Kaksinaismoralismia

Onko tipaton tammikuu pitänyt? Tekeekö tiukkaa? Onko viinahammasta kolottanut?

Olen nauttinut suunnattomasti suomalaisen kirjallisuuden juopottelukohtauksista. Nummisuutarin Eskon ensimmäinen humala, vänrikki Koskela vetää vaihteen kakkoselle, muurari Hiltunen saarnaa, Sepe ja Valtteri törpöttelevät saaressa ja hiekkakuopalla.

Kirjallisesta ryypiskelystä olen löytänyt suurta komiikkaa. Sankari saa siivet selkäänsä ja kohoaa korkeuksiin. ”Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko mailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta.”

Todellisessa elämässä olen jokseenkin tympääntynyt juoppoihin. Jos tämä kuulostaa kaksinaismoralismilta, olkoon se sitä. En jaksa kuunnella humaltuneiden horinoita. Ja kun jossakin poksautetaan kuohuviinipullo juhlan kunniaksi: hohhoijaa, tätäkö se on taas. Myöhemmin illalla mieleen pulpahtelee muita interjektioita.

Olen joutunut läheisiin kosketuksiin liian monen alkoholistin kanssa, normijuopoista suuremmin lukua pitämättä. Enkä usko, että olen tässä maassa ainoa laatuani. Jos omien vanhempien alkoholismilta on säästynyt, aina jossain on juoppo setämies, veli, sisko tai naapuri, joka tulee silloin kun ei kutsuta.

Tipaton tammikuu on suomalaisen kaksinaismoraalin uusi oiva perinne. Helmikuussa sitten taatusti korkki narahtaa. Aina löytyy hyviä verukkeita juomiseen, sen todistavat punaposkinen viinintuntija ja viskientusiasti, jolla on maksakirroosi, sekä after skissä viihtyvä laskettelija.

Suomessa juodaan enemmän viinaa kuin koskaan, puhdasta alkoholia yli kymmenen litraa henkeä kohti vuodessa eli koskenkorvapullo viikossa jokaiselle vauvasta vaariin. Jos puolet kansalaisista ei juo ollenkaan, toinen puolisko on pelkkiä suurkuluttajia. Alkoholin kulutus on viisinkertaistunut vuodesta 1960. Sosiaalisella näyttämöllä jälki on karmeaa.

Meikäläiseen alkoholikulttuuriin kuuluu, että kaikkien on ryypättävä. Jos ei ota, se pitää selittää jotenkin (auto, antibioottikuuri). ”En halua alkoholia”, on tahditon vastaus.

Olin kerran kutsuilla, joissa kukaan ei juonut. Nautittiin herkulliset ruoat, ja siinä kohdassa kun tavanomaisissa juhlissa olisi ryhdytty toden teolla pullojen tyhjentämiseen, ei ollutkaan muuta tehtävää kuin seurustella iloisten ja terveiden ihmisten kanssa. Se oli raikkaasti päihdyttävä kokemus.

Olen jo pitkään ihmetellyt, miksei mikään puolue ota raittiusaatetta ohjelmaansa. Siitä tietenkin seuraisi puolueelle harras ja ikävä imago, ja poliittisesti se olisi epäviisasta. Suomalainen alkoholikulttuuri on kuitenkin pakko muuttaa toisenlaiseksi. En tiedä, kuka sen tekee, mutta on välttämättömät minimivaatimukset, jotka pitäisi saada käyttöön välittömästi: 1§ Herooisia juoppoja ei ihannoida. 2 § Alkoholisti-sanan käyttökynnystä on alennettava, ei herjaamistarkoituksessa vaan siksi että ongelma voidaan tunnistaa. 3 § Lasten nähden ei ryypiskellä eikä kärsitä krapulaa. 4 § Nuorten juopottelua ei pidä sallia.

Näillä suojellaan ainoastaan syyntakeettomia. Kohtuu- ja kohtuuttomat käyttäjät ottakoot vaarin itsestään.

Köyhyydestä

Autuaita ovat hengessään köyhät. Tämä ajatus on saanut minussa hedelmällisen kasvupohjan.

Äidilläni oli vankka vakaumus siitä, että perheemme oli köyhä. Näin siis vielä 1960- ja 1970-luvulla. Sain lapsena kuulla muistutuksen tästä toistuvasti. Kuulin, että ”porvareiden” lapsilla oli paljon sellaista, joka ei tulisi koskaan minun ja veljieni ulottuville.

Tosiasiassa meille tapahtui samoin kuin monille muille työläisperheille: yleisen vaurastumisen myötä elintasomme nousi, elämäntapa ja arvot yhdentyivät alati laajentuvaan keskiluokkaan. Vanhempani eivät olleet puutteenalaisia, enkä ole ikinä kokenut taloudellista turvattomuutta.

Mutta Savossa äitini lapsuuskodissa ennen sotia asuttiin pienessä mökissä ja kärsittiin todellista kurjuutta. Sanotaan, että psyykkiset painaumat siirtyvät aina kolmanteen polveen. Minun on helppo eläytyä pienviljelijä ja työmies Jaakko Karttusen mielenmaisemaan 1930-luvulla, mutta toivon, että olen onnistunut katkaisemaan ketjun kohdallani ja että lapseni eivät identifioi itseään köyhyyteen.

Olen joskus omistanut vähän varallisuutta. Kun sitä ylläpitävät rakenteet hajosivat (avioero), omaisuus hajosi maailman tuuliin. Sama pätee myös suureen varallisuuteen: mikään omaisuuserä pysy loputtomiin vaan viimein hajoaa, muuntuu ja muotoutuu uudeksi. Nyt sitä tapahtuu eri mittakaavoissa: Suomessa, Euroopassa, maailmanlaajuisesti. Kun rakenteet luhistuvat, vastuut ja saatavat käydään läpi ja katsotaan mitä kenenkin käteen jää.

Olen huomannut, että mikään aineellinen ei tartu minuun. En kiinny tavaroihin, en kerää niitä, en anna millekään merkitystä sen taloudellisen arvon mukaan. Raha liikkuu niin kuin hengitys, mutta ilmaa ei voi pidättää sisällään kovin pitkään.

Olen aina ollut hengessäni köyhä. Hengitän vain sisään ja ulos.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportin mukaan köyhyys on Suomessa lisääntynyt ja tuloerot ovat kasvaneet. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja tarpeettomalta tänä aikana. Yhteiskunnan rakenteet ovat muovautuneet sellaisiksi, että varallisuus kertyy niille joilla sitä jo on. Ja joilla ei ole mitään, niiltä otetaan sekin vähä pois. Aineellista hyvää jaetaan yhteiskunnassa ylhäältä käsin, eikä sitä riitä alhaalle.

Olen tavannut ihmisiä, joille köyhyys on elämäntapa. He ovat valinneet yksinkertaisen elämän ja useimmiten vaikuttavat onnellisilta ja tasapainoisilta. He kieltäytyvät kuluttamisesta, uusien tavaroiden ostamisesta ja varallisuuden hankkimisesta. Heitä katsoessa voi ajatella, että on jotenkin jaloa olla köyhä. Mutta raportissa mainituilla köyhillä ei tätä valinnanvapautta ole.

Kirjailijat putkessa

Viimeiset viisitoistavuotiset taitelija-apurahat on tiettävästi maksettu loppuun vuonna 2010, hurraa! Eipähän tarvitse niitä syöttiläitä enää verovaroin ylläpitää.

Vapaa kirjailija aloittaa uuden vuoden veitsi kurkulla. Valtion taiteilija-apurahaa ei ole tietenkään siunaantunut, niistähän päätökset annettiin jo kesällä. Ja Kulttuurirahastoltakaan tuskin tulee mitään. Pitää tehdä kirjastoapurahahakemus, sieltä sentään saa vähän. Mutta kevääseen on pitkä aika, mitä tässä syödään ennen kuin talven selkä on taittunut…

Suomessa on erinomainen apurahajärjestelmä sikäli, että se pystyy ylläpitämään niin suuren joukon. Monet vähälevikkisistä kirjailijoista tekisivät muutoin työtään nykyistä tiukemmassa ahdingossa.

Apurahakirjailijana silti tuskin koskaan pystyy nauttimaan sellaisesta vakaasta olotilasta, joka kuuluu tavalliselle palkansaajalle luontaisesti. Apurahapäätöksestä voi iloita pienen hetken, mutta ennen kuin rahat tulevat tilille, arki alkaa jauhaa euroja säälimättä.

On kuultu ilmaus, että kirjailija ”on apurahaputkessa”. Sehän on vallan ylellistä. Saa siis määräsumman rahaa joka kuukausi tarvitsematta tehdä oikeastaan mitään.

Olen seurannut kirjailijoiden luovaa työtä läheltä ja kauempaa ja voin todeta, että apurahaputki olisi taiteellisen työrauhan vähimmäisvaatimus. Kun lähestyy se hetki, jolloin rahantulo on katkolla, kirjailija joutuu jälleen kohtaamaan taloudellisen epävarmuuden, työvire kärsii, pitää haalia tilapäiskeikkoja jne. Jos apurahakausi on vuosi tai puoli vuotta, rauhasta ei juuri pääse nauttimaan.

Viisitoistavuotiset apurahat lopetettiin vuonna 1996, koska jotkut kirjailijat käyttivät niitä ’väärin’. Tällaisen perustelun olen kuullut. Onko myös viisivuotisissa väärinkäyttäjiä? Miten kirjailijan pitää käyttää stipendinsä, jotta hän tekisi sen oikein?

Kalle Päätalo ei hakenut koskaan apurahoja, hän oli sen verran periaatteen mies. Suomalaiseen apurahajärjestelmään on kuitenkin sisäänrakennettuna sellainen oletus, että apurahalla palkitaan työn laadusta, se on kirjailijan arvostuksen mittari. Tällä perusteella Jari Tervo, Anja Snellman ja Antti Tuuri ansaitsevat apurahansa, vaikka taloudellisesti he pärjäisivät ilman niitä.

Apurahoja ei voida jakaa sosiaalisin perustein. Jos kirjailija ei pysty maksamaan vuokraansa mutta teokset eivät ole tarpeeksi hyviä, ei ole perustetta apurahan antamiseen. Toimeentulotukea hän toki saattaa saada.

Tässä maassa kirjailijan menestys on edelleen moitittavaa. Pienikin menestys, kuten apurahan saaminen, riittää aiheeksi kateuteen. Populistista huomiota on helppo kiinnittää kertomalla, miten vaivattomasti kirjailijat keräävät paljon rahaa, apurahoina ja myyntituloina, kuten Helsingin Sanomat viikolla teki.

Nuoria kirjailijoita pitäisi tukea enemmän, se on selvää. Loput HS:n esittämistä muutosehdotuksista jäävät keskustelunalaisiksi. Ja varmasti niistä vielä keskustellaan.

Toivottavasti apurahoja ei tulevaisuudessa evätä sillä perusteella, että kirjailija on ollut liian kauan apurahaputkessa.

Valkoinen paperi

Mielikuva siitä on vahva. Se herättää väkeviä tunteita, ristiriitaisia. Se häilyy aina taustalla.

Valkoinen paperi.

Oikeastaan en ole kirjoittanut paperille enää pariinkymmeneen vuoteen. Mutta jopa tekstinkäsittelyohjelma näyttää minulle kuvan, joka esittää tyhjää A4-arkkia. Kirjoitus ilmestyy pikselimerkkeinä virtuaaliselle paperille. Sen jälkeen se kokee monia muodonmuutoksia, riippuen siitä minne juttu tai tarina on menossa. Tulostetaan, taitetaan, painetaan. Ja kaikissa vaiheissa teksti on paperia vasten.

Viimeisenä toivottuna metamorfoosina se kulkee jonkun lukijan sielun lävitse ja jättää jäljen. Ja silloinkin kirjoitus mielen sopukassa on musta hieroglyfi valkoisella. Tottumus paperilta lukemiseen tekee sen.

Runoja kirjoittaessani kaivan joskus paperin esille. Kevyesti liukuva kynä antaa mielteille vapautta liikkua, ja paperin pinnalla lepäävä vasen käsi välittää miellyttäviä aistimuksia. Linen Bank sen pitää olla, ei mitään kopiopaperia, tai sitten laadukas muistikirja.

Lopulta kuitenkin paperille on kertynyt niin paljon yliviivauksia, korjauksia ja vaihtoehtoisia ilmauksia, että on parasta jatkaa kirjoittamista koneella ja näppäimistöllä.

Olen kuullut paperin kammosta: että valkoista ei saisi täytettyä, että siihen ei saisi kirjoitettua yhtäkään mielekästä sanaa. Pelko on turha. Jos liuska pysyy tyhjänä, se säilyttää mahdollisuutensa avoimina. Mikä voisi olla sen parempaa. Jokainen piirtyvä merkki jättää vähemmän valinnanvaraa.

Valkoisen paperin kammo on ehkä samaa lähtöä kuin horror vacui. Kuvataiteilija ei kestä nähdä tyhjää pintaa ja täyttää sen muodoilla ja yksityiskohdilla. Psyykkisenä käsitteenä horror vacui on herkeämättä läsnä meidän ajassamme. Tyhjyys kauhistuttaa. Siksi se pitää piilottaa kaikella päivittäisellä joutavalla, ajanvietteellä, jopa tylsistymisellä ja itsen turruttamisella, jos ei ole muuta, kunhan vain ei joudu pysähtymään tyhjän kohdalle.

Tyhjyys on kaiken olemus ja alkulähde, ja se sisältää kaiken mahdollisen, joten miksi sitä siis pitäisi täyttää, täydentää, saati tuntea kauhua sitä kohtaan.

Tyhjää voi tarkastella levollisena, todeta mitä se herättää. Voi kuunnella hiljaisuutta. Voi katsoa valkoista paperia. Siitä syntyy jotain, vaikkapa kynän tekemiä merkitseviä koukeroita.

Ja kun kirjoitus on valmis, se on mustaa valkoisella paperilla.