Kirjailija ja rahat

Ostin Antti Nylénin esseemonologin Häviö Suomalaisesta Kirjakaupasta hintaan 21,95 euroa. Halusin tehdä näin, sillä kirjassa on kysymys rahasta.

Normaalisti saan kirjoja pyytämällä kustantajilta. Tämä johtunee siitä, että olen aikoinani työskennellyt arvostelijana, olen kirjailija ja silloin tällöin kirjoitan uutuusteoksista myös blogissani.

En tiedä, mikä tekijänpalkkioprosentti on kirjattu Nylénin kustannussopimukseen tai mikä on nettohinta, jolla Kosmos myy kirjaa Suomalaiselle. Luulisin arvaukseni osuvan melko lähelle, jos sanoisin, että Nylénille tilitetään ostoksestani aikanaan 2,90 euroa.

Ole hyvä, Antti.

Huomionarvoista tässä on se, että oletan Nylénin saavan kirjastaan myynninmukaisia tilityksiä, mikä ei ole itsestään selvää. Merkittävä osa ilmestyvästä kaunokirjallisuudesta myy niin vähän, että ennakon jälkeen kirjailijalle ei makseta yhtään mitään. Kirjailija saa vuosittain miinusmerkkisiä tekijänpalkkiotilityksiä, koska ennakkoa on kattamatta. Yleensä hän ei kuitenkaan joudu palauttamaan jo saamiaan rahoja.

Nylén on Häviöllään Runeberg-palkinnon ehdokkaana ja muutenkin paikkansa lunastanut kirjailija, joten oletettavasti kirjan myyntiluvut kipuavat break even -pisteen yli, ja tyytyväisenä kustantaja tilittää kirjailijalle osansa.

Nylénin kuvaamat kirjailijantyön ahtaat taloudelliset ehdot ovat tunnistettavia. Olen luultavasti kohdannut ne kaikki vuosien varrella, kuten niin moni muukin.

Kirjan nimessä ’häviö’ on käsitettävä metaforisesti ja kärjistävästi, sillä hän itsekin sanoo nimittävänsä ”menestystään” tällä sanalla.

Mutta entä ne kirjailijat, joilta puuttuu edes Nylénin tasoinen menestys. Joka vuosi ilmestyy useita ansiokkaita teoksia, jotka eivät saa juuri mitään huomiota. Ei myyntiä, ei palkintoja, ei lehtihaastatteluja, ei ehkä edes apurahoja. Monen kohdalla sana ”häviö” voidaan käsittää kirjaimellisesti. He eivät kirjoita kokemuksestaan esseitä, koska niitä ei kukaan julkaise.

Ihanaa, että tämä kirja on ilmestynyt. Olen lähes kaikesta eri mieltä. Toivoisin, että kirja oikeasti herättäisi keskustelua, mutta se on ehkä liikaa toivottu. Minulla ei ole nyt aikaa osallistua keskusteluun tämän enempää.

Suomalaisesta apurahajärjestelmästä olen Nylénin kanssa aivan eri linjoilla. Minun mielestäni järjestelmä on erinomainen ja toimiva, sillä se takaa työskentelyedellytykset varsin isolle kirjailijajoukolle varsin pienin kustannuksin.

Kirjailijat, myös apurahoja saatuaan, joutuvat kituuttamaan. Se kuuluu asiaan. Taloudelliset sitoumukset on yhteiskunnassamme hoidettava riippumatta siitä, saako apurahaa vai ei.

Ajattelen toisella tavoin kuin Nylén ja rohkenen sen nyt sanoa. Jos ryhdyt kirjailijaksi, se ei tarkoita sitä, että sinulle ”kuuluu” jokin määrä apurahoja tai peräti taiteilijapalkka. Apuraha on ylimääräinen hyvä, jolla sinua tuetaan ja jolla onnellisessa tapauksessa voidaan tarjota hiukan työrauhaa.

Henkilökohtaisella tunne-elämän tasolla, johon Nylénkin välillä ohimennen viittaa (depressio, ahdistuneisuushäiriö), tällainen asenne helpottaa paljon. Iloitsen joka kerta kun minulle myönnetään apurahaa, koska en ole etukäteen budjetoinut sitä henkilökohtaiseen talousarviooni. Tunnen jopa kiitollisuutta.

 

Antti Nylén: Häviö. Kosmos. 219 sivua.

Eksistentiaalinen, koominen krapula

Olavi Koistinen on löytänyt kerrontaansa sen kulman, jossa tarinoista tulee merkityksellisiä. Hän kirjoittaa aikalaisnovelleja tutunomaisista henkilöistä mutta kärjistää huomionsa siihen kohtaan, jossa todellisuus taittuu absurdiksi – tai tulee ainakin absurdin rajoille.

Nuorehkojen miesten krapulapäivän kuvaus ei tuo näkyviin mitään erikoista tai yllättävää, mutta silti ollaan eksistentiaalisesti olemassaolon terällä. Aistiherkkä olotila synnyttää pienistä eleistä isoa komiikkaa.

Lähes kaikissa muissa novelleissa on samoin: arkinen episodi haastaa kokijansa perustuksia myöten. Heitä ovat yläkouluikäinen poika uimahallissa liikuntatunnilla, eläkeläinen uudistuvien pankkipalvelujen ahdingossa ja suomalainen kuukausilahjoittaja, joka matkustaa tapaamaan kummilastaan.

Meidänkin elämässämme on näitä kohtia, jopa päivittäin. Kysymys on siitä, kiinnitämmekö niihin huomiota vai vilahtavatko ne ohi ja katoavat kaoottiseen päivien jatkumoon.

Usein esitetään kysymys, jalostaako kirjallisuus, tekeekö se meistä parempia. Minä vastaan: ei jalosta. Jotain muuta pitää olla lisäksi, jotta meistä tulee hyviä ihmisiä.

Mutta kuten Koistisen novellikerronnasta huomaamme, kirjallisuus voi lisätä avoimuutta, valppautta ja kykyä tehdä havaintoja. Kuinka löytää arkielämän tahmeasta, tylsästä aineesta se, mikä antaa olemassaolollemme tarkoituksen.

Nuoripari on naisen vanhempien kanssa Kekkosen museossa Tamminiemessä. Koko episodin merkitys muuttuu, kun käy ilmi, että nainen on raskaana. Tunkkaisen Kekkos-nostalgian keskelle kirkastuu juhlahetki.

Niminovelli kohottaa kokoelman komeaan päätökseen. Siitä voi halutessaan löytää kokoaan suurempaa symboliikkaa. Mutta Koistisen kerronnan perusolemus on pitää meidät kiinni tässä todellisuudessa, tässä ainoassa, tässä hatarassa ja epävarmassa.

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. 216 sivua. Kosmos.

Tähdet 3½/5