Lastista syöminen

Kansanparantaja suggeroi kursseillaan olevia naisia kanssaan seksisuhteeseen. Naisvanginvartija antautuu kiihkeään romanssiin miesvangin kanssa. Huijariterapeutti houkuttelee asiakkaansa brutaaleihin seksileikkeihin. Rikoskomisario kuulustelee raiskauksen uhriksi joutunutta nuorta naista ja ehdottaa tälle seksisuhdetta.

Todellisia tapauksia elävästä elämästä. Ihmiset kohtaavat intohimojensa ja halujensa vietteleminä ja antavat niiden viedä.

On monia ammatteja, joiden kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että lastista ei syödä. Pappi, lukionlehtori tai kustannustoimittaja ei voi käyttää asemaansa seksiä saadakseen, mikäli hän toimii eettisesti oikein. Suojattujen ammattinimikkeiden kohdalla ammattikunnan oma valvonta tehostaa lain säätelyä. Lääkärin, laillistetun terapeutin tai asianajajan luvat voivat olla herkässä, mikäli on tullut kajottua asiakkaaseen.

Varsinaiset rikokset ovat asia erikseen, ja lehtiuutisista voi todeta, että niiden kohdalla oikeuslaitoksen toiminta kangertelee. Maallikko ei millään ymmärrä, miksi ns. nännilääkäri tuomittiin vasta korkeimmassa oikeudessa. Sydämestäni toivon, etten joudu Suomessa koskaan ’lievän’ raiskauksen uhriksi.

Seksuaalisuuden harmaa vyöhyke herättää keskustelua sen vuoksi, että rajanveto sen alueella on hukassa. Seksuaalisuutta saa nykyään toteuttaa vapaasti, mutta kukaan ei osaa sanoa, mitä ei saa tehdä.

En tiedä, onko Julian Assange syyllistynyt rikokseen. Median välittämän informaation mukaan hän on syönyt lastista: seminaaripuhujan ominaisuudessa hän on ollut yhdynnässä seminaarin järjestäjän ja seminaariyleisöön kuuluneen naisen kanssa. Tummanharmaalle vyöhykkeelle tullaan kysyttäessä, nukkuiko nainen silloin kun Assange penetroi hänen emättimeensä.

Ei ole mikään ihme, että kaikkea edellä mainittua tapahtuu. Sukupuolivietti ajaa väkeviin tekoihin, jopa rikoksiin.

Muuan kokenut aikuiskasvattaja sanoi minulle, että esimerkiksi opettajan ja opiskelijan välisen seksisuhteen selvittely tulisi siirtää opettajakollegion käsiteltäväksi. Mikäli suhde perustuu auktoriteetti- tai valta-aseman hyödyntämiseen, hyväksikäyttäjä ja hyväksikäytetty eivät voi kohdata toisiaan tasa-arvoisesti. Ensi vaiheessa opettaja–oppilas-asetelma tulisi purkaa, jotta rooliristiriidasta päästään. Mikäli suhde jatkuu pitempään, ehkä jopa vakiintuu, kollegio voisi huolehtia siitä, ettei seksisuhteen olemassaolo vahingoita yhteisöä ja syö muiden opiskelijoiden luottamusta.

Mutta yksityisellä tasolla jokainen joutuu ottamaan itse vastuun: kumppani ei saa vahingoittaa eikä hyväksikäyttää minua. Yksinkertainen asia todeta, vaikea toteuttaa.

Um tut sut

Aamullisen joogaharjoituksen päätteeksi luen aina mangala-mantran. Koira ymmärtää mitä se merkitsee ja tulee silloin luokseni, koska kesken harjoituksen se ei saa häiritä minua. Ehkä se tuntee myös kosmiset värähtelyt.

Mantran viimeinen säe on hieno: ”Tulkoot kaikki maailmat onnellisiksi.” Mantran sulkee lopullisesti om-tavu, jonka perään jotkut vielä lausuvat hiljaa: tat sat.

Om tat sat. Se on oudon tautologinen mantra. Om edustaa kaikkeutta, tat merkitsee ’kaikki mitä on’, ja sat on ’totuus’.

Kolmelle sanalle, kolmelle tavulle on kerääntynyt maksimaalinen paino.

Om tat sat.

1970-luvun puolimaissa ilmestyi underground-sarjakuvalehti Jymy, parahiksi meidän puberteettisen mielemme täytteeksi. Jokainen numero tuli tarkkaan luetuksi ja välitunnilla yhdessä tutkituksi. Saimme ensimmäisen kosketuksen muiden muassa Robert Crumbin ja Jay Lynchin piirrostaiteeseen.

Lynchin Kaarlo ja Kisu -sarjakuvassa on kohtaus, jossa Kisu uneksii rakastelevansa egyptiläisen prinsessan kanssa. Prinsessa ääntelee mielihyvästä: ”Um tut sut.”

On selvää, että tämän jälkeen um tut sut merkitsi meille sukupuoliyhteyttä ja ehkä täsmällisemmin vielä estottoman naisen nautintoa, josta meillä ei ollut mitään todellista käsitystä, sekä vapaata seksuaalisuuden toteuttamista yhteiskunnallisen kapinan ilmentymänä (underground).

Vuosien ajan olin siinä käsityksessä, että Lynchin sarjakuvan repliikki sisältää ainoastaan merkityksettömiä interjektioita. Näin ajattelin yhä silloinkin, kun Markku Into julkaisi samannimisen runokokoelmansa.

Lopulta koin oivalluksen joogasalilla ja tajusin Lynchin lentävän lauseen alkuperän. Um tut sut. Om tat sat.

Minun on aina ollut vaikea uskoa valaistumiseen jonkinlaisen kohoamisen tai sublimaation merkityksessä. Olen katsonut tarkkaan jokaista ihmistä, joka minulle on esitelty valaistuneena, enkä ole havainnut mitään poikkeuksellista ylimaallista ulottuvuutta.

Maailma tapahtuu tässä ja nyt, oivallukset koskevat tämän maailman ominaisuuksia ja ilmiöitä. Siksi pidän aitona kujeellista oivallustani, joka nousi joogasalin hikilammikoiden, höyryn ja puhinan keskeltä. Hindujen ja buddhalaisten korkea lause tuo aina mieleeni köyrimisen ja hauskan sarjakuvan vuosien takaa.

Joogan ja meditaation ohjaaja liittää kätensä yhteen, taivuttaa päänsä ja lausuu otsa sileänä: om tat sat. Minua hymyilyttää.

 

Kofeiininsyöjän tunnustuksia

Confessions of a Finnish caffeine eater

Kofeiinin nauttiminen on ainut kemiallinen riippuvuus, joka minulla on jäljellä. Olen tietoisesti pyrkinyt vapautumaan addiktioista ja siinä on ollut monia vaiheita. Myös kofeiinista olen ollut irti useita pitkiä jaksoja mutta aina olen palannut sen turvalliseen huomaan.

Minulla on intohimoinen suhde tuohon piristävään alkaloidiin. Olen opiskellut sen vaikutuksia käytännössä ja teoriassa ja muistan sanoa kaikille tapaamilleni hämähäkeille, että kofeiini on niiden keskushermostolle äärimmäisen vaarallista.

Olen lopettanut kofeiinin käyttämisen lukuisia kertoja. Ehkä olen tavallista herkempi sen vaikutuksille, koska cold turkey -menetelmällä särky ja tärinä lakkaavat ruumiissani vasta neljäntenä päivänä. Olen myös oppinut vieroittautumaan kofeiinista vähitellen ja tarvittaessa pystyn tekemään sen ilman suurempia tuskia kahden viikon kuluessa.

Kun joskus avaudun kanssaihmisille tästä riippuvuudestani, useimmat kohottelevat kummastuneina kulmiaan. ”Tuo mies juo teetä ja puhuu siitä addiktiona.”

Näin todellakin on. Nautin kofeiinin yleensä teen muodossa, joskus harvoin juon espressoa. Mutta addiktio ei ole yhtään vähemmän todellinen, vaikka sen toteuttamiseen tarvitaan pieni määrä varsin mietoa huumetta.

Riippuvuus kehittyy neljällä tasolla. Kemiallinen riippuvuus on kaiken perusta, kofeiiniin se syntyy kolmessa päivässä. Psyykkinen riippuvuus vaatii jo suhteellisen pitkäaikaista käyttöä ja paljon palkitsevia kokemuksia. Sosiaalinen riippuvuus syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä, ja tietyissä tilanteissa on lähes mahdotonta olla nauttimatta yhteistä addiktiivista nautintoainetta. Lopulta kehittyy rikas ja monitahoinen addiktiokulttuuri, esimerkiksi teekulttuuri, viinikulttuuri jne. Mutta ilman kemiallista riippuvuutta ei rakennu kulttuuria. En ole kuullut puhuttavan piimäkulttuurista tai mehukulttuurista.

Addiktion korkeammat tasot ovat viime kädessä syynä siihen, että irrottautuminen on niin vaikeaa. Vaikka kemiallisesti olen päässyt irti kofeiinista, psyykkis-sosiaalis-kulttuuriset riippuvuudet ovat pitäneet minut otteessaan.

En ymmärrä viiniin liittyvää kulttuuria, koska olen vapautunut alkoholista. Mutta teekulttuuri on minulle valtavan merkityksellinen. Teen nauttimisen estetiikka, valmistamisen rituaali, astioiden ulkonäkö, niiden haptiset ominaisuudet, tuoksut, ympäristön äänet ja teetä arvostava seura. Zhejiangin vihreä, Taiwanin oolong, Fukuokan gyokuro, Makaibarin darjeeling, Marrakechin minttutee, venäläinen karavaanitee – kaikilla niillä oma atmosfäärinsä, syvyytensä ja kulttuurillinen rikkautensa.

Matkustaessa olen ollut kovasti pahoillani, kun olen nähnyt teekulttuurin häviämisen. Venäjällä, Egyptissä ja Vietnamissa voi todeta, että aidon teekulttuurin tilalle ovat tunkeutumassa ylikansallisten valmistajien teepussit. Roomassa en yritä saada teetä vaan mukaudun vallitseviin oloihin: un doppio on siellä kulttuurillisesti syvä ja nautinnollinen kofeiinikokemus.

En voi käsittää sellaista, että juodaan mukikaupalla kitkerää suodatinkahvia. Addiktiokulttuurillisena kokemuksena se on liian lattea. Juon sitten teetä tai espressoa, hetken täytyy olla esteettisesti eheä ja kokonainen. Silloin kofeiinin pehmeä kosketus kohottaa minut, nostaa minut ilmaan, antaa painottomuuden tunteen ja sulkee minut lempeään syleilyyn. Silloin riippuvuus saa täyttymyksensä.

 

Ahdistava myötätunto

Eräs intialainen mies sanoi kerran, ettei kärsiviä pidä auttaa. Ei ainakaan mitenkään ratkaisevasti. Ehkä jotain pientä heille voi tarjota, mutta sen jälkeen tulee katsoa muualle ja antaa heidän elää omaa elämäänsä.

Minä, ja keitä muita suomalaisia siinä oli, yritimme puhua inhimillisyydestä ja humanitäärisyydestä ja sen sellaisista näkökohdista, mutta sanoillamme ei ollut mitään vaikutusta. Mies kuunteli rauhallisesti perustelumme ja toisti sitten oman kantansa.

Hänen mielestään kärsiviä ei saa auttaa, koska heillä on karmansa. Aiemmin elämässään, ehkä aiemmissa elämissään, he ovat tehneet valintojaan ja tekojaan, joiden seurausta on heidän nykyinen tilanteensa. Jos auttaisimme heitä, puuttuisimme maailman järjestykseen, ja he joutuisivat kuitenkin tulevissa elämissä maksamaan karmisen velkansa.

Minun oli hyvin vaikea hyväksyä miehen ajatusmallia. Mutta vähitellen olen alkanut käsittää psyykkisen mekanismin sen taustalla.

Kärsimyksen näkeminen herättää luonnostaan myötätuntoa. Se ei kuitenkaan ole selkeä, yksinkertainen tunne. Kunpa olisikin sellainen välittämisen tila, josta luonnostaan virtaa rakkautta ja tarmokkuutta. Myötätunnon mukana herää samanaikaisesti ristiriitaisia tunteita: sääli, levottomuus, ahdistus, uteliaisuus, kauhistelu, epäusko, epätoivo.

On helpompi eristää itsestään myötätunto, koska samalla pysyy erossa voimattomuudestaan ja vajavaisuudestaan. Voi pysytellä vakauden tilassa, voi uskotella itselleen, että näin tämä vain menee.

Kun luonnonkatastrofi toisella puolella maapalloa täyttää äkkiä viestimet, se tempaisee täällä toisenlaiseen olemisen tilaan. Tietoisuus täyttyy hämmentävistä kuvista ja asiallisenkuuloisista uutisselostuksista, joiden sisältämiä tapahtumia on mahdotonta mieltää. Samalla kosketus täkäläiseen todellisuuteen ohenee.

Tunnen myötätuntoa japanilaisia kohtaan ja seuraan lähes herkeämättä Japanin maanjäristyksen vaiheita. Uteliaisuus vyöryy ylitseni, suuren aallon voima jättää minuun jälkensä.

Olisi mieletöntä puhua karmasta kun mannerlaatat liikahtavat. Olisi mieletöntä katsoa muualle.

 

Vanha kirjailija

Vanha kirjailija istui Torreviejan Suomi-talossa lukemassa lehtiä ja juomassa kahvia. Tänään hän oli ehtinyt tänne vasta iltapäivällä, sillä aamulla hän oli tempautunut tutkimaan J.P. Donleavyn Holtitonta miestä. Aika oli vierähtänyt huomaamatta.

Kirjailija lähes hämmästyi, kun sisään poikkesi kaksi vanhaa tuttua, maisteri Lehtonen ja ekonomi Ranta. Lehtonen oli eläköitynyt pari vuotta aiemmin rehtorin toimestaan, ja Ranta oli jättäytynyt pois oravanpyörästä toimitusjohtajalle kuuluvat mukavat bonukset takataskussaan. Molemmat olivat hyväkuntoisia ja päivettyneitä.

Tervehdittiin, käteltiin, lyötiin kättä olkapäälle.

”Mitä sinä vielä täällä Torressa?” Ranta kysyi kirjailijalta.

”Mikäs täällä ollessa.”

”Muuta ihmeessä Alicanteen, siellä on ihan toinen meininki. Myytte asunnon ja ostatte sieltä tilalle.”

”Ei kiinnosta.”

”Eihän täällä tapahdu mitään, ei ole iltahuveja.”

”Minä katson auringonlaskua.”

Lehtonen ja Ranta jäivät toljottamaan kirjailijaa.

”Eikö tuo ole jo monesti nähty…”, Lehtonen tapaili. ”Tarkoitatko että joka ilta?”

”Joka ilta.”

Miehet kääntyivät jatkamaan matkaansa. Heillä oli vireillä vaatimatonta kiinteistökauppaa, ihan ajan kuluksi, sen vuoksi he täällä tänään olivat, mutta nyt jo Alicanten señoritat kutsuivat. Vaimon viereen he kuitenkin lopulta päätyisivät, kirjailija arveli naurahtaen.

Illalla vanha kirjailija käveli rantakatua ja tuli vakituiseen paikkaansa. Hän otti kengät jalastaan ja astui rantahiekalle. Hän meni rantaviivalle, seisoi siellä jalat nilkkoja myöten hiekassa.

Meri oli tyyntynyt, mutta kuten aina rantaan kuitenkin löi pieniä aaltoja, vaahtovanat levisivät hiekalle. Auringonlaskun sillä hetkellä, kun valon vähenemisen havaitsee, kirjailija katsoi eteensä, muisti vuosiaan pienen pitäjän kanttorina ja ryhtyi laulamaan. Hän päästeli täysin palkein:

 

Taas päivä ajan virtahan nyt iäks uppoaa,

armosta hyvän Jumalan yö levon lahjoittaa.

 

Aurinko laski, suolainen ilma tuoksui ja meren hiljainen kohina antoi virrelle taustan. Kulkijat rantakadulla pysähtyivät katsomaan ja kuuntelemaan.