Mikä oikeastaan on kirja

Annoin lopulta periksi. Ryhdyin ääni- ja e-kirjoja tarjoavan palvelun asiakkaaksi. Kuukausimaksua vastaan saan lukea ja kuunnella kirjoja rajattomasti, kunhan vain tarjolla on riittävästi minua miellyttäviä teoksia.

Tämä odotus on täyttynyt kevyesti. Olen parissa kuukaudessa lukenut sen verran uutuuskirjoja, että olen ’säästänyt’ sievoisen summan rahaa. Jonkin tietyn kirjan omistaminen ei ole minulle tärkeää, kun minulla on joka tapauksessa paljon kirjoja ja niitä koko ajan tulee ja menee.

Jotain enteellistä ironiaa on siinä, että luin Pekka Tarkan muistelmat Onnen Pekka kyseisessä palvelussa e-kirjana. Hän on nuoruudessani ollut minulle tärkeä mentori sillä tavoin, että vuonna 1987 hän pyysi minut Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelijaksi.

Tarkan kirja päättyy vuoteen 1989 ja HS:n Varkauden satelliittipainon käyttöönottoon. Hän toteaa gutenbergiläisen aikakauden tulleen lakipisteeseensä ja ”elektronisen vallankumouksen” antavan merkkejä itsestään. Uusinta tekniikkaa edustavan painokoneen vierellä hän on kuulevinaan etäisen uhkaavan äänen:

”Aikanne menee mailleen. Muste ja paperi loppuu, eikä teitä enää ole.”

Kirjoittaminen ei kuitenkaan maailmasta lopu. Kun olen nyt luopunut kirjapalvelujen jääräpäisestä vastustamisesta, minulle on tullut tunne, että kirja etsii uusia muotoja. Enkä tarkoita tällä äänikirjoiksi suoraan tuotettuja dekkareita tai eroottisia novelleja. Jotain aivan uutta on tulossa, vaikka minä en sitä tällä hetkellä osaa kuvitella.

Kirja-alan vallankumous on tapahtunut tavattoman hitaasti eikä ehkä ole vielä edes alkanut. Parikymmentä vuotta on julistettu digitaalisuuden tuloa, mutta konservatiivinen ala muuttuu jopa hitaammin kuin on odotettu.

Olen edelleen kovin tyytymätön e-kirjan tekniseen toteutukseen. Laadukas Amazonin Kindle minua miellyttää, mutta kaikki muut toteutukset, joita olen kokeillut, jollakin tavoin aina tuottavat pettymyksen.

Tarkan muistelmat e-kirjana on kuin mikä tahansa tekstitiedosto, jonka rullasin vuoron perään pädiltä ja puhelimen näytöltä. Lukukokemus oli arkinen ja sekoittui siihen, mitä tein sähköisen viestinnän parissa ja sosiaalisessa mediassa. Toki itse kirjan sisältö, Tarkan kuvaus suomalaisen kirjallisuuden kulta-ajasta, tuotti minulle valtavasti iloa.

Kirja voi olla nopeasti ahmaistava tietoteos, näyttelijä-kirjailijan itsensä lukema äänikirja tai lehdistössä huomioitu uutuusromaani. Nämä mielelläni kelpuutan kuukausimaksullisen kirjapalvelun kautta.

Mutta jos haluan aidosti nauttia kirjallisuudesta, ostan paperille kauniisti painetun ja taitavan graafikon viimeistelemän oikean kirjan, varmistan että saan siihen keskittyä, heittäydyn rakkaalle sohvalleni ja annan mennä. Luen, luen, luen.

Kirjailija ja rahat

Ostin Antti Nylénin esseemonologin Häviö Suomalaisesta Kirjakaupasta hintaan 21,95 euroa. Halusin tehdä näin, sillä kirjassa on kysymys rahasta.

Normaalisti saan kirjoja pyytämällä kustantajilta. Tämä johtunee siitä, että olen aikoinani työskennellyt arvostelijana, olen kirjailija ja silloin tällöin kirjoitan uutuusteoksista myös blogissani.

En tiedä, mikä tekijänpalkkioprosentti on kirjattu Nylénin kustannussopimukseen tai mikä on nettohinta, jolla Kosmos myy kirjaa Suomalaiselle. Luulisin arvaukseni osuvan melko lähelle, jos sanoisin, että Nylénille tilitetään ostoksestani aikanaan 2,90 euroa.

Ole hyvä, Antti.

Huomionarvoista tässä on se, että oletan Nylénin saavan kirjastaan myynninmukaisia tilityksiä, mikä ei ole itsestään selvää. Merkittävä osa ilmestyvästä kaunokirjallisuudesta myy niin vähän, että ennakon jälkeen kirjailijalle ei makseta yhtään mitään. Kirjailija saa vuosittain miinusmerkkisiä tekijänpalkkiotilityksiä, koska ennakkoa on kattamatta. Yleensä hän ei kuitenkaan joudu palauttamaan jo saamiaan rahoja.

Nylén on Häviöllään Runeberg-palkinnon ehdokkaana ja muutenkin paikkansa lunastanut kirjailija, joten oletettavasti kirjan myyntiluvut kipuavat break even -pisteen yli, ja tyytyväisenä kustantaja tilittää kirjailijalle osansa.

Nylénin kuvaamat kirjailijantyön ahtaat taloudelliset ehdot ovat tunnistettavia. Olen luultavasti kohdannut ne kaikki vuosien varrella, kuten niin moni muukin.

Kirjan nimessä ’häviö’ on käsitettävä metaforisesti ja kärjistävästi, sillä hän itsekin sanoo nimittävänsä ”menestystään” tällä sanalla.

Mutta entä ne kirjailijat, joilta puuttuu edes Nylénin tasoinen menestys. Joka vuosi ilmestyy useita ansiokkaita teoksia, jotka eivät saa juuri mitään huomiota. Ei myyntiä, ei palkintoja, ei lehtihaastatteluja, ei ehkä edes apurahoja. Monen kohdalla sana ”häviö” voidaan käsittää kirjaimellisesti. He eivät kirjoita kokemuksestaan esseitä, koska niitä ei kukaan julkaise.

Ihanaa, että tämä kirja on ilmestynyt. Olen lähes kaikesta eri mieltä. Toivoisin, että kirja oikeasti herättäisi keskustelua, mutta se on ehkä liikaa toivottu. Minulla ei ole nyt aikaa osallistua keskusteluun tämän enempää.

Suomalaisesta apurahajärjestelmästä olen Nylénin kanssa aivan eri linjoilla. Minun mielestäni järjestelmä on erinomainen ja toimiva, sillä se takaa työskentelyedellytykset varsin isolle kirjailijajoukolle varsin pienin kustannuksin.

Kirjailijat, myös apurahoja saatuaan, joutuvat kituuttamaan. Se kuuluu asiaan. Taloudelliset sitoumukset on yhteiskunnassamme hoidettava riippumatta siitä, saako apurahaa vai ei.

Ajattelen toisella tavoin kuin Nylén ja rohkenen sen nyt sanoa. Jos ryhdyt kirjailijaksi, se ei tarkoita sitä, että sinulle ”kuuluu” jokin määrä apurahoja tai peräti taiteilijapalkka. Apuraha on ylimääräinen hyvä, jolla sinua tuetaan ja jolla onnellisessa tapauksessa voidaan tarjota hiukan työrauhaa.

Henkilökohtaisella tunne-elämän tasolla, johon Nylénkin välillä ohimennen viittaa (depressio, ahdistuneisuushäiriö), tällainen asenne helpottaa paljon. Iloitsen joka kerta kun minulle myönnetään apurahaa, koska en ole etukäteen budjetoinut sitä henkilökohtaiseen talousarviooni. Tunnen jopa kiitollisuutta.

 

Antti Nylén: Häviö. Kosmos. 219 sivua.

Ajanvietekirjallisuus

Ajatteleeko joku vielä nykyään, että pitää olla tabuja? En usko. Olen työskennellyt pitkään kirjallisuuden parissa ja ihmettelen, miksi kiehtovalla ja maailman muutokseen tiiviisti osallistuvalla kirja-alalla on yhä kiellettyjä puheenaiheita.

Eräs tabu tiivistyy sanaan ajanvietekirjallisuus. Olen tietoinen, että sana on hieman vanhahtava sävyltään. Mutta kun viihdekirjallisuus-sana on tabuluonteensa lisäksi tavattoman kulunut ja kuormitettu, ehdotan, että ruvettaisiin uudestaan käyttämään sanaa ajanvietekirjallisuus.

Puhuttaisiin täysin avoimesti. Nimitettäisiin ajanvietekirjallisuudeksi kaikkea sellaista, joka sitä on.

Olen saanut koulutukseni ja harjaantumiseni kirjallisuuteen siten, että ajattelen kirjallisuutta yhtenä taidemuotona. Olen opiskellut estetiikkaa ja kirjalliset työni olen tehnyt ensisijaisesti Antti Hyryn sanoin kirjallisuuden ”taiteellisessa systeemissä”.

Peruskiinnostukseni kirjallisuutta kohtaan on vakavaa, toki myös leikillistä. Ajattelen niin, että kirjallisuus tarjoaa taiteellisia elämyksiä ja parempaa ymmärrystä maailmasta ja ihmisenä olemisesta. Tätä voi toki tarjota myös ajanvietekirjallisuus – mutta yleensä vain sen paras osa. Kirjallinen makuni on sillä tavoin rajoittunutta, etten ole kovin paljon kiinnostunut ajanvietekirjallisuudesta.

Samalla kun kirja-ala Suomessa on ajautunut ennennäkemättömiin taloudellisiin vaikeuksiin, ajanvietekirjallisuus käsittää yhä suuremman osan julkaistavista kirjoista. Perinteisesti alalla on puhuttu genrekirjallisuudesta ja tarkoitettu tällä esimerkiksi dekkareita, sotakirjoja ja historiallista naistenviihdettä ym. Lisäksi erityisryhmille kohdistettu fiktiivinen kirjallisuus, kuten fantasia tai scifi, on luontevaa käsittää genrekirjallisuudeksi. Niihin liittyy usein fanikulttuuri ja lukijat saattavat lukea pelkästään tiettyä genreä.

Kirjojen markkinoinnille on tyypillistä, että kehitetään uusia genrenimityksiä: nordic noir, chick lit, young adults. Näin tehdään ikään kuin olisi tapahtumassa kiinnostavia virtauksia kirjallisuudessa, mutta kysymys on yksinkertaisesti markkinoinnin kohdentamisesta ja markkinoinnin keinoin ilmiöiden tekemisestä.

Näyttää siltä, että kaikki uudet genret ovat ajanvietekirjallisuutta. Samalla taidekirjallisuuden ala supistuu. Viime vuosina tämä on tapahtunut hälyttävästi.

Kirjallisuus kehittyy sykleissä. Nyky-yhteiskunnan epä-älyllisessä ilmapiirissä sivistyksellisesti haastava ja taiteellisesti merkittävä kirjallisuus ei ole kovinkaan suosittua. Ehkä suuntaus kääntyy joskus, ehkä voisimme tehdä sille jotain.

Ensimmäinen askel taidekirjallisuuden arvon palauttamisessa on se, että alamme kutsua kirjallista viihdettä ajanvietekirjallisuudeksi. Vai onko se liian ruma sana lausuttavaksi?

 

Rakastettu alastomana valkokankaalla

Helsinki 1960-luvulta nykypäivään, suomenruotsalaisen hienoston ja keskiluokan hankauspinta, George Harrisonin hittibiisit (yht. 5 kpl) ja nuoruuden heleydestä keski-ikään tummuva rakkaustarina – kuulostaa ihan Kjell Westön romaanilta. Voisin kuvitella, että hänen faniensa kaikki odotukset täyttyvät.

Fiktio myös kutkuttavasti viittailee todellisuusesikuviin mutta samalla tahdikkaasti väistelee. Esimerkiksi Etelä-Haagassa sijaitseva, täsmällisesti kuvattu koulu ei ole romaanissa Lärkan vaan ”Tredje svenska läroverket”.

Westö ymmärtää paljon romaanikerronnasta. Minulle tuli tunne, että hieman oivalsin hänen reseptiään.

Rikinkeltainen taivas on ystävyys- ja sukuromaani, joka lavean eeppisellä, kepeästi historioivalla otteellaan kertoo, miten elämä koskettaa läpi vuosikymmenten ja miten se jättää ihmisiin jälkensä. Mutta kuinka tämä oikeastaan tapahtuu?

Hieman alle viisisataa sivua käsittää puolen vuosisadan mittaisen kaaren. Keskimäärin sata sivua kunkin vuosikymmenen kuvaamiseen – sehän on tavattoman vähän.

Mistä siis syntyy eeppinen laveus?

Kun katsotaan Westön kerrontaa lähempää, huomataan, että hän rakastaa yksityiskohtia ja saa ne kiehtovalla tavalla elämään. Hän kuvaa ympäristöä, tunnelmia ja henkilöiden mielentaitteita väsymättömällä kiinnostuksella.

Miten sivumäärä edes riittää?

Lisäksi Westön kerronnassa keskeistä on muistelu: tapahtumat kerrotaan, niihin palataan, niitä kelaillaan, niiden kulku kyseenalaistetaan ja lopulta vielä kerran kysytään, mitä oikein tapahtui.

Rikkaiden Rabellien kesäpaikka kuvataan tavattoman monta kertaa, jotta muutos ajassa tulee näkyviin. Mutta lisäksi George Harrisonin kuolema, reissupoikien käynti portugalilaisessa bordellissa, naispäähenkilön Stellan alastonkohtaus elokuvassa ynnä muut episodit toistuvat toistumistaan.

Kysymys on kerronnan redundanssista. Lapsetkin tykkäävät saduista, koska toisteisuus luo turvallisuutta.

Westön ”eeppisyys” syntyy yksityiskohtiin pysähtymisestä ja pitkistä aikahyppäyksistä sekä hänen maagisesta otteestaan. Romaanin taika toteutuu kertojan ja lukijan yhteispelissä: syntyy illuusio ajan virtauksesta, aukkoinen tarina tuntuu yhtenäiseltä, kerronnan imu vie mukanaan.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Suomentanut Laura Beck. 459 sivua. Otava.

Kjell Westö: Den svavelgula himlen. 475 sidor. Schildts & Söderströms.

Tähdet 4/5

Vuosien ruuhkan laannuttua

”Lapsia minulla täytyy olla”, kirjoitti August Strindberg eräässä kirjeessään, ”sillä ilman lasten kiljahduksia en voi työskennellä.” Jossain mielessä tämä pitää Ruotsin kansalliskirjailijan kohdalla paikkansa. Mutta joka tuntee vähänkin Strindbergin elämäkertaa, tietää, että hänen ajatuksensa olivat aina muualla ja että lasten päivittäisiin tarpeisiin hän ei vastannut millään tavalla.

Allekirjoitan Strindbergin virkkeen omassa elämässäni tietoisena siihen liittyvästä ironiasta. Jään odottamaan lasteni tuomiota, olenko tehnyt hyvin vai huonosti.

Vapaan ammatinharjoittajan työolosuhteet ovat kirjavat. Palkollisella työpaikka ja työpiste luovat sopivan vireen tulokselliseen aherrukseen. Mutta freelancer joutuu itse päättämään, miten haluaa töitä tehdä, ja muutokset työolosuhteissa vaikuttavat paljon viihtyvyyteen ja aikaansaavuuteen.

Olen työskennellyt vuosikausia kotona. Välillä olen hakeutunut kirjastoon, kahvilaan, mökille ja jopa luostariin, jotta rytminvaihdos antaisi sopivan luovan sysäyksen.

Tänä kesänä käytännön syistä työpöydän vakituinen paikka on taas vaihtunut, ja yllättäen huomasin kaipaavani ”lasten kiljahduksia”. Ikää minulle vain on karttunut sen verran, että huudot, kirkaisut ja pienten jalkojen töminä ovat peruuttamattomasti vaienneet ympärilläni.

Strindbergin sitaatti ei ole elämässäni vailla perusteita. Olin nuori perheenisä 1990-luvulla ja samanaikaisesti työskentelin enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Kirjoitin kotona väitöskirjan ja romaaneja, laadin lehtiartikkeleita ja toimitin muiden tekstejä. Luin pinoittain kirjoja ja röykkiöittäin käsikirjoituksia, valmistin opetusta. Lasten kiljahdukset olivat jokapäiväistä työnteon taustahälyä.

Nyt minulla on kaikki rauha ja lähes kaikki tarvitsemani aika. Seurauksena on varmaankin keskittynyttä, intensiivistä työntekoa.

Kunpa olisikin. Olen täysin mieleni levottomuuden ja impulsiivisten houkutusten armoilla. Tunnen itseni laiskaksi. Pakenen ystävien seuraan lounaalle tai kahvilaan. Työnteko ihanteellisissa olosuhteissa osoittautuukin yllättävän vaikeaksi.

Jälkeläisiä en enää tahdo hankkia. Mietin, olisiko tähän jokin ratkaisu. Haluaisin töitä tehdessäni kuulla iloista hihkumista ja tömistystä, joka kantautuu luokseni vaimeasti ja johon minun ei tarvitse millään tavoin reagoida. Olla keskellä elämää, tuntea sen kasvuvoima ja syke – ja sitten taas uppoutua omiin ajatuksiin. Eikö se olisi täydellistä.