Ajatuksen vapaus

Tutustuin vuodenvaihteen tienoissa kiehtovaan ihmiseen. Ehdimme tavata turvaetäisyyksiä noudattaen joitakin kertoja, ennen kuin epidemiatilanne äityi pahemmaksi. Ehkä meistä kehkeytyy jopa ystäviä.

Vaihdoimme aivoituksiamme kahta puolen pöytää, meilitse ja lyhytviestein. Antauduimme ajatustenvaihtoon. Minusta tuntui siltä, että se voisi johtaa jonnekin. Keskustelu kulki virittävänä, liikkeelle sysäävänä.

En muista, mikä oli se aihe, mikä kohta se oli, jossa keskustelu sakkasi. Nostovoima siipien alla hävisi ja ilma-aluksemme alkoi vajota.

Puhekumppanini virkkoi: ei suinkaan ole sanottua, että tärkeät asiat tulee jakaa toisille. Painavimmat ajatuksensa hän sanoi pitävänsä omana tietonaan.

Näkökohta oli minulle tuttu, olin vain jotenkin sen unohtanut. Jakaminen, äärimmäinen avoimuus ja psyyken kipukohtien tilittäminen ovat siinä määrin meidän aikamme tunnuksia, että pidättyvyyden ja puuttumattomuuden arvoa on päivä päivältä vaikeampi huomata.

Laozin sanat nousivat mieleen: ”Joka tietää, ei puhu. Joka puhuu, ei tiedä.”

Mitä ajattelin tänään, kun olin hiihtämässä, kun laitoin ruokaa, kun luin kirjaa ja kun katsoin sarjafilmiä. Ihan ehdottomasti se on kerrottava Facebookissa ja Instagramissa.

Mikä on mielipiteeni Suomen pääministeristä, herttuatar Meghanista, huoltosuhdekriisistä ja ilmastonmuutoksesta. Tottahan toki tuikkaan siitä twiitin eetteriin kaikumaan.

Mutta voin myös olla kommentoimatta. En sittenkään jaa sosiaalisessa mediassa näistä asioista sanaakaan, en pienintäkään kuvaa. Ja mitä tärkeämmistä asioista on kysymys, sitä enemmän haluan pitää ne itselläni. Minulla on sellainen ajatuksen vapaus.

Kirjat joita en kirjoittanut

On käynyt sillä tavalla hassusti, että tyttäreni Silja Liukkonen on ryhtynyt kirjailijaksi. Hänen esikoisteoksensa Vippi-ihmisiä näkyy jo Otavan ennakkotiedoissa. Tämän vuoden kirjallisuudelta odotan eniten hänen ”hauskaa ja riipaisevaa” romaaniaan.

Minulla ei ole mitään tekemistä Siljan kirjallisten ja taiteellisten pyrkimysten kanssa. En ole häntä edes usuttanut. Mutta apurahoista olen neuvonut häntä: hae aina kun on mahdollista.

Hän esitti tarkennuksen: entä jos suunnitelmat muuttuvat? Taiteellisessa työssähän sellainen on melko tavallista.

Vastasin: tärkeintä on, että jotain syntyy. Tämä toki perustuu vain olettamukseeni. En tiedä, miten lautakunnissa asiaan suhtaudutaan.

Olen ajan mittaan luultavasti hakenut apurahoja suunnitelmiin, jotka eivät ole toteutuneet. Muistan selvästi ainakin kaksi teosta, joita en ole kirjoittanut. On syntynyt jotain muuta, esimerkiksi viime vuonna julkaisin laajan romaanin, joka kasvoi ohi aiheestaan. Tai jokin käsikirjoitus lepää komerossa, kerää itseensä aromeja kuin kypsyvä vuosikertaviini.

Nuo kaksi aloittamatonta suunnitelmaa ovat yhä olemassa. Minulla on niistä muistiinpanot. Mikä estää ruveta niitä kirjoittamaan.

Tässä iässä olen havahtunut ajatukseen, että kaikkia ideoita ei ehkä ehdi toteuttaa. Mihin aika riittää.

Erityisen kouriintuntuvaksi tämä tunne tulee, kun tajuntaan yhtäkkiä tunkee odottamattomalta suunnalta uusi kirjaidea. Mielessä polttelee aihe, joka aivan itsestään alkaa muotoutua suunnitelmaksi ja joka haluaa ohittaa jo olemassa olevat kirjahankkeet ja -luonnokset.

Nyt, nyt, nyt. Pitäisi päästä kirjoittamaan sitä.

Laskostuu elämä

Laskostuu elämä eletyiksi päiviksi,
alku ja loppu taittuvat yhteen,
laskostuvat vanhan lehtimiehen falangit,
paljon iskuja ottaneet,
reuma ja ruoste
kukistavat ennen voittamattomat,

ja mennyt aika on kuin
sitä ei olisi ollutkaan.

Kun olet jo menettänyt kaiken,
mistä oikein pidät vielä kiinni;
kun sinulla ei ole muuta kuin tyhjät kädet,
mitä niitä enää hierot ja puristelet.
Osattomuuden tunne, luopumisen tuska,
sydämen onttous ja ikävä
– niistä yhä vain et ole luopunut.
Pidä kiinni! pidä kiinni! hengitä syvään
nenän kautta hitaasti sisään
ja ulos vielä hitaammin,
purista peräaukko tiiviisti, älä hellitä,
sillä niin kauan kuin se vielä pysyy,
olet elossa, olet sinä,
olet olemisen maailmassa.

Älä spoilaa

Jos selostan teini-ikäiselle tyttärelleni liian tarkasti jonkin romaanin tai elokuvan juonta, hän huudahtaa: ”Älä spoilaa!”

Minua itseäni ei ole oikeastaan koskaan haitannut, jos joku kertoo juonen etukäteen. Olen ajatellut, että tarinoissa on tärkeämpiä tasoja kuin se, miten tapahtumat etenevät ja minne ne päätyvät.

Joskus jo alussa ilmenee, että päähenkilö kuolee. American Beauty -elokuvassa päähenkilö Lester Burnham kertoo sen heti itse. Sillanpään romaanin ensiriveillä teloitettava Toivolan Jussi menee valmiiksi ruumiskasan päälle makaamaan.

Kun loppuratkaisua ei tarvitse jännittää, voi kiinnittää huomiota muihin asioihin. Silloin luku- ja katsomiskokemus saattaa olla syvempi ja täyteläisempi.

Mutta nyt käännän kelkkani. Olen kirjoittanut Ilman sitoumuksia -romaanini siten, että juonen käänteillä onkin paljon merkitystä. Esitän siis nöyrän toivomuksen: älä kerro liikaa.

Jos olet lukenut romanin ja aiot kommentoida sitä julkisesti tai sosiaalisessa mediassa, koeta asettaa sanasi niin taiten, ettet paljasta juonta. Tämä olisi minulle kovin tärkeää.

Älä spoilaa!

Miten aukeaa avainromaani

Minulta on kysytty, olenko kirjoittanut avainromaanin. Pian ilmestyvä Ilman sitoumuksia -romaani tapahtuu nimettömäksi jäävässä itäuusimaalaisessa pikkukaupungissa. Sattumalta asun itse samanlaisessa.

Alun perin avainromaani tarkoitti sitä, että on romaani ja siihen avain. 1700-luvulla Ranskassa Madeleine de Scudéry sijoitti teoksiinsa hovista tunnettuja henkilöitä. Skandaaleja välttääkseen hän teki sen peitellysti ja vaihtoi nimet.

Varsinaisen kirjan ohella painatettiin erikseen lista, johon oli merkitty kuka kukin oli tosimaailmassa ja jonka utelias lukija saattoi hankkia. Henkilöluettelo oli siis romaanin avain.

Kun kirjoitan romaanin, rakennan kokonaisen maailman, aikakauden, miljöön ja sijoitan sinne henkilöt. Teen sen parhaiten hyödyntämällä omia kokemuksiani, sitä mitä olen elämässä nähnyt. Eläydyn romaanin henkilöihin sen perusteella, mitä ymmärrän ihmisten käyttäytymisestä todellisessa maailmassa.

Väljässä merkityksessä melkein kaikki romaanit ovat avainromaaneja. Mutta miltei aina tosimaailman vastaparien etsiminen kiinnittää huomion sivuun teoksen ytimestä.

Ilman sitoumuksia -romaani toimii fiktion luonnonlakien mukaan fiktion maailmassa. Olen nähnyt paljon vaivaa tarinan ja henkilöiden sepittämiseen.