Kirjailija ja rahat

Ostin Antti Nylénin esseemonologin Häviö Suomalaisesta Kirjakaupasta hintaan 21,95 euroa. Halusin tehdä näin, sillä kirjassa on kysymys rahasta.

Normaalisti saan kirjoja pyytämällä kustantajilta. Tämä johtunee siitä, että olen aikoinani työskennellyt arvostelijana, olen kirjailija ja silloin tällöin kirjoitan uutuusteoksista myös blogissani.

En tiedä, mikä tekijänpalkkioprosentti on kirjattu Nylénin kustannussopimukseen tai mikä on nettohinta, jolla Kosmos myy kirjaa Suomalaiselle. Luulisin arvaukseni osuvan melko lähelle, jos sanoisin, että Nylénille tilitetään ostoksestani aikanaan 2,90 euroa.

Ole hyvä, Antti.

Huomionarvoista tässä on se, että oletan Nylénin saavan kirjastaan myynninmukaisia tilityksiä, mikä ei ole itsestään selvää. Merkittävä osa ilmestyvästä kaunokirjallisuudesta myy niin vähän, että ennakon jälkeen kirjailijalle ei makseta yhtään mitään. Kirjailija saa vuosittain miinusmerkkisiä tekijänpalkkiotilityksiä, koska ennakkoa on kattamatta. Yleensä hän ei kuitenkaan joudu palauttamaan jo saamiaan rahoja.

Nylén on Häviöllään Runeberg-palkinnon ehdokkaana ja muutenkin paikkansa lunastanut kirjailija, joten oletettavasti kirjan myyntiluvut kipuavat break even -pisteen yli, ja tyytyväisenä kustantaja tilittää kirjailijalle osansa.

Nylénin kuvaamat kirjailijantyön ahtaat taloudelliset ehdot ovat tunnistettavia. Olen luultavasti kohdannut ne kaikki vuosien varrella, kuten niin moni muukin.

Kirjan nimessä ’häviö’ on käsitettävä metaforisesti ja kärjistävästi, sillä hän itsekin sanoo nimittävänsä ”menestystään” tällä sanalla.

Mutta entä ne kirjailijat, joilta puuttuu edes Nylénin tasoinen menestys. Joka vuosi ilmestyy useita ansiokkaita teoksia, jotka eivät saa juuri mitään huomiota. Ei myyntiä, ei palkintoja, ei lehtihaastatteluja, ei ehkä edes apurahoja. Monen kohdalla sana ”häviö” voidaan käsittää kirjaimellisesti. He eivät kirjoita kokemuksestaan esseitä, koska niitä ei kukaan julkaise.

Ihanaa, että tämä kirja on ilmestynyt. Olen lähes kaikesta eri mieltä. Toivoisin, että kirja oikeasti herättäisi keskustelua, mutta se on ehkä liikaa toivottu. Minulla ei ole nyt aikaa osallistua keskusteluun tämän enempää.

Suomalaisesta apurahajärjestelmästä olen Nylénin kanssa aivan eri linjoilla. Minun mielestäni järjestelmä on erinomainen ja toimiva, sillä se takaa työskentelyedellytykset varsin isolle kirjailijajoukolle varsin pienin kustannuksin.

Kirjailijat, myös apurahoja saatuaan, joutuvat kituuttamaan. Se kuuluu asiaan. Taloudelliset sitoumukset on yhteiskunnassamme hoidettava riippumatta siitä, saako apurahaa vai ei.

Ajattelen toisella tavoin kuin Nylén ja rohkenen sen nyt sanoa. Jos ryhdyt kirjailijaksi, se ei tarkoita sitä, että sinulle ”kuuluu” jokin määrä apurahoja tai peräti taiteilijapalkka. Apuraha on ylimääräinen hyvä, jolla sinua tuetaan ja jolla onnellisessa tapauksessa voidaan tarjota hiukan työrauhaa.

Henkilökohtaisella tunne-elämän tasolla, johon Nylénkin välillä ohimennen viittaa (depressio, ahdistuneisuushäiriö), tällainen asenne helpottaa paljon. Iloitsen joka kerta kun minulle myönnetään apurahaa, koska en ole etukäteen budjetoinut sitä henkilökohtaiseen talousarviooni. Tunnen jopa kiitollisuutta.

 

Antti Nylén: Häviö. Kosmos. 219 sivua.

Ajanvietekirjallisuus

Ajatteleeko joku vielä nykyään, että pitää olla tabuja? En usko. Olen työskennellyt pitkään kirjallisuuden parissa ja ihmettelen, miksi kiehtovalla ja maailman muutokseen tiiviisti osallistuvalla kirja-alalla on yhä kiellettyjä puheenaiheita.

Eräs tabu tiivistyy sanaan ajanvietekirjallisuus. Olen tietoinen, että sana on hieman vanhahtava sävyltään. Mutta kun viihdekirjallisuus-sana on tabuluonteensa lisäksi tavattoman kulunut ja kuormitettu, ehdotan, että ruvettaisiin uudestaan käyttämään sanaa ajanvietekirjallisuus.

Puhuttaisiin täysin avoimesti. Nimitettäisiin ajanvietekirjallisuudeksi kaikkea sellaista, joka sitä on.

Olen saanut koulutukseni ja harjaantumiseni kirjallisuuteen siten, että ajattelen kirjallisuutta yhtenä taidemuotona. Olen opiskellut estetiikkaa ja kirjalliset työni olen tehnyt ensisijaisesti Antti Hyryn sanoin kirjallisuuden ”taiteellisessa systeemissä”.

Peruskiinnostukseni kirjallisuutta kohtaan on vakavaa, toki myös leikillistä. Ajattelen niin, että kirjallisuus tarjoaa taiteellisia elämyksiä ja parempaa ymmärrystä maailmasta ja ihmisenä olemisesta. Tätä voi toki tarjota myös ajanvietekirjallisuus – mutta yleensä vain sen paras osa. Kirjallinen makuni on sillä tavoin rajoittunutta, etten ole kovin paljon kiinnostunut ajanvietekirjallisuudesta.

Samalla kun kirja-ala Suomessa on ajautunut ennennäkemättömiin taloudellisiin vaikeuksiin, ajanvietekirjallisuus käsittää yhä suuremman osan julkaistavista kirjoista. Perinteisesti alalla on puhuttu genrekirjallisuudesta ja tarkoitettu tällä esimerkiksi dekkareita, sotakirjoja ja historiallista naistenviihdettä ym. Lisäksi erityisryhmille kohdistettu fiktiivinen kirjallisuus, kuten fantasia tai scifi, on luontevaa käsittää genrekirjallisuudeksi. Niihin liittyy usein fanikulttuuri ja lukijat saattavat lukea pelkästään tiettyä genreä.

Kirjojen markkinoinnille on tyypillistä, että kehitetään uusia genrenimityksiä: nordic noir, chick lit, young adults. Näin tehdään ikään kuin olisi tapahtumassa kiinnostavia virtauksia kirjallisuudessa, mutta kysymys on yksinkertaisesti markkinoinnin kohdentamisesta ja markkinoinnin keinoin ilmiöiden tekemisestä.

Näyttää siltä, että kaikki uudet genret ovat ajanvietekirjallisuutta. Samalla taidekirjallisuuden ala supistuu. Viime vuosina tämä on tapahtunut hälyttävästi.

Kirjallisuus kehittyy sykleissä. Nyky-yhteiskunnan epä-älyllisessä ilmapiirissä sivistyksellisesti haastava ja taiteellisesti merkittävä kirjallisuus ei ole kovinkaan suosittua. Ehkä suuntaus kääntyy joskus, ehkä voisimme tehdä sille jotain.

Ensimmäinen askel taidekirjallisuuden arvon palauttamisessa on se, että alamme kutsua kirjallista viihdettä ajanvietekirjallisuudeksi. Vai onko se liian ruma sana lausuttavaksi?

 

Mies nimeltä Peter

Peter Sandströmin romaanissa kulkee tasatahtia kaksi yhdenpäivänkertomusta Turussa ja Uusikaarlepyyssä. Rennolla otteella, leppeän humoristisesti ja samalla haikeasti kertojanääni sulauttaa tarinat yhteen.

Syyskuussa 2014 Peter-niminen keski-ikäinen toimittaja on irtisanoutunut ja heittäytynyt epävarmuuteen. Hän seuraa vaivihkaa vaimoaan saadakseen selville, mahtaako tällä olla suhde ja onko tämä todella raskaana. Elokuussa 1988 nuori Peter lähtee isänsä kuskiksi vierasta naista tapaamaan sen jälkeen, kun äiti on lyönyt isää kuokalla.

Teemat peilaavat toisiaan: mitä on tällainen rakkaus, joka saa ihmisen raiteiltaan hupsuuteen asti. Onko se rakkautta ensinkään?

Sandström kuvaa henkilöitään siten, että ristiriitaiset tunteet heissä ehkä myllertävät, mutta niiden sisältöä ei kerrota. Ne täytyy päätellä.

Kerronta kaihtaa vakavuutta, mikä suo lukijalle vapauttavan tunteen. Tapahtumien tasolla esiintyy tragiikkaa ja komiikkaa, mutta esittämisen sävy on hupaisa.

Voi olla pelkästään minun yksityinen lukukokemukseni, mutta tuli tunne, että Laudatur-romaanissa on tärkeää myös se, mitä rajataan ulkopuolelle. Kesällä 1988 Peter ei voi aavistaa, että vuotta myöhemmin Eurooppaa kohtaa syvä historiallinen murros. Ja kuinka ollakaan, sama koskee myös vuotta 2014.

Nuoren Peterin naiivius ei tunnu kehittyneen keski-ikäisessä miehessä kypsyydeksi. Läpi ikäkausien hän elää omassa suppeassa maailmassaan. Voisiko sitä kutsua kuplaksi.

Näinhän me elämässä haemme mittasuhteet, omasta itsestämme, ja varsin harvoin kykenemme katsomaan kovin kauaksi.

Peter Sandström: Laudatur. 225 sidor, 228 sivua. Suomennos Outi Menna. Schildts & Söderströms.

Tähdet 5/5

 

Kirjoittaa, olla olemassa

Riitta Jalosen Kirkkaus tempaa mukaansa pakahduttavaan jännitykseen: kuinka tässä oikein käy. Kerronta imee yhtä intensiivisesti kuin parhaan lajin juonivetoinen romaani tai elokuva, ja teos lähinnä kuvaa hienovaraisesti päähenkilön sisäistä maailmaa.

Romaanin minäkertoja on uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame. Jälkisanoissaan Jalonen selostaa hyödyntäneensä Michael Kingin elämäkertaa ja Jane Campionin tunnettua elokuvaa mutta ottaneensa fiktion laatimiseen paljon vapauksia.

Janet Frame oli 1940-luvun lopulta lähtien vuosikaudet psykiatrisessa sairaalassa virheellisen skitsofreniadiagnoosin perusteella. Hänelle suunniteltu lobotomiahoito peruttiin vain muutamia päiviä ennen kuin toimenpide oli määrä tehdä.

Jalonen luo eläytyneen kuvan, millaista on kirjoittaa alituisesti veitsen terällä, oman olemassaolonsa terällä. Romaanin Janet ei kirjoita siksi, että hän haluaisi tulla kuuluisaksi tai saada rahaa, vaan kysymyksessä on hänen mielenterveytensä, arvonsa ihmisenä ja koko hänen elämänsä merkitys.

Jalosen romaania voi suositella kaikille sydämensä kyllyydestä kirjoittaville: yhtä hyvin menestysdekkaristeille, pienilevikkisyydessään kamppaileville novellisteille kuin kirjailijuudesta unelmoiville skribenteille.

Tule ihmiseksi kirjoittamalla. Tule kokonaiseksi. Sen jälkeen sinulle saattaa olla samantekevää, kuinka moni tekstiäsi lukee.

Riitta Jalosen jälkisanoista voi päätellä, että Kirkkaus-romaanin kirjoittaminen on ollut hänelle vahvasti henkilökohtainen prosessi. Siitä romaani nähtävästi ammentaa ilmaisuvoimansa.

Riitta Jalonen: Kirkkaus. 352 sivua. Tammi.

Tähdet 5/5

 

Kuka minua koskettaa

Jotkut skitsofreenikot ja pikkuaivojen vauriosta kärsivät potilaat eivät pysty erottamaan omaa kosketustaan vieraan kosketuksesta. Heiltä onnistuu esimerkiksi itsensä kutittaminen.

Tällainen on kuitenkin hyvin harvinaista. Tavallisesti me tiedämme hyvin selvästi kuka koskettaa: olenko se minä itse vai joku toinen.

Kosketus on perustava aistijärjestelmä, joka kehittyy kohdussa ennen muita aisteja. Eikä se ole vain yksi aisteista vaan ihmisenä olemisen perusehto. Näin toteaa amerikkalainen neurobiologi David J. Linden kirjassaan Touch (2015).

Romanialaisten lastenkotien lapset elivät 1980–90-luvulla järkyttävissä olosuhteissa hoitavan kosketuksen puutteessa. Heidän kasvunsa hidastui ja he kehittivät neurologisia pakko-oireita, joiden haitat ulottuvat aikuisuuteen asti. Myöhemmin huomattiin, että päivittäinen tunninkin mittainen kosketusta sisältävä hoito saattoi korjata tilanteen.

Aikuiset eivät toki menehdy kosketusvajaukseen. Kysymys on kuitenkin niin perustavasta tarpeesta, että voi hyvin kysyä, onko meillä varaa olla ilman. Elävätkö esimerkiksi yksinäiset vanhukset kosketuksen puuttuessa ihmisarvoista elämää.

Linden kuvaa kirjassaan selkeästi ja seikkaperäisesti tuntoaistin neurologisen perustan. Erityyppiset reseptorit välittävät erilaista tietoa, ja aivoissa aistimukset saavat merkityksen, jota säätelevät monitahoiset emotionaaliset prosessit.

Jos koehenkilö katsoo elokuvaa, jossa rakastavainen pari suutelee ja hyväilee toisiaan, hänen aivokuorellaan aktivoituvat samat alueet kuin silloin, jos hän itse olisi suutelemassa ja hyväilyn kohteena.

On erikoista havahtua tuntoaistin tärkeyteen, kun on elänyt kosketuksista köyhässä suomalaisessa kulttuurissa. Minulle on käynyt sillä tavalla.

Koetan avautua päivältä entistä enemmän ruumiillisten tuntemusten ja toimintojen kautta, ja minulla on melkeinpä sellainen tunne, että ruumis on ihmisen sielu. Siksi siitä tulisi pitää hyvää huolta.

Mutta muutos ei ole yksinkertainen. Koska kosketus on myös sosiaalinen aisti, se edellyttää tilannesidonnaista vuorovaikutusta ja vastapuoli tulee ottaa huomioon hienovaraisesti.

Ei voi vain yksinkertaisesti päättää, että tulevaisuudessa kosketan useammin. Omaa suhdettaan koskettamiseen on hyödyllistä tutkia mielessään ja vaihtuvissa tilanteissa.

Kosketus voi välittää ystävyyttä, myötätuntoa, avunantoa, hoitamista, rohkaisua. Monissa Lindenin selostamissa tutkimuksissa on havaittu arkisen koskettamisen selvät vaikutukset.

Asiakastaan tahdikkaasti koskettava tarjoilija saa paremmat tipit. Potilastaan koskettavaa lääkäriä pidetään myötätuntoisempana ja hänen hoitotuloksensa ovat paremmat kuin sellaisen kollegan, joka ei lainkaan kosketa. Toisilleen runsaasti halauksia ja yläfemmoja jakava koripallojoukkue alkaa menestyä aiempaa paremmin.