Ammennan joesta vettä ja keitän teetä

Elävä vesi tarvitsee keittämiseen elävän tulen.
Kumarru kalastajan kivelle, ammenna syvästä kirkkaasta virrasta,
pullokurpitsaan on varastoituna kevään kuu, ota se purkkiin,
pienellä kauhalla jaa öinen virta, valuta se kattilaan.
Kuplivassa vedessä pyörii teenlehtiä.
Kaada siitä ja kuule tuulen suhina männyissä.
Kokoon kuivuneella vatsalla
vaikea kieltäytyä vielä kolmannesta kupillisestakaan.
Istun ja kuuntelen: vanhasta kaupungista
kantautuu kellon lyönti.

– Su Dongpo
(Burton Watsonin englanninnoksesta kääntänyt © TL)

Pimeän takana

1
Tähtikirkas yö: taivas ritisee
ja pakkanen kynsii kasvoja.
Mutta sinun äänesi muisto
lämmittää minut ytimeen saakka.

2
Metsä on aivan hiljainen ja autio,
kukaan ei kulje sen poluilla,
ja kun vihreältä oksalta putoaa lunta,
sekin tapahtuu aivan äänettömästi.

3
Vain minä olen yhä valveilla,
vaikka muut hengittävät untansa,
ja aivan kuin pimeän takana olisi raja,
jota tuijotan herkeämättä aamuun asti.

4
Rannat jäätyvät, syvyys saa pian peitteen,
sulan reunassa putoilee hiljakseen lunta.
Vene makaa laiturin vierellä kumollaan,
sinä kuljet teilläsi mittaamattoman kaukana.

 

Meissä jokaisessa asuu bussikuski

Olen usein ihmetellyt, mikseivät kaikki ihmiset kirjoita runoja. Mikään ei ole luonnollisempaa. Jos pyydät pientä lasta laatimaan runon, hän tekee sen ilolla ja antaumuksella.

Minä toki myös luen lyriikkaa ja saan siitä suurta nautintoa. Siirtelin äskettäin rakkaimpia runokirjoja toiseen hyllyyn ja muistin kaikkien lukukokemusten mielihyvän ja oivallusten sykähdykset sitä mukaa kuin asettelin niteitä tekijänmukaisesti paikoilleen.

Kun näin Jim Jarmuschin elokuvan Paterson, tunne palasi entistäkin voimakkaampana: mikseivät kaikki kirjoita runoja! Rakastin elokuvan jokaista hetkeä, elin mukana sen tapahtumat ja halusin katsoa sen seuraavana päivänä toistamiseen. Paterson kertoo runoja kirjoittavasta bussikuskista, hänen samanlaisina toistuvista päivistään ja arkisista kohtaamisista.

Ehkä pari repliikkiä olisin jättänyt pois. Elokuvan loppupuolella höpsö japanilainen istuutuu puistossa päähenkilön viereen ja kysyy: oletkohan ehkä runoja kirjoittava bussikuski, sellainen joka sopisi hyvin William Carlos Williamsin runoon. Tarpeetonta alleviivausta.

Tunnen runoja kirjoittavan nunnan, muurarin ja varastomiehen sekä monia muita. Enkä ihmettelisi, jos tapaisin runoilevan toimitusjohtajan, kampaajan tai vakuutusvirkailijan.

Itkin elokuvan aikana kaksi kertaa. Kun Paterson aamiaisen nautittuaan matkalla bussivarikolle ryhtyy mielessään kirjoittamaan runoa sinikärkisistä tulitikuista, en voinut estää pintaan nousevia tunteitani. We have plenty of matches in our house…

Minuun vyöryi sama tunne kuin silloin, kun runo alkaa syntyä – se tulee aina tuntemattomasta ulottuvuudesta. Jokapäiväisen elämän ja arkisen ympäristön jokin yksityiskohta näyttäytyy erityisen tarkasti, uutena, ihmeellisenä, ja koko maailma muuttuu toiseksi.

Itkin myös siinä kohtauksessa, kun bussikuski tapaa sattumalta nuoren tytön. Noin 12-vuotias tyttö kertoo olevansa runoilija ja lukee muistikirjastaan runonsa Water Falls. (Jos haluat, voit katsoa kohtauksen tästä linkistä.) Elokuvan runot on pääosin kirjoittanut runoilija Ron Padgett, mutta Water Falls on Jarmuschin itsensä käsialaa.

Toivoisin, että runoilija-sanasta voitaisiin riisua kaikki hohdokkuus ja tärkeily. Runoilijaksi alkaminen on luonnollista ja helppoa: tarvitset vain muistikirjan ja kynän.

Runoilija säilyttää sisimmässään lapsen kaltaisen ihmettelyn. Hän tutkii maailmaa olemalla avoin havainnoille ja kokemuksille. Runon kirjoittamisen hetkellä hän tavoittaa täydellisen läsnäolon: kosketuksen samanaikaisesti omaan itseensä ja siihen todellisuuteen jossa hän elää. Ja ennen kaikkea hän tavoittaa sen kauneuden, joka on koko ajan hänen ulottuvillaan.

Miksi et ryhtyisi runoilijaksi?

 

Räppäri, vastarintamies, runoilija

Runous on tehnyt itsemurhan. Runous syntyy aina uudestaan, koska sen täytyy. Muuten se ei olisi runoutta.

Olen hillittömän iloinen siitä, että Paperi T eli Henri Pulkkinen on löytänyt oman runoutensa ja kirjoittanut sen muidenkin ulottuville. Hän on saanut esikoiskokoelmallaan liikkeelle kosolti epätodennäköisiä runokirjan lukijoita.

Niin tapahtuu harvoin.

Minun täytyy tehdä tunnustus. Pelkäsin ryhtyä lukemaan Paperi T:n kirjaa, koska en halunnut kohdata setämäisyyttäni. En halunnut tuntea keski-ikäistä kaikennähnyttä torjuntaa kohdatessani nuoren räppärin sanamaailman.

Pelko oli aiheeton. Paperi T ottaa paikkansa sydämessäni Pentti Saarikosken ja Arto Mellerin kaltaisten puherunon kirjoittajien joukossa. Ironia ja sarkasmi putoavat kohdalleen.

Suorapuheisen vaikutelman antavat runot ovat hämääviä. Ne saattavat näyttää helpoilta, mutta aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.

Runojen runsaslukuisista aihelmista kiertyy silmiinpistävän usein esiin itsemurha. Katsoisin, että sillä on vertauskuvallinen merkitys: entinen minä täytyy tappaa, jotta uusi pääsee esille.

Leikittelyn ohessa runojen perussävyinä erottuvat negatiivisuus, kriittisyys ja vastahankaisuus. Nuorelle ihmiselle ne ovat positiivisia ominaisuuksia, jotka antavat uskoa siihen, että tulevaisuudessa asiat muuttuvat.

Hauska, rento, lennokas, taitava, kielen ulottuvuuksia oivaltava – sellainen on Paperi T:n post-alfa. Muunlainen graafinen toteutus ei kai olisi tullut kysymykseen: valkoinen teksti mustalla pohjalla sopii vastarintamiehen kirjaan.

Paperi T: post-alfa. 93 sivua. Kosmos.post-alfa

Tähdet 4/5

4stars

Muutosten ja rakkauden runot

”Tässä maassa ja ajassa tuntuu siltä kuin kirjoittaisimme kaikki veteen”, lukee Pertti Niemisen postuumissa runossa. Li Pon toistatuhatta vuotta vanhoja säkeitä tulkitessaan hän huomaa kuitenkin, että hallitsijat painuvat unohduksiin mutta runoilla voi olla sellainen onni, että ne säilyvät.

Kuten aina ennenkin Niemisen runoilijahahmo on syrjästä tarkkaileva itsenäisajattelija. Hän kyseenalaistaa vallitsevat katsantokannat ja kuuntelee ennemminkin luonnon ajattomia ääniä linnunlaulussa, sateessa ja päivänpaisteessa, vuodenaikojen vaihtumisessa.

Runot kertovat tavallisen ihmisen iloista ja suruista. Vaikka murheet kulkevat mukana, Niemisen kynänjäljessä tuntuu silloinkin suvereenia kepeyttä ja leikkisyyttä.

Lapsenomaisuus ja vilpittömyys ovat tärkeimpiä arvoja. Lapsia tarkkaillessaan Nieminen tekee olennaisia huomioita siitä, mikä elämässä on tärkeää.

Niemisen valtava Kiinan kirjallisuuden käännöstyö on pysynyt mukanani niin kauan kuin olen lukemista harrastanut. Oman runotuotantonsa hän on jännästi kirjoittanut sen marginaaliin. Hänen kootut runonsa julkaistiin aikoinaan nimellä Luen muutosten kirjaa. Nimi viittaa tietenkin klassiseen ennustuskirjaan I chingiin mutta myös metaforisesti maailman suureen kirjaan. Onko joskus joku kuvitellut, että olisi jotain pysyvää?

Vihreän läpi ei enää näe -kokoelmasta nousee esiin rakkauden teema. Nieminen kirjoittaa rakkaudesta, joka on hellä, lempeä ja uskollinen – rakkaudesta joka kestää läpi elämän ja myös kuoleman tuolle puolen.

Teemaa tähdentää kirjan loppuun liitetty sikermä unkarilaisen Géza Képesin runoja, jotka Pertti Niemisen vaimo Nelli Nieminen on taitavasti kääntänyt. Sikermästä kehkeytyy kaunis hyvästijättö puolisolle ja elämänkumppanille.

vihrean-lapiPertti Nieminen: Vihreän läpi ei enää näe. 79 sivua. Viisas elämä.

Tähdet 4½/5

4nhalfstars