Vanha kirjailija

Vanha kirjailija istui Torreviejan Suomi-talossa lukemassa lehtiä ja juomassa kahvia. Tänään hän oli ehtinyt tänne vasta iltapäivällä, sillä aamulla hän oli tempautunut tutkimaan J.P. Donleavyn Holtitonta miestä. Aika oli vierähtänyt huomaamatta.

Kirjailija lähes hämmästyi, kun sisään poikkesi kaksi vanhaa tuttua, maisteri Lehtonen ja ekonomi Ranta. Lehtonen oli eläköitynyt pari vuotta aiemmin rehtorin toimestaan, ja Ranta oli jättäytynyt pois oravanpyörästä toimitusjohtajalle kuuluvat mukavat bonukset takataskussaan. Molemmat olivat hyväkuntoisia ja päivettyneitä.

Tervehdittiin, käteltiin, lyötiin kättä olkapäälle.

”Mitä sinä vielä täällä Torressa?” Ranta kysyi kirjailijalta.

”Mikäs täällä ollessa.”

”Muuta ihmeessä Alicanteen, siellä on ihan toinen meininki. Myytte asunnon ja ostatte sieltä tilalle.”

”Ei kiinnosta.”

”Eihän täällä tapahdu mitään, ei ole iltahuveja.”

”Minä katson auringonlaskua.”

Lehtonen ja Ranta jäivät toljottamaan kirjailijaa.

”Eikö tuo ole jo monesti nähty…”, Lehtonen tapaili. ”Tarkoitatko että joka ilta?”

”Joka ilta.”

Miehet kääntyivät jatkamaan matkaansa. Heillä oli vireillä vaatimatonta kiinteistökauppaa, ihan ajan kuluksi, sen vuoksi he täällä tänään olivat, mutta nyt jo Alicanten señoritat kutsuivat. Vaimon viereen he kuitenkin lopulta päätyisivät, kirjailija arveli naurahtaen.

Illalla vanha kirjailija käveli rantakatua ja tuli vakituiseen paikkaansa. Hän otti kengät jalastaan ja astui rantahiekalle. Hän meni rantaviivalle, seisoi siellä jalat nilkkoja myöten hiekassa.

Meri oli tyyntynyt, mutta kuten aina rantaan kuitenkin löi pieniä aaltoja, vaahtovanat levisivät hiekalle. Auringonlaskun sillä hetkellä, kun valon vähenemisen havaitsee, kirjailija katsoi eteensä, muisti vuosiaan pienen pitäjän kanttorina ja ryhtyi laulamaan. Hän päästeli täysin palkein:

 

Taas päivä ajan virtahan nyt iäks uppoaa,

armosta hyvän Jumalan yö levon lahjoittaa.

 

Aurinko laski, suolainen ilma tuoksui ja meren hiljainen kohina antoi virrelle taustan. Kulkijat rantakadulla pysähtyivät katsomaan ja kuuntelemaan.

Kaunokirjallisuus on ruma sana

On ehdotettu kaunokirjallisuus-nimityksestä luopumista. Kannatan ehdotusta lämpimästi. Tilalle otettakoon termi kirjallisuus. Sillä pärjäämme hyvin.

Kaunokirjallisuus-sana on hassu jäänne, jota käyttävät aktiivisesti enää media, kustantamot ja kirjakaupat. Kaikki muut pärjäävät ilman sitä. Saattaa olla, että kadunmies ei edes ymmärrä, mitä sanalla tarkoitetaan. ”Kauno… mitä ******?”

Sana on peräisin Europaeuksen ja Vareliuksen ruotsi-suomi-sanakirjasta ja luiskahtanut mukaan tietenkin ranskasta, belles lettres. Kun termi ei ole kunnolla kotiutunut useimpiin eurooppalaisiin kieliin, suomeen se on jäänyt historian oikusta. Ja kuten historiallisesti kerrostuneille käsitteille usein käy, sen rajat ja tarkoitteet ovat muovautuneet epäselviksi.

Jotkut näyttävät suosivan proosa-käsitettä ja tarkoittavat sillä taiteellisesti merkittävää kertomakirjallisuutta, mikä on sanan räikeää väärinkäyttöä. Proosa tarkoittaa suorasanaista esitystä, romaania, esseetä, historiankirjoitusta, pääkirjoitusta, pakinaa, kolumnia jne. Teos nimeltä Mazda 323:n korjausopas on myös proosaa ja saattaa olla lajissaan hyvinkin ansiokas.

Kaunokirjallisuus-termiä käyttävät koettavat olla ajattelematta yhdyssanan alkuosaa. Laadukas kirjallisuus on kaunista tai rujoa, mutta jos teksti on sievistelevää, se ei ehkä olekaan enää kirjallisuutta. Tässä mielessä arvostukset ovat historian kuluessa muuttuneet.

Kaunokirjallisuudella tarkoitetaan usein fiktiota. Ihmettelen vain, miksei sitten käytetä tuota sanaa. Englannin kielessä fiction merkitsee kertomakirjallisuutta, ja esimerkiksi runous ei kuulu sen alaan. Meikäläisittäin usein ajatellaan, että runot ovat fiktiivistä kirjallisuutta, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Runous on tihentynyttä kirjoitusta todellisuudesta ja kurkottaa kohti olevaisen ydintä.

Kaunokirjallisuus on perusluonteeltaan arvottava ja arvostusta antava termi. Mutta nykyään dekkarit ja muu ajanvietekirjallisuus luetaan myös kaunokirjallisuuteen, joten käytäntö on rapauttanut käsitettä pahasti.

Kaunokirjallisuudesta puhutaan myös erotuksena tietokirjallisuudesta. Oikeastaan kuitenkin kaikesta kestävästä kirjoituksesta tulee lopulta kirjallisuutta, joten tämän vastakkainasettelun tarpeellisuus jää kyseenalaiseksi. Jumppaohjelma, keittokirja ja neuleopas eivät useimmiten ole kirjallisuutta – ja tulevaisuudessa yhä harvemmin edes kirjoja.

Siispä kirjallisuus-käsite tarkoittaa arvokasta ja säilytettävää, tutkimisen ja vaalimisen arvoista. Ne määräkriteerit täyttävät painotuotteet, jotka eivät ole kirjallisuutta, ovat vain kirjoja.

Entä mitä seurauksia mainitun ehdotuksen toteuttamisella olisi?

Kustantamoissa olisi pelkästään kirjallinen osasto, joka vastaisi laadukkaiden teosten tuotannosta ja toimittamisesta. Vähempiarvoisia teoksia ei ehkä tarvitsisi ollenkaan julkaista.

Kirjakaupoissa olisi ulko-oven lähettyvillä lavakirjat, bulkkitavara, ja kirjallisuus takaseinän hyllyillä. Niin, tämähän on jo itse asiassa käytäntö.

Vain medialle koituisi vähän enemmän hankaluutta, kun pitäisi keksiä uusia leimasimia kaunokirjallisuus-sanan tilalle. Mutta ehkä riittäisi, että ryhdyttäisiin puhumaan romaaneista, novelleista, runoista, esseistä.

Ja kirjallisuudesta. Ennen kaikkea kirjallisuudesta.

Pornopädi

Pornon katsomiseenhan iPadia käytetään, sanoi tuttu kodinkonemyyjä. Kauppoja hieroessaan hän on tullut vakaasti tähän johtopäätökseen, vaikka asiakkaat puhuvatkin käyttötarpeistaan peitellysti.

Laite on omiaan lyhyehköjen videoiden katsomiseen ja sopii siihen paljon paremmin kuin sähköpostin tai edes Facebook-päivitysten kirjoittamiseen. Käyttäjäkokemus on riittävän yksityinen, jottei esimerkiksi vaimo tai tyttöystävä saa vihiä asiasta, mikäli kotona pornon katselussa on rajoituksia.

Virallisen imagon ja linjan mukaisesti Applen sovelluskaupasta ei voi ostaa pornoa iPadiin. Mutta tosiasiassa laitteen keskeiseksi käyttötarkoitukseksi on nimenomaan suunniteltu pornon katsominen. Kysymys on isosta bisneksestä.

Ei ole edes kovin erikoinen yhteensattuma, että Playboy-lehti on ryhtynyt tarjoamaan sisältönsä iPadiin mukautettuna. Ja myös suomalaiset miestenlehdet ovat juuri siirtämässä aineistonsa veloituksetta netistä saataviksi.

Olen tottunut luottamaan kodinkoneystäväni havaintoihin, joten kotiin tultuani halusin selvittää asiaa. Valitettavasti ajantasaisia tilastoja ei löytynyt, joten jouduin tekemään osittain omia johtopäätöksiä.

80 prosenttia miehistä katsoo internetistä pornoa ainakin joskus. Mahdollisesti luku on suurempikin, koska kaikki eivät halua myöntää asiaa. Naisten kohdalla luku on pienempi mutta kasvamassa. Yksi kolmasosa internetin käytöstä liittyy pornon kuluttamiseen, eli esimerkiksi joka kolmas katsottu video on pornoa.

Ja sitten mielenkiintoisia vastaavuuksia: iPadin käyttäjistä kaksi kolmasosaa on miehiä. Lisäksi iPadin käyttäjät katsovat videoita neljä kertaa niin paljon kuin muut netinkäyttäjät. Siis internetpornoa paljon kuluttavat ja iPadin varhaiset omaksujat ovat samaa markkinasegmenttiä.

Operaattoreiden olisi kai mahdollista kerätä eksaktia dataa, mutta minä joudun heittämään hatusta karkean arvion: kaksi kolmasosaa iPadin käytöstä on pornon katsomista, ja lähes kaikki katsovat sillä pornoa ainakin joskus.

Jo tuhatluvun alussa olin valtavan kiinnostunut e-kirjasta. Joitakin sähkökirjoja oli saatavilla pdf- ja tekstitiedostoina. Sopivia laitteita ei vain saanut, joten hype laantui.

Nyt markkinoille tulleet sähkökirjan lukulaitteet ovat tekniikaltaan vanhentuneita ja nykykäyttäjälle liian kömpelöitä. Siksi tablettitietokoneista ja varsinkin iPadista on odotettu markkinoiden räjäyttäjää.

Mutta nämä laitteet ovat sellaisia, että ne innostavat kuluttajaa tekemään aivan muuta kuin lukemaan kirjoja. Näyttää siltä, että kirjan tulevaisuus pysyy vielä avoimena. Ellei sitten asiaa mietitä uusiksi. Menestyksekäs e-kirja voisi sisältää videokuvaa, jossa ihmisen sukupuolitoimintoja esitetään kiihottavalla muttei välttämättä realistisella tavalla. Nuoret, hyvännäköiset ja estottomat esittäjät ovat suotavia. Sen sijaan näyttelijäntaidoista ei ole niin väliä, eikä tarinoiden tarvitse olla kummoisia.

Eiköhän näillä keinoin sähkökirja saada nousuun.

 

Kärsimyksen lakkaaminen

Harjunpää ja rautahuone -romaanin alkukohtauksessa Matti Yrjänä Joensuu on tallentanut tilanteen, jossa ollaan yksilöllisen kärsimyksen äärireunalla. Lukiessa tulee tunne, että tällaista epätoivoa ei minkäänlainen katharsis saata puhdistaa.

Rikosylikonstaapeli Harjunpää pitelee käsissään pariviikkoisen vauvan ruumista. Kysymyksessä on ehkä kätkytkuolema, mutta myös henkirikoksen mahdollisuus roikkuu ilmassa. Vanhempien tuska lävistää asunnossa kaiken, ja tilanne on räjähdysherkkä. Harjunpää pelkää vanhempien taholta hysteeristä kohtausta tai väkivaltaista purkausta ja tuntee samalla ihmisen eksistentiaalisen ahdistuksen syvyyden.

Elämä on kärsimystä, näin kuulemma buddhalaiset sanovat. Heidän keskeinen käsitteensä on dukkha. Väärinymmärrys tällä kohtaa vaikuttaa ilmeiseltä, ja se ehkä perustuu siihen, miten itämaiden filosofiaa tuotiin 1800-luvulla länteen ja miten se sekoittui esimerkiksi Schopenhauerin pessimismiin.

Dukkha merkitsee kärsimystä mutta sen lisäksi levottomuutta, ahdistusta ja monenlaista kalvavaa osittaisuutta. Kärsimys katsoo monin kasvoin. Se on läsnä silloin kun elämä on epätäydellistä, siis aina.

Ikääntyminen, sairaus ja läheisen kuolema ovat kärsimystä, jonka tunnistamme. Mutta Siddhartha Gautama sanoi, että myös se, mitä pidetään onnellisuutena, on dukkhaa.

Tässä kannattaa pysähtyä.

Täytät kauppakeskuksessa kärryn ihanilla tavaroilla ja tuot ne kotiin. Myös se on kärsimystä.

Allekirjoitat uuden asunnon kauppakirjan ja tunnet paisuvan, huikaisevan tunteen. Myös se on kärsimystä.

Ajat upouuden Audi A5:n kotiin ja jätät sen ylpeänä pihan parkkiruutuun. Myös se on kärsimystä.

Avaat pullon parasta viiniä, olet viimeinkin saanut tehtyä vaikutuksen siihen ihmiseen, jota olet havitellut jo pitkään, ja tiedät, että tämä ilta on vain teidän. Myös se on kärsimystä.

Hyvin suuri osa maailman buddhalaisista elää sellaista elämää, jota me mielimme nimittää kärsimykseksi. Kambodža, Myanmar, Sri Lanka, Vietnam, Kiina. Mutta kuka näkee kärsimyksen meidän elämäntavassamme?

Olen kiinnittänyt huomiota onnellisuustutkimuksiin. Professorit ja instituutit julkaisevat raporttejaan ja vakuuttavat, että onnellisia on näin ja näin monta prosenttia. Jotkut ovat tutkitusti onnellisempia kuin toiset.

Kumpi valinnoista tekee sinut onnellisemmaksi? Omistusasunto vai vuokra-asunto? Maalla vai kaupungissa? Avioliitto vai avoliitto? Lapsia vai ilman? Auto vai joukkoliikenne? Palkkatyö vai yrittäjä?

Niin kauan kuin täytät mielessäsi onnellisuuskartoituksen kysymyslomaketta, et voi vapautua siitä levottomuudesta, siitä tunnekuonasta, joka värittää elämää. Gallupien määrittelemää onnellisuutta ei ole olemassakaan, se on fiktiota, jonka haluamme luoda itsellemme.

Ihminen voi tehdä paljon itse. Takertumattomuus on hyvä asenne. Jokapäiväistä kärsimystä voi helposti lisätä itselleen, mutta kun tämän huomaa, se saattaakin alkaa vähentyä.

Silti jotkut joutuvat kohtaamaan kohtuuttoman suuren kärsimyksen, kuten Harjunpää-esimerkissä. On ihme, että sellaisesta voi selviytyä. Viime kädessä kärsimyksestä ei voi vapautua omilla ponnistuksillaan. Kun kärsimys lakkaa, sen vain huomaa ja se tuo mukanaan vapautumisen tunteen.

Kulttuurikaupunki, Runeberg ja torttu

Olen asunut perheineni Porvoossa jo pitkään. Kysyin vaimoltani äskettäin, sopisiko, että ostaisin Runebergin kipsisen rintakuvan. Kansallisrunoilija sentään. Mukava asettaa vaikka kirjoituspöydälle.

Vaimo sanoi, ettei missään tapauksessa, ei meidän kotiimme. Runeberg oli hävytön sovinisti ja kohteli Fredrikaa aivan törkeästi. Sitä paitsi hän oli myös sadisti, päätellen siitä mitä kerrotaan hänen lehtorintoimen hoidostaan. Runeberg ilmeisesti nautti piestessään Porvoon kymnaasin oppilaita.

Oikeastaan Runeberg ei ole minulle niin tärkeä kirjailija, että haluaisin tuijottaa hänen kuvaansa, mutta hän oli kuitenkin etevä runoilija. Sitä paitsi runebergintorttu on kaupungin ehdoton matkailuvaltti ja kulttuurin vetonaula.

Porvoo on omituinen kaupunki. Täällä on toki kerrostumansa, ruotsinkielinen kantaväestö ja suomenkieliset teollisuustulokkaat, mutta tällä hetkellä tämä on nousukaskaupunki hyvin ikävällä tavalla. Paikallispolitiikassa otetaan huomioon vain liike-elämän intressit, ja kunnallisessa päätöksenteossa tehdään yhä uudestaan karmivia virheitä (Kuninkaanportin kaavoitus, talouskriisin synnyttäminen ja hoito, taitamattomilla säästötoimilla järjestetty lääkäripula jne.).

Porvoon kaupungin kulttuuritahto on olematon. Kaupungin kulttuurimäärärahat asukasta kohden ovat puolta pienemmät kuin Vantaalla, joka on kokoluokkansa kaupungeista hännänhuippu, ja vain viidesosa Vaasan määrärahoista, jos halutaan verrata samankokoiseen kaupunkiin.

Porvoossa ilmestyy paikallislehti Uusimaa, jonka journalistinen uskottavuus on päivittäin koetuksella nurkkakuntaisten löperöartikkeleiden ja liike-elämän puffaamisen vuoksi. Kriittistä journalismia lehdessä ei juuri ole. Kulttuuria käsittelevissä jutuissa ei kyetä erottelemaan paikallisia harrastelijoita valtakunnallisen tason taiteilijoista.

Siksi on kummallista, että Porvoon kaupunki ja Uusimaa-lehti haluavat jakaa kirjallisuuden Runeberg-palkinnon. Epäilen, että asiasta vastuussa olevat eivät tiedä miksi he tekevät näin. Kuvaava on kaupunginhallituksen puheenjohtajan Kaj Bärlundin vuodentakainen toteamus, että Runeberg-palkinnosta pitäisi saada enemmän irti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä se olisi.

Porvoon kaupungin ja Uusimaa-lehden hämmennys on nähtävästi siirtynyt myös palkintolautakuntien työskentelyyn. Runeberg-palkinto on valtakunnallisten kirjallisuuspalkintojen joukossa huonoiten profiloitunut. Raati ei aina tiedä, mitä sen pitäisi nostaa esiin ja palkita. Seurauksena on ollut ehdokaslistoja, joissa on kiintiöitä eri kirjallisuudenlajeille ja eri kielille. Milloin kirjallisuus on alkanut noudattaa kiintiöitä?

Tämän vuoden Runeberg-palkinto on myönnetty Tiina Raevaaralle novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni. Toivotan voittajalle onnea ja menestystä.