Kuinka mennä toisen nahkoihin

Elämäkertakirjallisuutta ilmestyy valtavan paljon. Minulla on vaikutelma, että kirjamyynnin supistuessa kustantajat ovat koettaneet paikata taloudellisia menetyksiään tunkemalla markkinoille muistelmia ja elämäkertoja kaikista, jotka vähänkin voisivat houkutella lukevaa yleisöä. Tässä ei ole mitään moitittavaa, sillä aito kiinnostus toiseen ihmiseen on kaiken yhteiselämän ja kulttuurin perusta.

Nuorena esikoiskirjailijana olin päätynyt juhliin, jotka kustantaja järjesti oman talon väelle. Illan aikana juotiin ja hiukan juovuttiin, ja pöydässä, jossa istuin muiden minua maineikkaampien kirjailijoiden joukossa, tapahtui jotain dramaattista. Sanoin, että aion kirjoittaa siitä muistelmissani.

Se oli minusta hauskasti ja nokkelasti sanottu. En vain enää pysty palauttamaan mieleeni, mitä siinä pöydässä silloin sattui. Muistan toki monia muita tapauksia. En ole varma, onko niissä aineksia kirjaksi asti.

Muistelmat ja omaelämäkerrat ovat kiehtoneet minua ainakin siitä lähtien, kun tuli tietoisuuteen, että Paavo Haavikko on kirjoittanut osan Urho Kekkosen muistelmista. Omissa muistelmissaan (Prospero, 1995) Haavikko esiintyy ironisesti kolmannessa persoonassa.

Äskettäin nautiskelin Anders Wiklöfin omaelämäkerrasta Murarens son. Kustantaja ilmoittaa selvästi, että kirjan on kirjoittanut Staffan Bruun. Lehtitietojen mukaan Ahvenanmaan rikkain mies Wiklöf on kertoillut ja Bruun kirjannut muistiin.

Murarens son kulkee minämuodossa kuin pitkä itsetietoisen miehen monologi. Kirjoittajan työ on hiottua eikä häiritseviä saumoja erotu. Temaattisesti nousee toistuvasti esiin Wiklöfin sinnikäs halu saada liiketoimissaan revanssi aina vastoinkäymisten jälkeen.

Bruun on löytänyt yksinkertaisen ja ilmeikkään lauseen, joka kuulostaa aidosti ja eheästi Wiklöfiltä, sikäli kuin näkemääni tv-haastatteluun vertaaminen riittää arvioinnin kriteeriksi. Köyhistä oloista noussut miljonääri tuntuu sympaattiselta, koska hän ei ole unohtanut taustaansa ja osoittaa myötätuntoa tavallisia ihmisiä kohtaan.

Staffan Bruun voisi varmaan kertoa paljon hyödyllistä siitä, kuinka mennä toisen nahkoihin. Siitähän kaikessa kertomakirjallisuudessa on kysymys, olkoon sitten käsillä fiktiivinen tai todellinen henkilö. Kiehtova ihminen on monitahoinen ja jää hieman arvoitukselliseksi.

Kirjoittajan työkalut

Kirjoittajan ja toimittajan työkalut ovat vaihtuneet. Joskus taannoin minusta tuntui hohdokkaalta poimia pikkutakin sivutaskusta kapea lehtiö ja kaivaa huopakynä povitaskusta. Ajattelin, että näytän ihan oikealta reportterilta.

Kirjojen toimitustyössä ja omien kirjojen muokkaamisessa lyijykynä ja kumi ovat olleet perustyökaluja ties kuinka pitkään. Ensimmäisessä kustannustoimittajan työpaikassani esimieheni Juhani Salokannel sanoi, että korjaukset käsikirjoitukseen tehdään lyijykynällä.

Teroitettava Faber-Castell HB vaihtui pian lyijytäytekynään. Pian opin myös huomaamaan, minkä laatuinen kumi ei sottaa.

Ammattikirjoittajan työssä kuulakärkikynällä ei ole mitään käyttöä. Minua ärsyttää joka kerta tavattomasti, kun Valamon luostarissa käyn Pentti Saarikosken haudalla. Sinne ovat tietämättömät jättäneet kuulakärkikyniä läjittäin. Ai että minua inhottaa, jos joku työntää käteeni kuulakärkikynän, joka vuotaa ja jonka kärkeen on takertunut nöyhtää.

Työskentelen nykyään lähes kokonaan digitaalisessa ympäristössä. Ainoastaan päiväkirjaa ja vaihtuvia muistiinpanolappuja kirjoitan käsin. Väline on silloin huopakynä.

Mutta yhä enemmän työ tapahtuu digitaalisten tiedostojen parissa. Triviaaleja tietoja ei tarvitse lähteä tarkistamaan kirjastoon tai lehtiarkistoon, kun ne voi kysyä neiti Googlelta.

Kirjojen toimitustyö ja omien kirjojen muokkaaminen kestää vähintään useita päiviä. Silloin on jollain tavoin osoitettava se, missä kohdassa työ on meneillään.

Minulle on tullut tavaksi kirjoittaa docx-tiedostoon versaalilla: TÄSSÄ. Kun seuraavana päivänä palaan työn pariin, löydän hakutoiminnolla helposti, mistä jatkan eteenpäin.

Kirjojen valmistamisprosessissa voi tapahtua mitä tahansa. Kaikki alalla työskentelevät tietävät tämän. Yleensä ei tapahdu, yleensä ollaan huolellisia, mutta missä vaiheessa tahansa voi tulla virhe.

Minulla on pieni hermostuttava painajainen, joka vaivaa minua juuri silloin kun pitäisi nukahtaa. Entä jos en huomaa, että toimittamani tai kirjoittamani kirjan käsikirjoitukseen on johonkin kohtaan jäänyt versaalilla tuo silmiinpistävä sana.

Käy niin, että taittaja ei havaitse virhettä. Jostain kumman syystä se vilahtaa myös oikolukijan silmien ohitse.

Ilmestyy kirja, jonka jollain sivulla on mystinen ”TÄSSÄ”. Minun on pakko muuttaa tapojani, jotta pääsen painajaisesta. Minun on löydettävä uusi työskentelyrutiini. Aagh!

Sanat ovat tärkeitä

Sain lahjaksi Tove Janssonin ensimmäisen novellikokoelman Lyssnerskan (alun perin vuodelta 1971). Siihen sisältyy kertomus, jonka päähenkilöt ovat kirjailija ja hänelle omistautunut fani.

En voinut väistää ajatusta, että tällaista ei enää tapahdu.

Viime viikolla julkistettiin kirjallisuuden myyntilukuja 2019. Käyrät osoittavat edelleen alaspäin.

Kirja-ala on siitä erikoinen, ettei kukaan alalla työskentelevä suostu avaamaan lukuja. Tilastot vain halutaan selittää parhain päin.

Minua esimerkiksi kiinnostaisi tietää, mitä tarkoittaa, että äänikirjoja ja e-kirjoja on ’myyty’ niin ja niin monta kappaletta. Olen joskus kuunnellut kuukausimaksullisessa palvelussa äänikirjaa puoleen väliin ja jättänyt sitten kesken. Onko tuo kuuntelukokemus myytyjen kirjojen tilastossa vai ei?

Viime vuosina myös kirjailijoiden tunteet ovat vaihdelleet jyrkässä kulmassa. Kun taannoin kuulin erään kustantamon edustajien puhuvan ”auringonlaskun alasta”, se tuntui minusta tuskalliselta.

En ole yksin kirjailijoiden joukossa, kun heikoimpana hetkenä olen ajatellut, ettei tällä ole mitään merkitystä. Antaa mennä kaikki. Täytyy keksiä jotain muuta tekemistä.

Mutta odotapas…

Kirjoitan kuitenkin valmiiksi tämän romaanin, jonka henkilöiden kanssa olen elänyt kaksi vuotta. Ja tuo hyllytetty käsikirjoitus, sehän täytyy laittaa kuntoon ja saattaa julkisuuteen. Ja sitten se pitkään suunnittelemani suurteos, sen ainakin vielä teen.

Ja novellit! Kertomuksia rakkaudesta tänä aikana, nehän minun myös piti kirjoittaa. Kyllä novellit vielä palaavat kirjallisuuden keskiöön, nehän ovat niin helppolukuisiakin.

En sittenkään anna vielä periksi.

Tove Janssonin kertomuksessa ihailija ja kirjailija lopulta tapaavat. Nuori fani sanoo: ”Sanat ovat tärkeitä.”

”Se on totta”, novellin kirjailija vastaa. ”Sanat ovat tärkeitä.”

Toivoisin, että kirjailijana voisin keskittyä kirjoittamiseen. Ettei minun tarvitsisi miettiä, miten kirjallisuudella menee ja kuinka kirjaani parhaiten myytäisiin. Suostun kyllä haastatteluihin ja vaikka seison käsilläni keskellä toria, jos siitä on hyötyä.

Mutta en halua huolehtia kirjallisuuden tulevaisuudesta. Sepustan näitä tekstejä joka tapauksessa niin kauan kuin kynä pysyy kädessä. Minulle vain sillä on merkitystä. Haluan olla huoleton ja kirjoittaa, kirjoittaa.

Jouluna 1939

Päivä alkoi valjeta. Se tapahtui kuin vaivihkaa, sillä aattoaamun taivas oli vankasti pilvessä. Rokka ja Suentassu kuluttivat aikaa parivartiossa. Kookoo oli suunnattu Vuoksen rantaan.

– Ei tullu valkiaa joulua, Suentassu tokaisi.

– Ei, Rokka sanoi. – Lyytin vieres mie enne pötköttelisin…

Taivaalta sateli hiljakseen lunta. Kaunista hankea ei kuitenkaan ehtinyt muodostua, koska vihollisen tykistökeskitykset sotkivat etulinjan maaston. Ajoittain venäläisten lentokoneet kiertelivät yllä ja pommittivat asemia.

Rokka ja Suentassu vapautuivat vartiosta ja lompsivat ansaittuun lepoon. Mannerheim-linjan korsu oli hyvin lämmitetty ja mukava.

Rokka kehotti Suentassua kaivamaan esiin leipää ja naudanlihaa. Oli parasta syödä silloin kun vielä ehti. Vihollinen pyrkisi joen yli ennen pitkää ja kävisi päälle. Suentassu totesi, ettei ollut naudanlihaa.

Rokka sanoi, että kinkkusäilyke kävisi yhtä hyvin.

Sitäkään ei ollut.

Rokka katsoi Suentassua.

– Mitä meil sit on?

– Ohrahuttuu ja pottui.

– Ei ies sillii?

– Keskitys osu ehtoolla töpinään, Suentassu sanoi. – Ei tullu täyennyst.

Rokka meni vakavaksi.

– Ei sit juuva leikattuu konjakkii…? Sata rammaa ol luvattu.

– Ei.

– Ei syyvä vihreit kuulii…?

– Ei.

– Eikä marapuun konvehtei…?

– Ei.

Rokka vaipui mietteliääksi.

– Nyt sie pahan pistit. Mie oon tullu tänne tappelemmaa vaikka miu eukkoin on raskaana ja koettaa pärjätä yksin mukuloihen kansa. Soat loppuu sotimalla. Mut mie en ruppee millää vekaanisapuskoil ja jos ei vihreit kuulii ja marapuun konvehtei saa. Ai perkele… Mikä joulu se tämmönen on?

Suentassu ei hätkähtänyt kaverinsa purkausta. Hän vastasi rauhallisesti:

– Vaihtoehtoinen joulu…

– Mikä?

– Vaihtoehtoinen joulu.

Korsun ulkopuolelta Vuoksen rannasta kantautui melskettä. Korsun seinät ja katto alkoivat täristä tykistökeskityksen voimasta. Kuulosti siltä, että naapuri oli tulossa joulunviettoon.

Facebookista poistuneet, lopullisesti

Olemme kaikki erilaisia. Annetaan toistemme olla sellaisia kuin kukin olemme. Tiedän, että monet ajattelevat tästä asiasta eri tavalla.

Inhoan kuolemaa Facebookissa. Se liikauttaa minua joka kerta, mutta en haluaisi kohdata sitä naamakirjan tapahtumakutsujen, mainosten, kissavideoiden, narsistisen itsebrändäyksen ja latteiden mietelauseiden seassa.

Joskus Facebook-kuolema tapahtuu julkisuuden henkilölle ja leviää näkyvästi myös joukkotiedotusvälineissä. Rockmuusikon poistuminen saa aikaiseksi kollektiivisen tunnevyöryn niiltä, jotka ovat ”aina kuunnelleet” juuri häntä ja jotka kirjoittavat kommenttikenttään ”RIP”.

Loppukesällä kuolivat Matti Mäkelä ja Claes Andersson. Kumpikin ehti saattaa valmiiksi kirjan syksyn markkinoille.

Mäkelän muistelmat ovat tutunomaista provosoivaa mekastusta. Hänen sairastumisensa ja tuleva kuolemansa ehdittiin sitä ennen tyhjentävästi käsitellä Suomen Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa.

Claes Anderssonin hyvästijättö elämälle on kaunis, vähäeleinen, ironinen, viisas, kolmiosainen romaanisarja alter egon Oton vanhuuden viimeisistä ajoista.

Matti Mäkelä ja Claes Andersson olivat Facebookissa ’kavereitani’, mitä se sitten tarkoittaakin. Tosielämässä olimme kollegoita, hädin tuskin tuttuja. Tällainen on sosiaaliselle medialle ominaista.

Käy toki väistämättömästi, että kuolema – niin kuin kaikki muukin – tapahtuu myös Facebookissa. Jos naamakirjan kavereiden määrä yltää satoihin, vuosien mittaan monelle heistä tulee noutaja.

Yksi lakkaa vain päivittämästä. Toisen omaiset kirjoittavat kuolleen seinälle kiitoksensa huomioimisesta. Kolmas jää kummittelemaan naamakirjaan, ja asioiden tilasta tietämättömät facebookilaiset onnittelevat haamua hilpeästi syntymäpäivänä. Neljäs kertoo jonkun läheisen perheenjäsenen menehtyneen, ja epäröin, pitäisikö minunkin liittää osanottoni täysin tuntemattoman ihmisen nuoruuskuvan alle, kuten 300 muuta on jo tehnyt.

Oli muuan raastava kokemus. Entisaikojen ystävä oli vakavasti sairastunut. Kuolemanahdistusta lievittääkseen hän joi itsensä usein humalaan ja kirjoitti kitkeriä päivityksiä. Kiinnitin niihin huomiota mutten koskaan reagoinut.

Yllättäen jonain iltana hän lähetti minulle Facebookissa yksityisviestin. Hän tiedusteli, voisinko auttaa häntä kuoleman kohtaamisessa, voisinko tarjota hänelle tyyneyttä, koska harjoitin buddhalaista meditaatiota.

Kysymys oli tyrmäävä. Ehdotin, että tavattaisiin. Samanaikaisesti tunsin, että tämä haaste ylitti voimavarani moninkertaisesti. Minulla ei ollut mitään annettavaa, joka olisi auttanut häntä. Mutta ystävänä en voinut muutakaan kuin yrittää.

Tapaaminen ei koskaan toteutunut ja pian hän kuoli.

Vainajat ovat minulle läheisiä, tärkeitä ihmisiä. Joskus he tuntuvat enemmän läsnäolevilta kuin elävät, kuten Claes Andersson kirjoittaa. Haluan ajatella edesmenneitä yksi kerrallaan ja surra heitä rauhassa, jos minusta tuntuu siltä.

Suru on – edelleen Anderssonin sanoin – äärimmäisen intiimiä ja henkilökohtaista. Siksi en aio jakaa sitä koskaan Facebookissa.