Vuosien ruuhkan laannuttua

”Lapsia minulla täytyy olla”, kirjoitti August Strindberg eräässä kirjeessään, ”sillä ilman lasten kiljahduksia en voi työskennellä.” Jossain mielessä tämä pitää Ruotsin kansalliskirjailijan kohdalla paikkansa. Mutta joka tuntee vähänkin Strindbergin elämäkertaa, tietää, että hänen ajatuksensa olivat aina muualla ja että lasten päivittäisiin tarpeisiin hän ei vastannut millään tavalla.

Allekirjoitan Strindbergin virkkeen omassa elämässäni tietoisena siihen liittyvästä ironiasta. Jään odottamaan lasteni tuomiota, olenko tehnyt hyvin vai huonosti.

Vapaan ammatinharjoittajan työolosuhteet ovat kirjavat. Palkollisella työpaikka ja työpiste luovat sopivan vireen tulokselliseen aherrukseen. Mutta freelancer joutuu itse päättämään, miten haluaa töitä tehdä, ja muutokset työolosuhteissa vaikuttavat paljon viihtyvyyteen ja aikaansaavuuteen.

Olen työskennellyt vuosikausia kotona. Välillä olen hakeutunut kirjastoon, kahvilaan, mökille ja jopa luostariin, jotta rytminvaihdos antaisi sopivan luovan sysäyksen.

Tänä kesänä käytännön syistä työpöydän vakituinen paikka on taas vaihtunut, ja yllättäen huomasin kaipaavani ”lasten kiljahduksia”. Ikää minulle vain on karttunut sen verran, että huudot, kirkaisut ja pienten jalkojen töminä ovat peruuttamattomasti vaienneet ympärilläni.

Strindbergin sitaatti ei ole elämässäni vailla perusteita. Olin nuori perheenisä 1990-luvulla ja samanaikaisesti työskentelin enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Kirjoitin kotona väitöskirjan ja romaaneja, laadin lehtiartikkeleita ja toimitin muiden tekstejä. Luin pinoittain kirjoja ja röykkiöittäin käsikirjoituksia, valmistin opetusta. Lasten kiljahdukset olivat jokapäiväistä työnteon taustahälyä.

Nyt minulla on kaikki rauha ja lähes kaikki tarvitsemani aika. Seurauksena on varmaankin keskittynyttä, intensiivistä työntekoa.

Kunpa olisikin. Olen täysin mieleni levottomuuden ja impulsiivisten houkutusten armoilla. Tunnen itseni laiskaksi. Pakenen ystävien seuraan lounaalle tai kahvilaan. Työnteko ihanteellisissa olosuhteissa osoittautuukin yllättävän vaikeaksi.

Jälkeläisiä en enää tahdo hankkia. Mietin, olisiko tähän jokin ratkaisu. Haluaisin töitä tehdessäni kuulla iloista hihkumista ja tömistystä, joka kantautuu luokseni vaimeasti ja johon minun ei tarvitse millään tavoin reagoida. Olla keskellä elämää, tuntea sen kasvuvoima ja syke – ja sitten taas uppoutua omiin ajatuksiin. Eikö se olisi täydellistä.

 

Paha poliisi ja paha tyttö

Maria Mustranta luottaa psykologisen kuvauksen intensiteettiin ja tekee sen taitavasti. Hänen henkilöidensä paineistetut mielentilat luovat lukemisen imun. Epäilen, että hän on tarkoituksella hajottanut juonivetoisen tarinan, vaikka sellaiseen olisi ollut kaikki ainekset koossa. Tällä tavoin henkilöiden syvempi problematiikka pääsee esiin.

Toimittajana tunnetun Mustrannan esikoisteos Sokeita hetkiä ei ole poliisiromaani, vaikka päähenkilö on poliisi, eikä rikosromaani, vaikka rikoksia tapahtuu alituisesti. Dramaattiset, väkivallantäyteiset avainkohtaukset on suodatettu epädramaattisiksi. Juonirakenteen suorastaan oppikirjamaisesti aristoteelinen tunnistaminen (arpi, märk väl!) on upotettu kerronnan hetteikköön täysin epäaristoteelisesti.

Romaanin päähenkilö Juhani on poliisi, joka alkaa luisua hämärän puolelle. Ensi oireita ovat liiallinen voimankäyttö kiinniottotilanteessa ja laittomien päihteiden käytön arkipäiväistyminen.

Juhani kohtaa kaltoin kohdellun teinitytön Kaislan, joka henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi on suuressa vaarassa langeta huumekuvioihin. Juhani tuntee tarvetta ryhtyä suojelemaan Kaislaa.

Jos nämä päähenkilöt näytettäisiin ulkoapäin, vaikkapa toiminnallisessa elokuvallisessa katkelmassa, Kaisla olisi pahoille teille joutunut nuori nainen ja Juhani keski-ikäinen kunnon poliisi. Mutta Mustrannan kerronnan perusviritys on juuri siinä, että sisältäpäin asiat näyttävät aivan toisenlaisilta.

Miten pahuus tulee ihmiseen? Vastaus: pahojen tekojen kautta. Miten pahuus asettuu ihmiseen? Vastaus: hän ei tiedosta tekojaan.

Juhanin problematiikka kehkeytyy siten, että hän kyllä ymmärtää tehneensä väärin ja että hän huomaa joutuneensa väärien tekojen kierteeseen. Mutta hän ei halua ottaa vastuuta. Hän vain toivoo, ettei kukaan saa tietää hänen rikoksistaan. Enempää en voikaan spoilata. Lukemisen arvoinen romaani.

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä. 282 sivua. WSOY.

Tähdet 3½/5

Meissä jokaisessa asuu bussikuski

Olen usein ihmetellyt, mikseivät kaikki ihmiset kirjoita runoja. Mikään ei ole luonnollisempaa. Jos pyydät pientä lasta laatimaan runon, hän tekee sen ilolla ja antaumuksella.

Minä toki myös luen lyriikkaa ja saan siitä suurta nautintoa. Siirtelin äskettäin rakkaimpia runokirjoja toiseen hyllyyn ja muistin kaikkien lukukokemusten mielihyvän ja oivallusten sykähdykset sitä mukaa kuin asettelin niteitä tekijänmukaisesti paikoilleen.

Kun näin Jim Jarmuschin elokuvan Paterson, tunne palasi entistäkin voimakkaampana: mikseivät kaikki kirjoita runoja! Rakastin elokuvan jokaista hetkeä, elin mukana sen tapahtumat ja halusin katsoa sen seuraavana päivänä toistamiseen. Paterson kertoo runoja kirjoittavasta bussikuskista, hänen samanlaisina toistuvista päivistään ja arkisista kohtaamisista.

Ehkä pari repliikkiä olisin jättänyt pois. Elokuvan loppupuolella höpsö japanilainen istuutuu puistossa päähenkilön viereen ja kysyy: oletkohan ehkä runoja kirjoittava bussikuski, sellainen joka sopisi hyvin William Carlos Williamsin runoon. Tarpeetonta alleviivausta.

Tunnen runoja kirjoittavan nunnan, muurarin ja varastomiehen sekä monia muita. Enkä ihmettelisi, jos tapaisin runoilevan toimitusjohtajan, kampaajan tai vakuutusvirkailijan.

Itkin elokuvan aikana kaksi kertaa. Kun Paterson aamiaisen nautittuaan matkalla bussivarikolle ryhtyy mielessään kirjoittamaan runoa sinikärkisistä tulitikuista, en voinut estää pintaan nousevia tunteitani. We have plenty of matches in our house…

Minuun vyöryi sama tunne kuin silloin, kun runo alkaa syntyä – se tulee aina tuntemattomasta ulottuvuudesta. Jokapäiväisen elämän ja arkisen ympäristön jokin yksityiskohta näyttäytyy erityisen tarkasti, uutena, ihmeellisenä, ja koko maailma muuttuu toiseksi.

Itkin myös siinä kohtauksessa, kun bussikuski tapaa sattumalta nuoren tytön. Noin 12-vuotias tyttö kertoo olevansa runoilija ja lukee muistikirjastaan runonsa Water Falls. (Jos haluat, voit katsoa kohtauksen tästä linkistä.) Elokuvan runot on pääosin kirjoittanut runoilija Ron Padgett, mutta Water Falls on Jarmuschin itsensä käsialaa.

Toivoisin, että runoilija-sanasta voitaisiin riisua kaikki hohdokkuus ja tärkeily. Runoilijaksi alkaminen on luonnollista ja helppoa: tarvitset vain muistikirjan ja kynän.

Runoilija säilyttää sisimmässään lapsen kaltaisen ihmettelyn. Hän tutkii maailmaa olemalla avoin havainnoille ja kokemuksille. Runon kirjoittamisen hetkellä hän tavoittaa täydellisen läsnäolon: kosketuksen samanaikaisesti omaan itseensä ja siihen todellisuuteen jossa hän elää. Ja ennen kaikkea hän tavoittaa sen kauneuden, joka on koko ajan hänen ulottuvillaan.

Miksi et ryhtyisi runoilijaksi?

 

Me olimme lahtareita

”Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat.” Näin sanoo romaanin Samuli Kytömaa, ilmajokelainen ison talon poika ja körtti, joka asevelvollisena ei alun perinkään ole tappamisesta kiinnostunut ja joka hyödyttömästi menettää henkensä oman upseerin ampumana kesken hyökkäyksen.

Romaanin iso kaari on entuudestaan tuttu monesta sisällissotaa käsittelevästä teoksesta. Valkoinen aalto pyyhkii lännestä itään yli punaisen Suomen ja aiheuttaa mittaamattomasti kärsimystä.

Mutta näkökulma on nyt valkoisella puolella, mikä antaa historialliseen kerrontaan erityisen inhimillisen ulottuvuuden. Eri henkilöiden vaiheissa tulee nähtäväksi, miten sota muuttaa jokaisen persoonallisuutta. Myös voittajat kärsivät, myös heidän sielunsa repeytyy riekaleiksi.

Anneli Kanto on tehnyt romaaniin perusteellisen taustatyön, mutta hänen erityinen kertojantaitonsa on siinä, miten hän saa historialliset tapahtumat elävöitettyä. Lahtarit tempaisee mukaansa, kertoo sodan vaiheet talvesta kevääseen ja tuo henkilöt vuoron perään etualalle siten, että kollektiivinen näyttäytyy yksilöllisen kautta.

Sodan vaikutus kärjistyy toistuvasti tolkuttomaan raakuuteen, jopa koulupoikien tai haavoittuneiden lahtaamiseen. Kenestä tahansa voi paljastua kyky äärimmäisiin pahuuden tekoihin.

Kanto kuvittaa historiallisten episodien merkityksen yksilöiden elämänkulussa. Säveltäjä Toivo Kuulan absurdi kohtalo Viipurissa jääkärien murhaamana saa osallisen silminnäkijän tulkinnan. Hauholla tapahtuneen naiskaartilaisten joukkoraiskauksen ja teloituksen logiikka paljastuu käskyn antaneen upseerin ajatusten kautta. Tapauksesta Kanto on kertonut laveammin tämän romaanin sisarteoksessa Veriruusut (2008).

Jääkäriksi lähtevän lakitieteen ylioppilaan Elias Ylivallin tarina sitoo romaanin moninaiset tapahtumat. Ensiksi isänmaan vapauttamisen ihanteellinen tehtävä näyttää pyhittävän kyseenalaiset teot, joihin hän lankeaa, mutta lopulta hän päätyy moraaliseen ja sielulliseen umpikujaan.

Anneli Kanto: Lahtarit. 389 sivua. Gummerus.

Tähdet 4½/5

Mies nimeltä Peter

Peter Sandströmin romaanissa kulkee tasatahtia kaksi yhdenpäivänkertomusta Turussa ja Uusikaarlepyyssä. Rennolla otteella, leppeän humoristisesti ja samalla haikeasti kertojanääni sulauttaa tarinat yhteen.

Syyskuussa 2014 Peter-niminen keski-ikäinen toimittaja on irtisanoutunut ja heittäytynyt epävarmuuteen. Hän seuraa vaivihkaa vaimoaan saadakseen selville, mahtaako tällä olla suhde ja onko tämä todella raskaana. Elokuussa 1988 nuori Peter lähtee isänsä kuskiksi vierasta naista tapaamaan sen jälkeen, kun äiti on lyönyt isää kuokalla.

Teemat peilaavat toisiaan: mitä on tällainen rakkaus, joka saa ihmisen raiteiltaan hupsuuteen asti. Onko se rakkautta ensinkään?

Sandström kuvaa henkilöitään siten, että ristiriitaiset tunteet heissä ehkä myllertävät, mutta niiden sisältöä ei kerrota. Ne täytyy päätellä.

Kerronta kaihtaa vakavuutta, mikä suo lukijalle vapauttavan tunteen. Tapahtumien tasolla esiintyy tragiikkaa ja komiikkaa, mutta esittämisen sävy on hupaisa.

Voi olla pelkästään minun yksityinen lukukokemukseni, mutta tuli tunne, että Laudatur-romaanissa on tärkeää myös se, mitä rajataan ulkopuolelle. Kesällä 1988 Peter ei voi aavistaa, että vuotta myöhemmin Eurooppaa kohtaa syvä historiallinen murros. Ja kuinka ollakaan, sama koskee myös vuotta 2014.

Nuoren Peterin naiivius ei tunnu kehittyneen keski-ikäisessä miehessä kypsyydeksi. Läpi ikäkausien hän elää omassa suppeassa maailmassaan. Voisiko sitä kutsua kuplaksi.

Näinhän me elämässä haemme mittasuhteet, omasta itsestämme, ja varsin harvoin kykenemme katsomaan kovin kauaksi.

Peter Sandström: Laudatur. 225 sidor, 228 sivua. Suomennos Outi Menna. Schildts & Söderströms.

Tähdet 5/5