia on yhteensä vaikkapa 600 miljoonaa, saadaan jokin suhdeluku.

Mitä vaikuttaisi Suomen kirjamarkkinoiden tilastointiin, jos meillä olisi yhtäkkiä muutaman vuoden kuluessa 10 000 omakustannekirjailijaa? Kuvitellaanpa sitä.

Tuoreiden tietojen mukaan e-kirjat vastaavat liikevaihdoltaan Yhdysvalloissa 22 prosenttia markkinoista, ja Iso-Britanniassa 13 prosenttia. En tiedä, miten näitä lukuja tulisi suhteuttaa ja tulkita.

Suomessa sähkökirjamarkkinan suuruus vuonna 2012 oli yleisen kirjallisuuden osalta vain 0,36 prosenttia, ei siis lähelläkään sitä yhden prosentin lukua, jonka alan ammattilaiset ovat heittäneet näppituntumalta. E-kirjamarkkina ei ole käynnistynyt, koska alan toimijat ovat halunneet estää sen syntymisen.

Digitaalinen vallankumous muovaa jo lehdistöä uusiksi ja ulottuu vähitellen vääjäämättä myös kirja-alalle. Maailma muuttuu, Eskoseni, nitisten ja kitisten.

 

Kirjan kriisi 1984

Vuonna 1984 kirjoitettiin kirjan kriisistä. Puhuttiin, että kirjankustantaminen on kuilun partaalla. Huonoja vuosia oli ollut useampi peräkkäin.

Gummeruksen toimitusjohtajana oli tuolloin Pekka Salojärvi (s. 1940), mies parhaassa iässä. Muistelmateoksessaan Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa (2007) hän kertoo, kuinka hän palasi sapattivuodelta Pariisista ja täynnä tarmoa ryhtyi räväkästi laittamaan firmaa kuntoon.

Gummerus yhtiöitettiin. Kirjapaino ja kiinteistöt jäivät Jyväskylään, kustantamo siirrettiin Helsinkiin ja kirjakauppa myytiin. Tarkoituksena oli muodostaa ketterä ja tehokas organisaatio.

Salojärvi onnistui. Tapahtui käänne, jota seurasi taloudellinen menestys. Muut kustantajat alkoivat matkia Salojärven manööverejä.

1980-luvun kirjakriisi sivuutettiin, ja sen aiheuttamat vauriot jäivät suhteellisen pieniksi. Mutta organisaatiomuutokset kustannusalalla ovat sen jälkeen seuranneet toisiaan vähintään muutaman vuoden välein. Kirjayhtymä sulautui Tammeen monivaiheisen prosessin kuluessa. Gummerus osti Weilin+Göösin yleisen kirjallisuuden kustannustoiminnan. Bonnier osti Tammen. Ja surullisenkuuluisa pienten perunoiden Sanoma-WSOY. Jne.

Vuonna 2006 alkoi nyt käsillä oleva kirjan kriisi, joka näyttää pitkäaikaisemmalta ja vakavammalta kuin aikaisemmat kriisit. Pelko on, että laihoja vuosia seuraavat vieläkin laihemmat vuodet.

Yt-neuvottelujen päätteeksi Gummeruksen kustannusliike irtisanoi eilen seitsemän ihmistä toimituksellisista ja muista suoritusportaan tehtävistä, mikä on kova ratkaisu. Kolmenkymmenen hengen organisaatiosta se vie paljon toimintakykyä. Entisten kollegojen puolesta olen surullinen.

Radion Kirjakerho-ohjelmassa kustantamiseen perehtynyt talousasiantuntija Arto Suninen totesi vastikään Gummeruksesta: ”Jossain vaiheessa Salojärvet saattavat kyllä todeta, että toiminta jatkuu enemmän kiinteistöpuolella kuin kustantamon kanssa.”

Gummeruksen kustannusliikkeen keskeiseltä ongelmalta vaikuttaa johtajuusvaje, vaikka johtajia siellä organisaation kokoon nähden on liikaa. Ajan haasteet ovat niin ankarat, että tarvittaisiin Pekka Salojärven kaltaista uudistajaa: rohkeaa näkemyksellisyyttä, vankkaa taloudenpitoa, patruunamaista henkilöstöpolitiikkaa sekä rakkautta kirjallisuuteen ja kirjailijoiden arvostamista.

Ehkä vaatimukset ovat suorastaan kohtuuttoman suuret. Ns. keskisuurten kustantamojen häviämistä on ennustettu 1980-luvulta lähtien. Vain Gummerus on niistä enää jäljellä. Kuinka kauan?

 

Lukujen kertomaa: kirja putoaa, yhä

Kirjamyynti laskee edelleen vääjäämättä. Vuonna 2011 yleisen kirjallisuuden myynti supistui 6,7 prosenttia, ja varsinkin tietokirjallisuus romahti jälleen, peräti 8,7 prosenttia.

Talousuutisointi on nykyään silkkaa propagandaa. Firmojen ja muiden intressiryhmien tiedotteet menevät sellaisinaan mediaan. Saan oudosti kihelmöivää mielihyvää siitä, että seuraan suomalaisten talouslehtien nettisivuja ja koetan selvittää itselleni, mitä oikeasti tapahtuu.

Mutta kirja-alan talousuutiset otan täysin vakavasti, koska tunnen niin monia ihmisiä, joiden elämään nämä muutokset vaikuttavat. Minä olen tietenkin yksi heistä.

Kovin moni ei jaksa nähdä kirjamyynnin kehityksessä enää dramatiikkaa, mutta Kirjakauppaliitto puhuu peräti ”hienosta kirjavuodesta”, mikä on tosiasioiden vääristelyä. Kirja-alan rakennemuutosta sen sijaan on helppo seurata isona, dramaattisena näytelmänä, kun yrityksiä ostetaan ja johtajia vaihdetaan. Kysymys on kuitenkin samasta tapahtumasarjasta.

Jos muutosta tarkastellaan kvartaali ja vuosi kerrallaan, on mahdotonta tehdä oikeita havaintoja. Etäisyys tapahtumiin on liian lyhyt. Kun totean, että kirjallisuudessa sykli on sata vuotta ja kvartaali kestää neljännesvuosisadan, joku ehkä hymähtää: pientä retorista suurentelua.

Mutta tarkoitan tätä aivan kirjaimellisesti.

Kirja-alan poikkeuksellinen jakso alkoi vuosituhannen vaihteessa. 2000-luvun alussa myynnit jämähtivät paikoilleen, vaikka laajemmalti taloudessa oli meneillään huima nousukausi. Vuonna 2006 alkoi sitten kirjamyynnin pudotus.

Kirja-alalla on meneillään radikaalein muutos miesmuistiin. Mediaympäristö vaihtuu, kustantamisen ja kirjamyynnin ansaintamallit muuttuvat, rakenteet mullistuvat. Myös kirjallisuuden kulttuurillinen asema määritellään uudelleen.

Sanotaan, että historiallinen murros on mahdollista nähdä oikeissa suhteissa vasta kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun tapahtumasarja on päättynyt. Vielä emme tiedä, mitä on tapahtumassa tai edes milloin uusi käänne tapahtuu. Kvartaali, neljännesvuosisata, täyttyy pian, ennen kuin olemme tässä asiassa viisaampia.

Kasvuyrityksiä, uusia toimijoita, uutta tekemisen tapaa tarvitaan – samoin näkemyksiä lukukulttuurin ylläpitämisestä. Kirjailijat kyllä kirjoittavat, pyytämättäkin.