Sauva, jota minä kannoin kehien läpi, miksi ei keihäs, minä pyörittelin sen vartta nyrkissä, ja se teki terää. Hypitin sitä keskeltä sormien päillä; se oli ympyrän halkaisija, pallon. Minä annoin sen lentää kärkensä ympäri kaaren, ja se oli säde.
Näyte oli Mirkka Rekolaa. Se on runo tai proosaruno, ja se on tekijälleen luonteenomainen. Niinikään se on eräänlainen metaruno. Jos Rekolalta kysyttäisiin, miten runosi ovat syntyneet, kuvittelisin hänen vastaavan jotenkin tähän tapaan.
Kerrottava tapahtuma on selkeä – joskin epätavallinen – ja visuaalistuu lukijalle lähes itsestään. Sanat ja lauseet ymmärretään helposti samoin kuin se, missä kohdin on merkitysvaihtoehtoja ja missä fraasi sanotaan tavallisuudesta poikkeavasti (”se teki terää”). Miten näyte kokonaisuudessaan ymmärretään, miten luetaan, on ongelmallisempaa.
Jos kyseessä olisi ote sanomalehden urheilusivulta MM-valmennettavan keihäänheittäjän haastattelusta, jossa hän kertoo harjoittelustaan, mainittua ongelmaa ei olisi. Kun luettavana on runo, lukeminen ei pysähdy ensimmäiseen ymmärtämiseen. Lukeminen jatkuu ohi aktuaalisen lukemisen. Niinpä on tiedettävä, paitsi miten luetaan Mirkka Rekolaa myös miten luetaan runo runona.
Runouden lukeminen, vastaanotto, on periaatteessa jokseenkin toisenlaista kuin vaikka radiosignaalin vastaanotto. Radiovastaanottimen antenni seisoo liikkumattomana ja välittää tietyn taajuiset aallot vastaanottimeen, joka muuntaa signaalin tarkoituksenmukaiseksi, ihmiskorvin kuultavaksi. Jos lähetyksessä tulee ’Tämän runon haluaisin kuulla’ tai Tuomas Anhava lukee jotain, radiovastaanotin on tehnyt tehtävänsä, vastaanottanut ohjelman. Mutta ei ole sanottua, että radion kuulija vastaanottaa mitään. Lukijan tai kuuntelijan antenni ei ole liikkumaton, vaan ilmeistä aktiivisuutta edellytetään. Paitsi että runo ei tule luokse vaivattomasti eetterin halki kantoaallon harjalla, runo on kyettävä suhteuttamaan mielekkäästi. Kun runon viesti muunnetaan tarkoituksenmukaiseksi, kuullaan ylä-ääniä, kuullaan monta runoa ja kuullaan runojen keskustelu.
Jos joskus on luettu Rekolan lyriikkaa siten, että vastaanotin on ollut säädettynä tietylle taajuudelle – esimerkiksi yhteiskunnalliselle aallonpituudelle – ei ole ihmekään, ettei kuuluvuus ole ollut paras mahdollinen. Rekolan runous vaatii ehkä keskimääräistä tiiviimpää aktiivisuutta, liikkuvuutta. Toisin sanoen Rekola on tässä suhteessa vaikeata.
Keihäs?
Mirkka Rekola voitaisiin nähdä ketjun lenkkinä. Vaivattomasti päästäisiin taapäin Helvi Juvosen kautta ainakin Juhani Siljoon asti. Eri asia on, onko se tarkoituksenmukaista ja mitä selitetään liittämällä Rekola suomalaisen lyriikan syväluotaavan minuuttarakentavan elämänrunon linjaan. Toinen ’historiallinen näkökulma’ olisi sijoittaa hänet ilmiöön, jota on nimitetty ”modernismin läpimurroksi” tai ”muodon vallankumoukseksi”. Rekolan ensimmäiset kokoelmat ovat pääosin mitallista ja loppusoinnutettua runoa, myöhemmät jotain muuta. Mainittuja piirteitä lukuunottamatta varhaiset runot nähdäkseni muistuttavat huomattavasti myöhempiä. Tietenkin on niin, että jos valitaan tietty piirre (riimi–riimittömyys), sen perusteella voidaan asettaa runot vastakkain. Mutta runous ei liene yksittäisiä ominaisuuksia.
Rekolan tuotannosta ei löydä kehitystä tavanomaisessa mielessä. Kokoelmat tietenkin poikkeavat toisistaan; niillä on identiteetti. Kussakin jotkut aiheet tulevat muita keskeisemmiksi. Rekola usein keskittyy kokoelmassa johonkin, toisessa johonkin muuhun. Mutta yhä uudestaan palataan aiempiin aihelmiin ja ne käsitellään uudella tavalla. Samalla kun kuvasto lisääntyy ja rikastuu, jo valmiiksi piirretyt kuvat hahmotellaan toisin. Kielelliset inventiot, sanomisen tuoreuden ilo uudistaa sanontaa.
Uusi päivä alkaa väristä,
ja sinä hehkut,
sinun huultesi kuiskaus näkyy.
Joskus Rekolan ilmaukset ovat kuin tunnettu hahmopsykologinen testi: ensin kuvassa näkee nuoren naisen ja sitten vanhan, sitten hahmotukset alkavat huojua, väristä. Mietelmän ”elää kaipauksen maailmassa ja on sen kaipauksen kohde” sekä alku- että loppuosa ovat kaksimielisiä, joten kokonaan lausahdus on vähintään nelimielinen.
Rekolan aforismit, mietelmät – tai miksi niitä nyt nimittäisi – poikkeavat totutusta. Ne eivät ole sukkelia laukaisuja tai ajatuksellisia umpisolmuja tai elämänkatsomuksen kiteytymiä. Monimielisyyksillä Rekola sanoo yhdellä kertaa monta, usein vastakkaisuuksia – paradokseja, jos niin halutaan. Välistä mietelmät ovat niin viitteellisiä, ettei niitä ymmärrä irrallaan sikermästä tai vielä laajemmista yhteyksistä. Tai sitten ne käsitteellisestä kuvalliseen liukuessaan lähenevät proosarunoja niin, etteivät erotu niistä. Rekola sekoittaa aforismin, proosarunon ja runorunon.
Tässä vaikeuksia olisi jo moneksi. Monimielisyyksiä voisi eritellä pitkään, vaikkapa kieliopillisten kategorioiden avulla tai runoteknisinä kysymyksinä. Mutta käsitykseni mukaan Rekolan paradoksit ovat vain päällepäin näkyvintä, ja kuitenkin niissä ilmenee runon sisäinen. Runon maailmassa on järjestys, vaikkakin suhteet ovat monitahoiset. Samalla runojen keskinäinen vetovoima on suuri. Runot edellyttävät toisiaan. Niinpä vaikka Rekolan lyriikkaa mainitaan vaikeaksi, se ei ole hämärää eikä himmeää vaan kirkasta.
Katsoessani nyt yksinomaan runoa, jossa keihäs piirtää geometrisia kuvioita ilmaan, näen kyllä kuviot ja niistä rakentuvat kuvat. Silti intensiivisinkään tuijotus ei yksin paljasta, mistä on kysymys. Aivan kuten jos joku asiaan perehtymätön katselisi sanotaan kuvaa, jossa kolmion sisään on piirretty silmä. Hänen katseeseensa vastaisi tuon silmän tuijotus loputtomiin, eikä hän näkisi kuvan taakse. Kun taas jollekin toiselle kolmion merkitys on itsestään selvä ja syvällekäypä.
Käsitykseni runoudesta edellyttää, että jokin tämänkaltainen merkitys tuolla keihäällä olisi oltava.
Kun nyt keihäs on kaaren säde, ympyrän tai pallon halkaisija ja kehien akseli, on paneuduttava Rekolan lyyriseen geometriaan. Sen myötä keihään suhde kaareen tai palloon on määriteltävissä.
Pyörä, kehä, pallo
Pyöreä muoto esiintyy yhtenään Rekolan kuvallisissa aihelmissa. Se saattaa tulla vastaan voikukkaseppeleenä, pallona, lumipallona, kuuna tai pyöreänä pöytänä. Ellei sitten täysin pysähdytä yhteen tällaiseen kuvaan, mistä tunnettu esimerkki on runo Akselin napa on hyvin voideltu. Kerta kerran jälkeen pyörät ja pallot ja kehät tuodaan esille selityksittä. Mutta tällä on mieltä, taustalla on salattu suunnitelma. Viittaussuhteita on lukuisia ellei lukemattomia.
Otetaan tavallinen kaksois- tai päällekkäiskuva:
Ja siinä on lappeellaan vanhoja kärrynpyöriä
ja kehäkukat hehkuvat puolien lomassa.
Aineellisessa havainnossa ymmärretään hetkessä abstraktio, aika. Hetkessä tuntuu ajan kulku. Mennyt ja nykyhetki, maatuva ja kukkiva yhdistyvät. Toisaalla
Oksalta putosi pisara veteen,
niin sen rengas, sen vuoden.
on vielä selvemmin silmanräpäykseen sisällytetty kesto, vuosi. Ja säe ”kello viittätoista vailla kolme” kuvitellaan kellotaulun pyöreäksi hahmoksi, jonka osoittimet halkaisevat vaakasuoraan.
Voisi sanoa, että ajankäsitys on syklinen, kiertävä. Pyörä ja pyörivä liike esittää ajan keskeytymättömänä kiertona. Samaten vuodenajat Rekolalla vaihtavat paikkaa rajoituksetta. Ne voivat näkyä kaikki yhtäaikaisesti.
Lapset pyörittävät mäkeä alas
lumipalloa, suurta,
siihen takertuu
syksyn ruskeita lehtiä.
Siinä se hedelmä jota kukilta kysyt.
Mutta puhumalla yksioikoisesti syklisyydestä litistettäisiin näkymää, sillä aika kietoutuu muuhun. Ilmiöitä ei sekoiteta vain saman luokan (esim. vuodenajat) sisällä vaan ylitse kategoriain. Rekola sanoo: ”tämä paikka jää kesäksi”, ”vuosi on paikka, kaupunki, kaksitoista porttia” ja
Minä annoin ajan, näet sen paikan
tänä vuonna.
Pyörähdin tastä ilmansuunnat,
joka syksy näin mitä meni.
Tämä on runollista kvanttifysiikkaa. Tullaan pisteeseen, jossa ei voida sanoa, onko aine energiaa vai päinvastoin onko säteily hiukkasia.
Näin aika on tässä vain yksi näkökohdista. Edelleen tarkasteltaessa ei ole vaikeuksia havaita – monin paikoin se käy suoraan ilmi – että ympyrä on runoilijan maailman, kosmoksen kuva, symboli tai pohjapiirros. Kuten tiedetään – antropologien ja myytintutkijoiden työn pohjalta viimeistään – lukuisissa yhteyksissä ympyrä symboloi täydellisyyttä, ja yhtä usein se toimii kosmologian pohjakaavana. Ajatellaan itämaisten kulttuurien tai luonnonkansojen käsityksiä, tai sitten keskiaikaista, antiikista peräisin olevaa maailmankuvaa taikka nykyistä mielikuvaa avaruudessa kelluvasta maapallosta.
Ympyrässä on keskipiste, kehä, säde, halkaisija. Ympyrän voi jäsentää monella tavoin. Se voidaan jakaa kahtia, neljään, kahteentoista. Taolainen dualismi poikkeaa täysin antiikin nelijaosta. Toisaalta taas meidän neljä ilmansuuntaamme eivät symbolisilta merkityksiltään yhtene antiikin vastaaviin. Antiikin kosmologia monen muun tavoin jäsentää samaan kaavaan monta aspektia: kuten vuoden- ja vuorokaudenaikoja tai ilmansuuntia on neljä, niin myös alkuaineita, luonteenlaatuja, elämänvaiheita.
Vaikka Rekolan lyriikassa vastaavanlaiset hahmotukset ovat ilmeisiä, hänen maailmansa pohjakaava ei ole kiinteä. Rekola hämmentää jäsennyksiään tai asettaa useamman kaavan päällekkäin, vaikkei aina kohdakkain. Mutta sitä vaikutelmaa en voi välttää, että ympyrä tai pyörä tai pallo hänellä on täydellisyyden ja kokonaisuuden kuva. Niinkin arkipäiväinen runo kuin
Päiväni
pieni vieras tuli pyörimään tuolilla.
Laskin istuimen alas.
Kun hän lähti. putosin tähän.
on nähtävä tässä valaistuksessa. Päivä ja lapsen pyöriminen rinnastuvat, ja niissä heijastuu jokin suurempi pyörä. (Pyörimiseen kontrastoituu sitten kahdenkertainen vertikaalinen liike.)
Kun Rekola innostuu, hän riemastuttaa monenkertaisuudella, toistolla.
Kahvilan pöytään oli raaputettu
nuoli tai pikemminkin koristeltu viiva, sauva,
toisessa päässä sinun nimikirjaimesi,
toisessa minun, sama, miten päin vain.
Keskellä sauvaa oli kukka
kuin pieni maa joka pyörii
kun nuo kärjet etsivät toisiaan.
Nyt se oli pysähtyneenä siinä:
Pöytä, pöydän ääressä minä
ketään odottamatta.
Minä olisin voinut lisätä siihen
kärkien piirtämän piirin, kuin uuden maailman,
jonka meridiaaneja he voisivat
kulkea edestakaisin, kohdata toisina.,
toisensa kohdata, niin irronneina.
Tässä lienee mukana itseironiaakin tuonkaltaisesta maailmojen rakentelusta.
Edellä puhutaan minän ja sinän yhteydestä. Sen kuva on ”sauva”, pöydän ja piirin halkaisija (”meridiaanien” ohessa). Muunnoksia kuvasta on useita: keihäs, nuoli, miekka, valtikka. Halkaisija tai akseli korvautuu usein vertikaalikuvastolla. Sanotaan: ”puiden latvoja kiertää hidas tuuli”, ”latvoissa pyöreä tuuli”. Pystysuorista kuvista puu on keskeisimpiä. Joskus sillä tarkoitetaan aivan suoranaisesti sinää, rakastettua (”sinä oletkin puu”), ei kuitenkaan yksinomaan. Yleisemmin puu edustaa Rekolalla kasvamista ja elämänvoimaa. Se on ”elämän puu” hyvinkin uskonnollisessa mielessä, kuten Kristuksen ristinpuu. Pääsiäisaiheisten aforismien joukossa on maisema:
Näit sen kaupunkina, sen valon kivet. Se on nostanut vedet,
sen kehä on katu, sen keskellä puu, kulkureitin varrella
aina joka kohdassa.
Myös vertikaalinen liike, varsinkin liike ylöspäin liittyy Kristukseen. ylösnousemukseen ja ihmisen kohoamiseen. Kristuksessa on syvyyden ja korkeuden ulottuvuudet.
Oli pääsiäinen. Ei tiennyt kenen pää se oli, josta karvalakki nostettiin, kun katedraalin kuoro lauloi: ”nousi. totisesti nousi”.
Rekolan uskonnollisuus on avaraa ja liikkuvaa, ei valmiiksi annettua. Kauttaaltaan näkemys on oma. Sydämellinen ja odottamaton huumori saattaa yhdistyä kaikkein vakavimpaan. Kolminaisuudesta syntyy kuva kolmiomaisesta vuoresta tai saaresta tai seuraavanlainen:
Ja kun sinä näet terälehdiksi vuoden, on jotakuinkin kolmio tuo irtileikattu kohta.
Luvut
Rekolan ’geometriasta’ siirrytään luontevasti ’aritmetiikkaan’. Aivan luonnollinen jaottelu ei ole; hienoista väkivaltaa runoille tehdään. Rekolahan määrätietoisesti pyrkii häivyttämään rajoja, jotta moninaisuus voitaisiin nähdä ykseytenä. Runossa ’geometria’ ja ’aritmetiikka’ lankeavat yksiin.
Aurinko loistaa kuun veteen. Maa on kuun vedessä. Mikä on annettu taivaalle, moninkertaistuu; viisi leipää. kaksi kalaa.
Edellä ilmaisun väljyyden rinnalla kuvallinen tiiviys on tuntuvaa. Tutut aiheet valosta ja heijastumisesta ovat mukana, samaten liike sekä alas- (”loistaa veteen”) että ylöspäin (”annettu taivaalle”). Leivät ja kalat vihjaavat Rekolalla moniselitteiseen ateriaan, samalla kun ”kaksi kalaa” sekin on moneen suuntaan auki.
Joka tuntee viehtymystä lukujen salaisuuksiin, tavoittaa Rekolalta paljon palkitsevaa. Ja luvut vielä ovat hyvin olennaisia. Kahteentoista asti kaikki kokonaisluvut esiintyvät, niistä yhtenään toistuvia ovat 2, 3, 4, 5, 7, 9, 12.
Vaikuttaa – ja uskon, ettei vaikutelmani ole aivan väärä – että lukujen raamatulliset vihjeet ovat päällimmäisiä. Joskaan eivät ainoita. Toisaalta raamatullisessa yhteydessäkin jää tulkinnanvaraisuuksia. Otetaan luku kaksitoista. ”Kristus haluaa olla vuosi – – kaksitoista porttia poistua täältä tänne.” Kaksitoista on Kristuksen luku; se on apostolien lukumäärä. Kaksitoista on vuodessa kuukausia. Avoimet portit liittyvät ehtoollis- ja ylösnousemus-aihelmiin. Ja vielä:
Minä kääntelen suuria valkeita painoarkkeja,
lunta tulee yhä enemmän, paperi kellertää,
hiljaisuus sataa maahan.
Tässä on sormenjälki, terälehti tässä
se luku, kahdestoista jossa hän katosi.
Sen ohessa, että Rekola antaa lukuisia johtolankoja, hän vaihtaa lukuja teemoja muunnellessaan.
Siinä kasvoi neljä puuta lähekkäin
niin kuin niillä olisi runko maassa.
Poika oli piilossa.
Hei, arvaa minkä puun takana. Kaikkien,
hän huikkasi sieltä.
Leikkisän pojan hahmossa lienee kaksi poikaa, poika ja ”Ihmisen poika”. Samaten kaupunki-kuva muuttuu.
Kaupunki on tässä näin:
kun ojennan sormeni
siinä on viiskulma.
Tällainen leikillinen uudelleensuhteutus on Rekolalle tyypillinen. Tavallisesti kaupunki näkyy aineellisena, todellisena, ’realistisine’ yksityiskohtineen mutta samalla ilmeisen symbolisena. Kaupunki on sekin yksi kosmoksen pienoismalleista. Rekola kehittelee siellä täällä mielikuvaa kaupungista, jossa yhdeksän porttia tuo sisään ja kaksitoista vie ulos. Yhdeksän on syntymän luku, kaksitoista kuoleman ja uuden syntymän.
*
Näin voisi jatkaa. Lukujen salaiset suhteet paljastuvat vähitellen. Merkityksellisiä yhteensattumia löydetään. Yhdistämällä ’aritmetiikan’ ja ’geometrian’ voidaan hahmotella kaavioita. Mutta sitten
Kaupunki on saaressa,
keskellä kaupunkia on järvi,
sieltä kalastajat lähtevät merelle,
heillä on tummanpunaiset verkot,
verenväriset verkot ja keltaiset.
Moottorinääni.
Nyt on sydänyö, ja he lähtevät.
Näillä vesillä on saari,
mistä Johannes näki kaupunkinsa
kaksitoista kuuta, helmien kaltaiset.
tulee vastaan maiseman epätodellinen ja järjellinen hahmotus: meri, saari, kaupunki, järvi samankeskisinä kehinä. Ja kaksitoista jälleen. Huomataan, etteivät kaaviot riitä. Runossa jää aina jotain – ja tässä varsin paljon – avoimeksi, likimääräiseksi. Vaan niin kai on luettavakin. Kun on katsottu tarkasti joka puolelta ja likimääräisyyksiä jää, ne täytyy hyväksyä runoon kuuluvana. Hyväksyä rikkautena. Runon astiaa ei ammenneta tyhjiin.
Kaltainen ja toisenlainen
Oma lukunsa on kaksi; kaksi on Rekolan perusluku. Jo ensimmäisessä runokirjassa luodaan perustaa näkemykselle, joka sitten kokoelma kokoelmalta kasvaa ja kehittyy, vaikkakin pysyy ytimeltään muuttumattomana. Tämän tästä kertautuvat: kaksi kalaa, silmät, minä ja sinä, kaksoistornit, kaksoset, pari; ja edelleen: toinen, kaltaiset, kuvajainen, peili. Väsymättä Rekola toistaa tätä perusasetelmaansa; ja pienin keinoin, pienin vivahtein, merkitysten liikahdusten ja huojunnan kautta näkökulma on liikkuva. Joskus tulee vain sävy lisää tuttuun, toisinaan katsotaan perusteellisesti uudistuen.
Oikotie lähelle ydintä löydetään lainaamalla vaikka lause ”Minä Olen Toisenlainen”. Nythän Rekola on luettava intensiivisesti. Kieli venyköön. Lause on ymmärrettävä sekä ’olen erilainen, toisenlainen kuin joku muu’ että ’olen toisen kaltainen, samanlainen’. Vastakkaiset merkitykset kytkeytyvät yhteen.
Rekola pyrkii sulauttamaan vastakohdat. Tämä kuulostaa banaalilta, mutta miten hän sen persoonallisesti tekee, ei sitä ole. Rekolalle polariteetit ovat näennäisiä. Hän astuu ulos maailmasta, joka ymmärretään vastakohditse, ja luo omansa, jossa jo kahden käsite sisältää ajatuksen ykseydestä. Tai paremminkin kuin ajateltua ykseys on koettua. (Rekola sanoo, ettei hän kirjoita ajatuksia. ”Älä sido ajatuksella itseäsi, ketään. Lähdit matkalle, ajatuksettomalle.”)
Pareista keskeisimpiä on minän ja sinän suhde. Rekola hahmottaa suhteen niin, että yksi on toisen pari ja samalla pari on molemmat. ”Yhdestä voit olla varma. Toinen kuuluu toiselle.” Eroottisissa runoissa yhteenkuuluvuus ilmenee fyysisenä, aistillisena: ”sinun painautua / vasten, minun selkärankani vapisi”. Mutta jos rakkaudesta puhutaan, on Rekolan kohdalla puhuttava siitä monessa mielessä. Minän ja sinän yhteys on kaikenkattava.
se ottaa ilmasta paljon, tämä puu.
sen juuret, se on niin maadoitettu.
puu joka virtaa kuolleitansa.
Sinä seisot sen tyvessä, silmäsi ovat sisällä,
enkä minä ollenkaan ole tullut ulos.
Eikä uskonnollisia varauksiakaan pidä unohtaa. Lopulta rakkaus laajenee eräänlaiseksi lähimmäisenrakkaudeksi, kokemukseksi ihmisykseydestä. ”Toinen” voi olla kuka tahansa.
Sitten vastaani tulee iäkäs kulkija, näkee minussa eilisensä, minä näen itseni hänessä. Hetken olen niin sama, että kun siitä kuljen, olen ohi.
Näkemys ykseydestä kasvaa ja haarautuu, ulottuu lavealle. Avarrutaan. Ääriviivat häivytetään. Runon näkijä ja kokija, subjekti vaihtuu tämän tästä. Subjekti ja objekti vaihtavat paikkaa; subjektiivisuus hajoaa, katoaa. Puhutaan ”uudesta liitosta”. Tai:
Jäsen ilmoittaa itsensä, sinäkin, vaikka et tiedä. Minun vasen käteni. Kun ranne iskeytyi jäähän, se oli tulta.
Äärimmäisyydet yhdistyvät. Kehä sulkeutuu. Syntymä ja kuolema näkyvät toistensa lävitse. Genesis on meitä ennen ja uusi syntymä ylitsemme.
*
Pari-aiheen muunnelma on peili; kuva, kuvajainen.
Muuan yksityiskohta vielä.
Siinä kalakaupassa oli peili.
Minä en huomannut kun olimme siinä.
myöhemmin vasta.
Kenelle sekin valkeni,
että sen piti olla seinällä:
jokaisen kalan kaksi kalaa.
Siinä ne tulevat ja menevät,
eivät näe kuvaansa, kuolleet.
Tuttu kala. Mutta ketkä eivät näe kuvaansa? Ketkä kalojen lisäksi? Vihjataanko: joka on elävä, näkee kuvansa ja näkee ”jokaisen kalan kaksi kalaa”? Tämä on taas senkaltainen runo, joka kuvaa ei kerro.
Minkä minusta erkanet, heijastut minussa,
erkanet. omassa kuvajaisessasi olet
Rekolan ”kuvajainen” on paitsi toinen myös toinen itsensä. Minässä on toinen minä: ”Enkö minä seisonut ikkunassa / ikkunanheijastuksessa.” Kun katsotaan ulos, katsotaan sisimpään.
Ja ihminen on Jumalan kuva.
Hänellä on ikoni seinässä
kun hän kulkee sisään ja ulos
sitä ei juuri huomaa
silmät vain siirtyvät kuvasta kuvaan
Kuten kertomuksessa sisällä voi olla kertomus, niin kuvassa kuva. Monesti se kehittyy metarunollisen pohdinnan suuntaan. Mikä kuva on? Heijastaako se, esittääkö? Rekola ei mieti kuvan tekemistä – hän saattaa sanoa jyrkästi: ”Älä tee kuvaa. Kaikki on.” – vaan mikä on kuvan suhde kuvattavaansa.
Kuva kuvassa -teema ei jää marginaaliseksi vaan liittyy keskeisiin kehitelmiin. Rekolan tuotanto vilisee kuvia, joita ei selitetä sanallakaan. Kuva itse, puhdas kuva on perustava maailman hahmottamisessa. Havainnot tulevat ensin mutta niitä ei selittämällä käsitteellistetä. Asiat, suhteet, olemus ymmärretään kuvitse. Ei käsitetä, oivalletaan.
Nyt sanon: se on tämä tähti minulle ja elämäni tyhjä hauta, pääsiäinen. Kaikki nämä kuvia kaikki tapahtumat eikä voi tietää miten ne pantiin alulle: Siinä on Neitsyt Maria, kuvien kuva. Ja vielä kahden maailmassa.
Muutokset
Mitä tahansa Rekolan kuvista tulee sanotuksi, ei sovi unohtaa, että vain hyvin harvoin ne ovat liikkumattomia, jähmettyneitä. Runoissa tapahtuu jotain. Pyörä pyörii. Vesi virtaa tai kohoaa. Minä (tai sinä) muuttuu, näkee itsensä maisemassa. Veneet liukuvat vedessä. Erityisesti huomio kiintyy tapauksiin, jolloin tapahtuma on prosessi, muutos. ”Syksy muuttaa linnut.” Puu kasvaa. Ja:
portaitten välistä ruohoa
kasvaa ruohossa
pieni tyttö
Ensisijaisesti muutos ilmenee kasvussa ja kukkimisessa, elävässä elämässä.
Luonto on alati muuttuva, niin myös ihminen. Luonnon kasvun kanssa paralleelinen on ihmisen varttuminen. Katsellaan lapsia, vanhuksia. Ikäerosta huolimatta saatetaan nähdä lapsi vanhuksessa, ja päinvastoin. ”Lapsi sanoi vanhukselle: sinä olet kumarassa kun minä Olen näin pieni.” Ero tasoittuu.
Minän Rekola ymmärtää lapsen ja vanhuksen välittäjäksi.
Toinen lapsi, toinen vanhus
melkein puolen vuosisadan päässä
kumpainenkin
tarvitsee käteni tässä kaupungissa.
Mutta yhtä hyvin minä on muutoksen väliaine. Minä liukuu itsestään pois, tajuaa itsensä niin vanhuksena kuin lapsenakin. ”Minä katselen portilla, / siellä on lapsia – – minä voisin olla samanikäinen nyt.” Hieman kuten zenissä ”minä” ymmärretään kaikkea muuta kuin kiinteänä käsitteenä tai kokemuksellisena vakiona. Se on yhtä virtaava kuin kaikki mikä virtaa virtaavassa maailmassa. (”Elämä ei vanhene; me emme pidä kuvastamme kiinni.”)
Paitsi kasvussa luonnon ilme vaihtuu vuodenajoissa. Tapahtuma on kiertävä, ikuinen prosessi. Kuten linnutkin syksy muuttaa puut. Tässä yhteydessä säilyvyyden kuvaksi nousee kuusi tai mänty. Kun lehtipuut pudottavat lehvänsä ja lehtivät jälleen, havut pysyvät. ”Pitkin kesää kuuset tulevat talvesta vastaan.”
Pysyvyys on suhteellista. Edelliseen kuvaan sisältyy kaksi vastakkaista liikettä. Kuuset ikään kuin kiertävät vastapäivään. Muuttumattomuus havaitaankin liikkeenä. Ja taas toisaalla: ”hallavanruskean lehtikuusen neulasia sataa ilmassa”, ”neulasmaata, kaadettuja puita, käpyjä”. Mikä luonnossa on kestävää, ei ehkä ole täysin häviämätöntä. Näin kuva-aihe ei pysähdy mihinkään yksinomaiseen merkitykseen. Tällaisessa relatiivisuudessa on oma johdonmukaisuutensa.
Astetta lujempaa pysyvyyttä kuvastaa kivi. ”Katso, kivi on pantu maan päälle. jotta se pysyisi.” Kiven pari voi olla lintu.
Murehdi lintua.
Se kivitetty
on esiin haudastansa vieritetty
se nähdään
ja sen ääntä kerrataan.
Tavallisempi kuitenkin on kivi ja vesi -kaksoiskuva. Vesi on liikkeen ja alituisen muutoksen elementti. Vesi virtaa. Kun vesi kohoaa, rannan kivet jäävät paikoilleen. Tai sataa kiville.
Niin toistuva kuin pariasetelma onkin, sekään ei Rekolan käsissä kangistu kiinteäksi perisymboliksi.
Omalla haudallaan, sateessa,
itkevät kivet.
Jälleen liike on kahdensuuntainen. Näinkin pelkistetyssä kuvassa leikkaa muuttuvuus ja muuttumattomuus, hetkellinen ja kestävä, elämä ja kuolema.
*
Kivestä rakentuu muuri, kaupunki. Mutta vesi vaihtaa olomuotoaan. ”Pihamuurit uppoavat lumeen”; kiviä ei nähdä usvalta. Veden olomuodoissa parhaiten tulee nähtäväksi muutoksen ainaisuus ja perimmäinen ykseys, metamorfoosin luonnollisuus.
Mieleenpainuvimpia tästä lienevät Rekolan talvimaisemat, erityisesti talvisen meren ja rannan maisemat. Sinänsä kauniit, selkeät, konkreettiset maisemat on viritetty niin, että muunnosten (sulavesi, jää, lumi, kuura jne.) yhtäaikaisesta läsnäolosta huolimatta havainnot eivät ole valmiiksi tulkittuja. Jos on kerroksittain vesi, jää ja lumi, niin mitä sitten? Pelkistyneisyys tuo mukanaan moniselitteisyyden.
Minä kuljen sulaveden viertä, rinnan on
aurinko ja hengittää jään harmaanvihreä riutta.
Nyt se särkyy, Kristuksen nimen tavuiksi.
– –
Auringonkelta lumiaavalla, kun kuljen railolle. Siinä se, lumineva. Käännyn ja katson kuuranpeittämää kaupunkia. Tulenpuna liukuu edellä, hiilen hehku. Tämä palaa unohdukseensa.
Maisema
Mirkka Rekolan kolmikymmenvuotinen tuotanto on yhtenäinen. Se on yhtenäinen kuin vaihteleva maasto ja maisema. Jos ei sen halki kulkeminen vielä hengästytä, niin viimeistään havaintojen ja yksityiskohtien runsaus. Jotta maiseman näkisi kokonaisuutena, on noustava korkealle, näköalapaikalle. Ja sehän vasta hengästyttääkin.
Sitten voidaan kysyä, mitä Rekolan kaltaisen runoilijan kohdalla selitetään näin aineettomilla abstraktioilla kuin nyt on käytetty. Olen pyrkinyt vaikeana pidetyn lyyrikon tuotannosta löytämään kiintopisteitä, joiden avulla suunnistaminen käy päinsä. Maamerkit ovat näkyviä. Näin olen ikään kuin hahmotellut karttaa Rekolan maisemasta. Kartta on suhteessa maisemaan, sillä on mittakaava. Ja tarkoituksesta riippuen kartta tähdentää joitain kohtia muita enemmän. Mutta kartta on ’litteä’. Kartasta voi katsoa: tuossa pitäisi olla metsä, tuossa joki, tuossa iso kivi. Oletetaan että kartta pitää paikkansa. Siitä huolimatta maisema on toisenlainen. Kaikkea kartta ei kerro. Maisemassa on syvyysulottuvuus, ja on aika; maisema elää. Paikan päällä nekin seikat, jotka tietää kartasta, voi nähdä kerta kerran jälkeen uusina, uusin silmin. Ja siinä lienee retkeilyn viehätys.
Ehkä siksi, että Rekola on ollut syrjässä, häntä on arvotettu hieman väistellen, hienoisin varauksin. Vaikkei siinä pitäisi olla väistelemistä, kun katsotaan mitä hän on tehnyt. Runossa, minän kokemuksessa, maisemassa puu on paikallaan ja kivi on. Maisema on seesteinen, kaunis. Rekolan maailmassa kaikella on mieli, tarkoitus, ehkä jopa päämäärä. Näkemys tuntuu harvinaislaatuiselta.
Runous ei tietenkään ole keihäänheittokilpailu, jossa kaaren pituus ratkaisee osanottajien paremmuusjärjestyksen. Mutta jos runous on viesti, epäröimättä ottaisin Rekolan viestijoukkueeseen.
Parnasso 1986/6