Päivittäinen harjoitus

Oletko jo tehnyt päivittäisen harjoituksesi? Tiedäthän, sen jota ilman tuntuu kuin jotain puuttuisi. Sen joka iskee kipinän.

Tunnettu japanilainen karateopettaja Masatoshi Nakayama sanoi joskus, että päivittäinen harjoitus on tärkeintä mitä voit tehdä – joka päivä. Jos ajatellaan urheilijan tai muusikon ammattia, tämä ajatus on helppo ymmärtää. Tuloksellinen, menestyksekäs toiminta edellyttää väsymätöntä, määrätietoista harjoittelua. Ja jos haluat edistyä karaten, jousiammunnan tai teenvalmistamisen tiellä, on syytä harjoitella säännöllisesti ja pitkäjänteisesti.

Tämä ehkä koskee elämää ylipäätään. Mikä tahansa onkin alasi tai intohimosi, ei ole arvokkaampaa asiaa kuin harjoitella sitä päivittäin. Shakinpelaaja tekee itsekseen shakkitehtäviä. Kuvataiteilija skissailee lehtiöönsä. Salsaaja harjoittelee kuvioitaan. Nulla dies sine linea.

Minulla on ollut elämässäni vaihe, jolloin päivittäisenä harjoituksena pystyin ainoastaan istumaan paikallani meditaatiossa puoli tuntia. Fyysisten ja psyykkisten esteiden vuoksi oli mahdotonta tehdä jokin sellainen harjoitus, joka olisi vaatinut enemmän ponnistelua ja energiaa.

Mutta tein harjoitukseni. Ja olin siitä tyytyväinen.

Jossakin toisessa vaiheessa mieli on ollut niin hajaantunut, etten ole pystynyt harjoittelemaan ollenkaan. Kaoottinen arki on imaissut minut pyöritykseensä, enkä ole päässyt sitä pakoon. Silloin en ollut tyytyväinen vaan usein turhautunut ja joskus jopa ahdistunut.

Todellinen harjoitus on sellainen, ettei sillä ole tarkoitusta tai päämäärää. Jos käyt ahkerasti lenkillä jaksaaksesi juosta puolimaratonin, toimit järkevästi, mutta jos odotetun juoksutapahtuman jälkeen päivittäinen lenkki ei enää maistukaan, tavoitteellisuus on ristiriidassa itse harjoittelun kanssa. Jos harjoittelet esiintymistaitoasi pystyäksesi työpaikalla vetämään power point -esityksen, et ehkä ole yhtään kiinnostunut puhetaidosta vaan ajattelet lähinnä pomon ja kollegoiden reaktioita.

Päivittäinen harjoitus on sellainen, jonka teet pelkästään itsesi takia, keskittyneesti, ilman pyrkimystä toisaalle. Teet sen sen vuoksi, mitä harjoitus merkitsee sinulle.

Oletko jo tehnyt päivittäisen harjoituksesi? Tänään, tässä hetkessä, tällä paikalla. Se kertoo sinulle, kuka olet ja mitä haluat olla.

 

Maailman hulluus

Maailma on suistunut taas hulluuteen. Tapahtumat seuraavat toisiaan hallitsemattomasti, ja järkevistä ihmisistä tuntuu, että kaikki menee väärään suuntaan ja että tolkulliset asiat käännetään ylösalaisin.

Eräs meditaation ohjaaja sanoi kerran minulle ja muille ryhmässä istuville:

Jos nenää alkaa kutittaa, älä hiero sitä. Älä tee mitään. Istu ja hengitä.

Jos vatsa alkaa kurnia, anna sen pitää ääntään. Älä tee mitään.

Jos jalat puutuvat, istu paikallasi äläkä liiku. Anna jalkojen puutua.

Buddhalaisen psykologian eräs perustava idea on, että ärsykkeeseen ei tule reagoida välittömästi vaan vastata viiveellä. Englanninkielisissä yhteyksissä nämä erotetaan usein käyttämällä verbejä react ja respond.

Jos sinut kohtaa elämässäsi kriittinen tilanne tai joudut tekemään vaikean päätöksen, älä tee mitään. Ensimmäiseksi on tärkeää odottaa. Jos reagoit välittömästi, saatat tehdä väärän ratkaisun ja mennä tunteittesi vallassa suin päin sinne minne sinun ei pitäisi mennä.

Odottamisen pituus riippuu tietenkin asian laadusta. Joskus päivä tai pari riittää selkiyttämään ajatukset, toisinaan pitää odottaa pidempään. Ehkä jollekulle tiedostavalle ihmiselle riittää, että hän hengittää pari kertaa rauhallisesti ja sen jälkeen vastaa tilanteen haasteisiin.

Mutta tärkeintä on se, miten toimit välittömästi: älä tee mitään.

Maailma on suistunut hulluuteen. Se johtuu siitä, että reagoimme koko ajan kaikkeen, mitä tapahtuu ympärillämme. Emmekä pelkästään reagoi vaan teemme sen heti, silmänräpäyksessä, kiihkeästi ja raivokkaasti – ja pahimmassa tapauksessa vastapuoltamme parjaten.

”Minulla on oikeus suuttua”, on aikamme tunnuslause.

Maailman hulluus: emme malta katsoa ja odottaa.

 

Sanat, hiljaisuus, sanat – osa II

”Ne, jotka tietävät, eivät puhu. Ne, jotka puhuvat, eivät tiedä.” Näin sanoo Daodejingin kirjoittaja yli kahdentuhannen vuoden takaa.

Taolaisuuden ajatuksiin kuuluu elämän oivaltaminen välittömästi, ilman käsitteellistämistä. Se on mahdotonta, ellei ole hiljaisuutta.

Taolaisuuden ja zeniläisyyden perinteissä on tavallista, että edistyneet harjoittajat eivät vastaa sanallisesti. Hiljaisuus vastaa paljon tehokkaammin.

Japanilainen zenmestari Hakuin valaistui neljänkymmenen vuoden iässä. Hän näki selvästi ikään kuin kämmenellään, että ihmisen osa on myötätunto ja sitoutuminen kaikkien elollisten olentojen auttamiseen.

Joskus haluaisin välittää ymmärrykseni jostain hyvin hallitsemastani asiasta sanattomasti. En puhu, koska tiedän. En opeta, koska oppineita ovat vain itseoppineet. En sano mitään, koska pitäisihän muidenkin ymmärtää.

Mutta kun huomaan, että puhumattomuuden, hiljaisuuden, kautta välittämäni sanoma ei mene perille, olen tyytymätön. Minut valtaa ärtymys. Hiljaisuus kaikkoaa sisältäni. Tekisi mieleni huutaa: ettekö ymmärrä!

Silloin menetän kosketukseni sisäiseen hiljaisuuteeni. Vaikka näennäisesti olen hiljaa, suistun keskelle meteliä ja ahdistusta, oman minäni äänekkäitä ristiriitoja.

Hiljaisuus palaa vasta paljon myöhemmin.

*

Jumala puhuu hiljaisuuden kautta. Minulta kysyttiin eräässä haastattelussa, mihin uskon. Koetin kertoa, ja vastaus tuntui kömpelöltä ja epäonnistuneelta.

En ole ateisti enkä agnostikko, eikä minulla ole tunnustuksellista suhdetta minkään institutionaalistuneen uskonnon opinkappaleisiin. Minulle kysymys ei ole uskomisesta vaan kokemuksesta.

Uskonko leipään ja kalaan, uskonko linnunlauluun ja Linnunrataan, uskonko siihen että hengitän tällä hetkellä sisään ja ulos? Tarpeettomia kysymyksiä.

Jumala on tautologinen käsite: hän on koko universumi ja suuri hiljaisuus sen takana.

Pohjoisessa luterilaisuudessamme hiljentymisen kausi sijoittuu kevääseen, ennen pääsiäistä. En voi sietää sitä, että joulunajasta on tullut niin meluisa. Monet läheiseni ovat huomanneet, että tunnen jouluahdistusta. Minä olen onneksi huomannut, että on monia kaltaisiani, joilla on yhtä suuri kaipuu hiljaisuuteen.

Voisiko olla joulu ilman kulkusia, ilman tavarataloja, ilman musakkia, ilman kaikkea kohtuuttomuutta ja räikeän äänen krääsää. Lumen kietoma hiljaisuus.

*

Joihinkin elämäntilanteisiin hiljaisuus kuuluu luonnostaan. Se voi olla jopa toteutumisen edellytys.

Kun ryhdymme nukkumaan, haluamme hiljaisuuden. Opettaja käskee koululuokan hiljentymään ennen kuin aloittaa puhumisen. Kun kunnioitamme äskettäin kuolleen muistoa, seisomme minuutin hiljaa. Kirjastoissa oli minun lapsuudessani lainaustiskillä kyltti, jossa luki: ”Hiljaisuus.”

Intiimi kohtaaminen voi olla elämän tärkeimpiä asioita, ja siihenkin haluamme hiljaisuutta. Olen ehkä rakastunut tähän erityiseen ihmiseen ja olen kahden hänen kanssaan. Katson häntä, ja minut valtaa syvä tunne, jota en tohdi sanoilla ilmaista. Olen hiljaisuudessa.

Ja jos voimme jakaa tuon äänettömyyden, välillämme ei ole hiukkaakaan kiusaantuneisuutta, vain merkitystä täynnä oleva hiljaisuus.

Seksuaalisen kiihkon laannuttua sisimmän valtaa täyttymys, jonka haluaisi jakaa kumppanin kanssa. Ollaan sentään ison mysteerin äärellä.

Ja kuitenkin suusta lipsahtaa latteita lauseita:

”Saitsä?”

”Mä meen suihkuun.”

”Otatko lisää viiniä?”

Mitä jos antaisi hiljaisuuden puhua.

*

Kirjailijantyössäni viime vuodet ovat ajaneet minut turhauttavaan tilanteeseen. Kirjoitan paljon enemmän kuin saan julkaistua. Laatisin mielelläni lehtiartikkeleja minua kiinnostavista aiheista mutta en jaksa taittaa peistä toimitussihteerien kanssa. Julkaisisin mielelläni romaaneja, novelli- ja runokokoelmia, mutta se ei olekaan enää niin yksinkertaista.

Kirjallista turhautumista purkaakseni olen ryhtynyt jooga- ja meditaatio-ohjaajaksi, ja pyöritän Porvoossa omaa salia nimeltään Joogaullakko. Monet tuntevat jo paikan, ja ylpeänä vaalin sen hiljaista tunnelmaa.

Yllättäen minua ympäröi lämmin, sydämellinen vuorovaikutus monien, monien ihmisten kanssa. He tulevat salilleni avoimin kasvoin, odotuksensa mukanaan, ja lähtevät harjoitukselle antautuneina ja itselleen jotain tärkeää saaneina. Minulle sali suo mahdollisuuden teeskentelemättömään, vapaaseen, luontevaan kanssakäymiseen, joka palkitsee sisimpiä tarpeitani.

Ja mistä uudessa elinkeinossani on oikeastaan kysymys? Hiljaisuudesta.

Sekä joogassa että meditaatiossa ohjaan ihmisiä hiljaisuuden äärelle. En auta heitä eristäytymään hälinästä vaan annan heidän kulkea kohti sitä hiljaisuutta, joka heillä on jo sisimmässään odottamassa löytämistä.

Minä en oikeastaan opeta mitään. Olen se, joka soittaa kelloa, jotta hiljaisuus tulisi kuultavaksi.

*

Lopulta ei ole muita hiljaisuuksia kuin vain yksi: minun sisäinen hiljaisuuteni. On aivan samantekevää, onko ympärillä äänetöntä vai hälyisää. Sisäinen tilani määrittää sen, onko minulla hiljaisuutta vai ei.

Runoudella on minulle erityinen merkitys siksi, että runoissa tulee mukana hiljaisuus. Tietenkin runoutta on monenlaista: laulunloilotusta, puheenpölötystä, sanojen röykkiöintiä, deklamaatiota ja julmettua julistusta. Mutta minä palaan aina uudestaan kirjoittamaan sellaisia runoja, joiden sanat kantavat hiljaisuutta.

Äskettäin syntyi sikermä Maanpakolaisen kirjeitä. Lainaan siitä runon Unessa sinä olitkin täällä. Siinä on koko minun hiljaisuuteni – tällä erää.

 

Unessa sinä olitkin täällä, lähellä,
ja painauduit vieläkin lähemmäksi.
Minä hengitin sinun tuoksuasi
ja antauduin sinun silmiesi hämärään.
Joskus uni tuntuu niin todelliselta,
että luulen herääväni houreeseen.
Minä asetin kädet sinun uumallesi,
ja kämmenissä virtasi puhdas rakkaus.

En haluaisi luopua unikuvasta,
ja käsissä tuntuu yhä lämmin syke
aivan kuin ne edelleen janoaisivat
vyötärön muotoa, pehmeyttä, ihoa.
Ehkä sinäkin olet uneksinut minusta,
ehkä olen tietämättäni käynyt luonasi.
Nousen sijaltani jäykin jäsenin, nivelin,
ja ryhdyn yksin keittämään teetä.

 

 

*

 

Essee on julkaistu alun perin yksiosaisena Kirjailija-lehdessä 4/2016.

 

Sanat, hiljaisuus, sanat – osa I

Olen persoonallisuudeltani herkkä ja introvertti ja monia elämän koettelemuksia olen etukäteen pelännyt. Olen ollut lähes varma, että romahdan, etten kestä ja että epäonnistun. Vain vaivoin olen pystynyt haasteet kohtaamaan.

Vaikeuksien keskellä ja niiden ohi mentyä olen huomannut, että olenkin selviytynyt. Oikeastaan aika hyvin. Olen löytänyt itsestäni sisäistä voimaa yli kaikkien odotusten. Ja kun tilanne on seestynyt, olen miettinyt, mistä olen taas löytänyt tuon lujuuden.

Vastaus on lyhyt: minulla on sisimmässäni hiljaisuus.

*

Amerikkalainen säveltäjä John Cage on sanonut haastattelussa: ”Nykyaika on niin meluisa, ettei meidän pitäisi etsiä mielenrauhaa vain hiljaisuudesta. Meidän tulisi löytää mielenrauha myös metelissä.”

Näin on minunkin mielestäni.

Maailman hälinässä voi helposti käydä niin, että menetän yhteyden sisäiseen hiljaisuuteeni. Jokapäiväisessä arjessa on niin paljon hoppua, että mielen ydintä ei enää tunne. Tai jokin tehtävä tuntuu niin tärkeältä, että sitä kohden on pyrittävä loputtomalla tarmolla.

Ja silloin hiljaisuus unohtuu.

Mutta jos vain pystyn pysymään tiedostavana ja rauhallisena, kuulen alituisesti sisimmän hiljaisuuteni. Kuulen sen, vaikka ympärillä olisi kiivas hyörinä ja hälinä. Palaan hiljaisuuteeni, olen aloillani, katselen rauhassa ympärilleni ja annan otsani silottua.

Jokaisessa ylitseni vyöryvässä äänessä on mukana hiljaisuus, joka saapuu, jos sitä malttaa odottaa.

*

Matkustan junassa ja linja-autossa mieluiten siten, etten järjestä itselleni mitään ajankulua. En varaa lehtiä tai kirjoja, en kuuntele musiikkia tai podcasteja. En tee töitä, vaikka monet kirjailijat ja toimittajat käyttävät tällaisen joutoajan hyödykseen.

Istun yksin hiljaa. Seuraan ikkunan takana vaihtuvia maisemia. Katselen ajoneuvoon nousevia ja kyydistä laskeutuvia matkustajia. Eläydyn linja-auto- tai rautatieasemalla näkemääni draamaan: kaikki ne kohtaamiset ja erot. Halaukset, kättelyt, katseet. Sanat, jotka lausutaan ja joita en kuule.

Istun hiljaa.

Jokainen hetki, jokainen paikka jonka ohitan tuntuu liian arvokkaalta, että uppoutuisin johonkin muuhun todellisuuteen. Matkustaminen merkitsee sitä, että aika ja paikka kulkevat minun hiljaisuuteni lävitse.

Ne jättävät jäljen hiljaisuuteen.

*

Olen hyvä kuuntelija. Nuorena, kun tunsin itseni ujoksi, luulin olevani puutteellinen sikäli, etten uskaltanut lähestyä ihmisiä. En ymmärtänyt, että minulla on sisimmässäni hiljaisuus.

Iän myötä olen oppinut olemaan hiljaisuudessa enkä pelkää ihmisten kohtaamista – sanattomasti tai sanojen kera. Samalla olen huomannut, miten helppoa on kuunnella muita kun tekee sen hiljaisuudesta käsin.

Todellinen vuorovaikutus ihmisten välillä jää toteutumatta, ellei kuunnella. Ja kuunteleminen ei onnistu, ellei löydä sisimmästään hiljaisuutta.

Joissakin ihmissuhteissa olen joutunut kärsimään, kun toinen ei ole huomannut lopettaa puhumista ja olla hiljaa. Olen kuunnellut ja kuunnellut, ja kuuntelemisen malja sisälläni on täyttynyt ja valunut ylitse.

Kun olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa, haluankin sanoa jotain. Haluan keskeyttää. Haluan puhua ja hymyillä, hakea katseella vuorovaikutusta.

Ja silloin ehkä tuo toinenkin löytää hiljaisuutensa. Katseemme kohtaavat.

*

Hiljaisuus tekee äänet kuuluviksi. Ei voimakkuuden lisääminen.

Jos istun ja meditoin, kuulen hengitykseni ja talon rakenteiden rasahdukset. Jos kävelen metsässä, kuulen syksyn tuulen kuusikon latvustossa tai talvella lumen putoamisen oksalta.

Ja tähän liittyy myös paradoksi: äänet tekevät hiljaisuuden kuuluvaksi.

Vuonna 2011 vietin joulun Luumukylässä Etelä-Ranskassa. Se on vietnaminbuddhalainen meditaatiokeskus, jossa maallikot voivat munkkien kanssa osallistua harjoituksiin ja vetäytyä jopa kolmeksi kuukaudeksi perinteiselle talviretriitille.

Vietnamissa perinteellä on vuoden kiertoon liittyvä merkitys. Sadekauden aikana on luontevaa vetäytyä arkisista toimista, koska monet käytännön tehtävät tulevat mahdottomiksi. Sadekausi rajoittaa liikkumista, ja silloin on parasta asettua aloilleen.

Luumukylässä istuin paljon hiljaisuudessa. Kaikki muutkin istuivat vieressäni hiljaa, viisikymmentä munkkia ja maallikkoa samassa salissa.

Kun kello illalla soi meditaatioon, lakkasimme puhumasta. Sen jälkeen jatkui iltahiljaisuus. Aamulla varhain ei puhuttu mitään matkalla aamumeditaatioon. Aamiaiselle ryhdyttiin hiljaisuuden vallitessa. Syötiin äänettömästi puuroa ja juotiin teetä.

Vasta aamiaisen lopulla kello soi merkiksi siitä, että oli mahdollisuus jutella. Vilkas sorina täytti ruokasalin. Oli aivan samantekevää, istuiko vastapäätäni englantilainen Charles, ranskalainen Frédéric tai amerikkalainen William, minulla oli hänelle tähdellistä asiaa. Minulla oli mielessäni jotain, jonka olin juuri tajunnut, ja halusin kertoa sen heti.

Oivallus oli syntynyt hiljaisuudessa.

*

Essee on julkaistu alun perin yksiosaisena Kirjailija-lehdessä 4/2016.

 

Hetken kokemus: mindfulness ja flow

Olin syyskuun alussa mindfulness-kurssilla. Tiesin etukäteen, mitä tuollainen kurssi pitää sisällään, mutta menin mukaan osallistuakseni, jakaakseni yhteisen kokemuksen.

Mindfulness on yhä enemmän esillä. Siitä haetaan apua työssä jaksamiseen ja psyykkisiin ongelmiin. Sen toivotaan tuovan elämänlaatuun parannusta.

Käytännössä mindfulness merkitsee meditaatiota ja meditaation kaltaisia tekniikoita, rentoutumista ja oman fyysis-psyykkisen kokonaisuuden parempaa tiedostamista. Normaalisti tässä edetään yksinkertaisin, konkreettisin harjoituksin. Minä puhun itselleni usein pelkästään istumisesta (zazen).

Mindfulness-sana ja tietoisuustekniikat ovat levinneet paljolti yhdysvaltalaisen lääketieteen professorin Jon Kabat-Zinnin ansiosta. Hän puolestaan on saanut perusopetuksensa vietnaminbuddhalaiselta munkilta Thich Nhat Hanhilta.

Olen kuullut anekdootin, jonka mukaan mindfulness-sana lähti lentoon sattumalta. Thich Nhat Hanh itse käytti kirjansa käsikirjoituksessa sanaa concentration (keskittyminen), kunnes hänen kustannustoimittajansa kysyi, sopisiko mindfulness kuvaamaan tätä henkistä tilaa, jota paalin kielellä kutsutaan sanalla sati.

Länsimaisesti suuntautuneet psykologit ovat pohdiskelleet, miten suhtautuvat toisiinsa psyykkiset tilat mindfulness ja flow. Molemmille on ominaista huomion voimakas kiinnittyminen nykyhetkeen.

Joidenkin mielestä mindfulness ja flow ovat jokseenkin sama asia, toisten mielestä niissä on paljon yhtäläisyyttä, ja kolmansien mukaan ne ovat toisilleen täysin vastakkaisia. On joskus haluttu selittää mindfulnessin eroavan flowsta sikäli, että siinä on tekevän minän lisäksi tarkkaileva minä – tietoisuus on ikään kuin jakautunut kahteen. Flow-kokemuksen imussa sitä vastoin saattaa hävitä tietoisuus paitsi ympäristöstä myös itsestä.

Kun olin Etelä-Ranskassa sijaitsevassa Luumukylän meditaatiokeskuksessa, Thich Nhat Hanh sanoi: ”I never miss a step.” Hän tarkoitti, että kävellessään hänen tietoisuutensa ei hajaannu edes yhden askeleen ajaksi. Kun tarkkailin hänen liikkumistaan, puhumistaan ja elehtimistään, saatoin hyvin uskoa tämän.

Mutta hänen kirjoissaan tai luennoissaan ei esitetä, että toimiva ja tarkkaileva minä olisivat erillisiä. Buddhalaisen käsityksen mukaan mieli on yksi ja jakamaton. Tietoisuus täyttää hetken, ja siinä on kaikki.

Luulisi, että näin yksinkertainen opetus olisi helppo tavoittaa. Onkin päinvastoin: hajottavien ja puoleensa vetävien virikkeiden vuoksi nykyihmisen on lähes mahdotonta pysyä eheästi omassa itsessään.

Mutta tiedostaminen on myös ihmismielen luonnollinen tila. Sen voi tavoittaa toiminnallisen asenteen kautta. Kun istut, istu. Kun syöt, syö. Kun juot teetä, juo teetä. Kun haravoit pihaa, haravoi pihaa.

Ja kun flow tempaa sinut mukaasi, ole siinä virtauksessa.