Facebookista poistuneet, lopullisesti

Olemme kaikki erilaisia. Annetaan toistemme olla sellaisia kuin kukin olemme. Tiedän, että monet ajattelevat tästä asiasta eri tavalla.

Inhoan kuolemaa Facebookissa. Se liikauttaa minua joka kerta, mutta en haluaisi kohdata sitä naamakirjan tapahtumakutsujen, mainosten, kissavideoiden, narsistisen itsebrändäyksen ja latteiden mietelauseiden seassa.

Joskus Facebook-kuolema tapahtuu julkisuuden henkilölle ja leviää näkyvästi myös joukkotiedotusvälineissä. Rockmuusikon poistuminen saa aikaiseksi kollektiivisen tunnevyöryn niiltä, jotka ovat ”aina kuunnelleet” juuri häntä ja jotka kirjoittavat kommenttikenttään ”RIP”.

Loppukesällä kuolivat Matti Mäkelä ja Claes Andersson. Kumpikin ehti saattaa valmiiksi kirjan syksyn markkinoille.

Mäkelän muistelmat ovat tutunomaista provosoivaa mekastusta. Hänen sairastumisensa ja tuleva kuolemansa ehdittiin sitä ennen tyhjentävästi käsitellä Suomen Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa.

Claes Anderssonin hyvästijättö elämälle on kaunis, vähäeleinen, ironinen, viisas, kolmiosainen romaanisarja alter egon Oton vanhuuden viimeisistä ajoista.

Matti Mäkelä ja Claes Andersson olivat Facebookissa ’kavereitani’, mitä se sitten tarkoittaakin. Tosielämässä olimme kollegoita, hädin tuskin tuttuja. Tällainen on sosiaaliselle medialle ominaista.

Käy toki väistämättömästi, että kuolema – niin kuin kaikki muukin – tapahtuu myös Facebookissa. Jos naamakirjan kavereiden määrä yltää satoihin, vuosien mittaan monelle heistä tulee noutaja.

Yksi lakkaa vain päivittämästä. Toisen omaiset kirjoittavat kuolleen seinälle kiitoksensa huomioimisesta. Kolmas jää kummittelemaan naamakirjaan, ja asioiden tilasta tietämättömät facebookilaiset onnittelevat haamua hilpeästi syntymäpäivänä. Neljäs kertoo jonkun läheisen perheenjäsenen menehtyneen, ja epäröin, pitäisikö minunkin liittää osanottoni täysin tuntemattoman ihmisen nuoruuskuvan alle, kuten 300 muuta on jo tehnyt.

Oli muuan raastava kokemus. Entisaikojen ystävä oli vakavasti sairastunut. Kuolemanahdistusta lievittääkseen hän joi itsensä usein humalaan ja kirjoitti kitkeriä päivityksiä. Kiinnitin niihin huomiota mutten koskaan reagoinut.

Yllättäen jonain iltana hän lähetti minulle Facebookissa yksityisviestin. Hän tiedusteli, voisinko auttaa häntä kuoleman kohtaamisessa, voisinko tarjota hänelle tyyneyttä, koska harjoitin buddhalaista meditaatiota.

Kysymys oli tyrmäävä. Ehdotin, että tavattaisiin. Samanaikaisesti tunsin, että tämä haaste ylitti voimavarani moninkertaisesti. Minulla ei ollut mitään annettavaa, joka olisi auttanut häntä. Mutta ystävänä en voinut muutakaan kuin yrittää.

Tapaaminen ei koskaan toteutunut ja pian hän kuoli.

Vainajat ovat minulle läheisiä, tärkeitä ihmisiä. Joskus he tuntuvat enemmän läsnäolevilta kuin elävät, kuten Claes Andersson kirjoittaa. Haluan ajatella edesmenneitä yksi kerrallaan ja surra heitä rauhassa, jos minusta tuntuu siltä.

Suru on – edelleen Anderssonin sanoin – äärimmäisen intiimiä ja henkilökohtaista. Siksi en aio jakaa sitä koskaan Facebookissa.

Katso pimeään: näet itsesi

”Keinu heilahda kultainen / pitkin yöllistä Linnunrataa”, kirjoitti Lauri Viljanen runossaan. Kaksi ja puoli miljardia maailman asukasta tähyilee turhaan taivaalle kotigalaksimme nähdäkseen. Yhdysvalloissa 80 prosenttia ihmisistä ei ole koskaan nähnyt Linnunrataa. Syynä on keinovalon valtava määrä.

NASA:n julkaisema Earth at night -satelliittikuva antaa ensiksi lumoavan vaikutelman häikäisevine valonauhoineen. Mutta pian tyrmistyttävä ajatus hiipii mieleen: entä jos todellakin haluaisin olla pimeässä, minne asti minun pitäisi matkustaa?

Amerikkalainen tietokirjailija ja entinen zen-munkki Clark Strand on viehättynyt pimeydestä. Pienessä kirjassaan Waking Up to the Dark hän kertoo syyn siihen: hän on potenut unettomuutta koko ikänsä muttei ole varsinaisesti kärsinyt siitä, sillä hänellä on tapana lähteä yöllä ulos kävelylle.

Hän ei pelkää pimeää vaan kohtaa siellä spirituaalisen minänsä, ”sielunsa”. Yölliset kävelyretket ovat hänelle eräänlaista meditaatiota.

Psykiatri Thomas Wehr teki 1990-luvulla kokeellisen tutkimuksen ihmisen luonnollisesta vuorokausirytmistä. Hänen koehenkilönsä eristettiin kaikesta mahdollisesta keinovalosta, ja kolmen viikon jälkeen tapahtui dramaattinen muutos: he nukkuivat yhtä paljon kuin aiemmin, mutta yöuni jakautui kahteen nukkumisjaksoon.

Ensiksi oli neljä tuntia syvää unta. Sitten seurasi kaksi tuntia kestävä ”hiljaisen levon” jakso. Tämän jälkeen tuli taas neljä tuntia syvää unta.

Ensimmäisen ja toisen syvän unen välissä oleva jakso ei ollut nukkumista muttei myöskään valveillaoloa vaan aivan omanlaisensa tajunnantila.

Clark kuvailee kirjassaan, miten eri uskonnollisissa traditioissa kahden syvän unen välisessä erityisessä mielentilassa on antauduttu yölliseen rukoukseen tai palvelukseen. Näin on muslimeilla, juutalaisilla ja kristityillä sekä hinduilla. Buddhan valaistumisen kerrotaan tapahtuneen yöllä juuri tuon välijakson aikoihin.

Olen potenut kaamosmasennusta – sehän oli taannoin eräänlainen muoti. Olen paennut pimeyttä kirkasvalolampun kirvelevään häikäisyyn. En tee sitä enää.

Koetan parhaan kykyni mukaan kohdata pimeän vuodenajan. Voimavarat ovat vähissä, mutta ehkä kohtuullinen ponnistelu riittää. Niukassa valossa on hyvä istua ja kävellä ja katsella sisäänpäin.

Paavo Haavikko kirjoitti runoonsa: ”Hyvää yötä. Niin, paljon pimeyttä.” Luin nuo sanat ensiksi mustan ironian värittäminä.

Mutta jospa runon sanoma onkin lempeä: tarvitsemme pimeyttä, paljon pimeyttä. Nyt sitä on saatavilla. Hyvää pimeyttä.

*

Clark Strand: Waking Up to the Dark: Ancient Wisdom for a Sleepless Age. Spiegel & Grau.

 

Sanat, hiljaisuus, sanat – osa II

”Ne, jotka tietävät, eivät puhu. Ne, jotka puhuvat, eivät tiedä.” Näin sanoo Daodejingin kirjoittaja yli kahdentuhannen vuoden takaa.

Taolaisuuden ajatuksiin kuuluu elämän oivaltaminen välittömästi, ilman käsitteellistämistä. Se on mahdotonta, ellei ole hiljaisuutta.

Taolaisuuden ja zeniläisyyden perinteissä on tavallista, että edistyneet harjoittajat eivät vastaa sanallisesti. Hiljaisuus vastaa paljon tehokkaammin.

Japanilainen zenmestari Hakuin valaistui neljänkymmenen vuoden iässä. Hän näki selvästi ikään kuin kämmenellään, että ihmisen osa on myötätunto ja sitoutuminen kaikkien elollisten olentojen auttamiseen.

Joskus haluaisin välittää ymmärrykseni jostain hyvin hallitsemastani asiasta sanattomasti. En puhu, koska tiedän. En opeta, koska oppineita ovat vain itseoppineet. En sano mitään, koska pitäisihän muidenkin ymmärtää.

Mutta kun huomaan, että puhumattomuuden, hiljaisuuden, kautta välittämäni sanoma ei mene perille, olen tyytymätön. Minut valtaa ärtymys. Hiljaisuus kaikkoaa sisältäni. Tekisi mieleni huutaa: ettekö ymmärrä!

Silloin menetän kosketukseni sisäiseen hiljaisuuteeni. Vaikka näennäisesti olen hiljaa, suistun keskelle meteliä ja ahdistusta, oman minäni äänekkäitä ristiriitoja.

Hiljaisuus palaa vasta paljon myöhemmin.

*

Jumala puhuu hiljaisuuden kautta. Minulta kysyttiin eräässä haastattelussa, mihin uskon. Koetin kertoa, ja vastaus tuntui kömpelöltä ja epäonnistuneelta.

En ole ateisti enkä agnostikko, eikä minulla ole tunnustuksellista suhdetta minkään institutionaalistuneen uskonnon opinkappaleisiin. Minulle kysymys ei ole uskomisesta vaan kokemuksesta.

Uskonko leipään ja kalaan, uskonko linnunlauluun ja Linnunrataan, uskonko siihen että hengitän tällä hetkellä sisään ja ulos? Tarpeettomia kysymyksiä.

Jumala on tautologinen käsite: hän on koko universumi ja suuri hiljaisuus sen takana.

Pohjoisessa luterilaisuudessamme hiljentymisen kausi sijoittuu kevääseen, ennen pääsiäistä. En voi sietää sitä, että joulunajasta on tullut niin meluisa. Monet läheiseni ovat huomanneet, että tunnen jouluahdistusta. Minä olen onneksi huomannut, että on monia kaltaisiani, joilla on yhtä suuri kaipuu hiljaisuuteen.

Voisiko olla joulu ilman kulkusia, ilman tavarataloja, ilman musakkia, ilman kaikkea kohtuuttomuutta ja räikeän äänen krääsää. Lumen kietoma hiljaisuus.

*

Joihinkin elämäntilanteisiin hiljaisuus kuuluu luonnostaan. Se voi olla jopa toteutumisen edellytys.

Kun ryhdymme nukkumaan, haluamme hiljaisuuden. Opettaja käskee koululuokan hiljentymään ennen kuin aloittaa puhumisen. Kun kunnioitamme äskettäin kuolleen muistoa, seisomme minuutin hiljaa. Kirjastoissa oli minun lapsuudessani lainaustiskillä kyltti, jossa luki: ”Hiljaisuus.”

Intiimi kohtaaminen voi olla elämän tärkeimpiä asioita, ja siihenkin haluamme hiljaisuutta. Olen ehkä rakastunut tähän erityiseen ihmiseen ja olen kahden hänen kanssaan. Katson häntä, ja minut valtaa syvä tunne, jota en tohdi sanoilla ilmaista. Olen hiljaisuudessa.

Ja jos voimme jakaa tuon äänettömyyden, välillämme ei ole hiukkaakaan kiusaantuneisuutta, vain merkitystä täynnä oleva hiljaisuus.

Seksuaalisen kiihkon laannuttua sisimmän valtaa täyttymys, jonka haluaisi jakaa kumppanin kanssa. Ollaan sentään ison mysteerin äärellä.

Ja kuitenkin suusta lipsahtaa latteita lauseita:

”Saitsä?”

”Mä meen suihkuun.”

”Otatko lisää viiniä?”

Mitä jos antaisi hiljaisuuden puhua.

*

Kirjailijantyössäni viime vuodet ovat ajaneet minut turhauttavaan tilanteeseen. Kirjoitan paljon enemmän kuin saan julkaistua. Laatisin mielelläni lehtiartikkeleja minua kiinnostavista aiheista mutta en jaksa taittaa peistä toimitussihteerien kanssa. Julkaisisin mielelläni romaaneja, novelli- ja runokokoelmia, mutta se ei olekaan enää niin yksinkertaista.

Kirjallista turhautumista purkaakseni olen ryhtynyt jooga- ja meditaatio-ohjaajaksi, ja pyöritän Porvoossa omaa salia nimeltään Joogaullakko. Monet tuntevat jo paikan, ja ylpeänä vaalin sen hiljaista tunnelmaa.

Yllättäen minua ympäröi lämmin, sydämellinen vuorovaikutus monien, monien ihmisten kanssa. He tulevat salilleni avoimin kasvoin, odotuksensa mukanaan, ja lähtevät harjoitukselle antautuneina ja itselleen jotain tärkeää saaneina. Minulle sali suo mahdollisuuden teeskentelemättömään, vapaaseen, luontevaan kanssakäymiseen, joka palkitsee sisimpiä tarpeitani.

Ja mistä uudessa elinkeinossani on oikeastaan kysymys? Hiljaisuudesta.

Sekä joogassa että meditaatiossa ohjaan ihmisiä hiljaisuuden äärelle. En auta heitä eristäytymään hälinästä vaan annan heidän kulkea kohti sitä hiljaisuutta, joka heillä on jo sisimmässään odottamassa löytämistä.

Minä en oikeastaan opeta mitään. Olen se, joka soittaa kelloa, jotta hiljaisuus tulisi kuultavaksi.

*

Lopulta ei ole muita hiljaisuuksia kuin vain yksi: minun sisäinen hiljaisuuteni. On aivan samantekevää, onko ympärillä äänetöntä vai hälyisää. Sisäinen tilani määrittää sen, onko minulla hiljaisuutta vai ei.

Runoudella on minulle erityinen merkitys siksi, että runoissa tulee mukana hiljaisuus. Tietenkin runoutta on monenlaista: laulunloilotusta, puheenpölötystä, sanojen röykkiöintiä, deklamaatiota ja julmettua julistusta. Mutta minä palaan aina uudestaan kirjoittamaan sellaisia runoja, joiden sanat kantavat hiljaisuutta.

Äskettäin syntyi sikermä Maanpakolaisen kirjeitä. Lainaan siitä runon Unessa sinä olitkin täällä. Siinä on koko minun hiljaisuuteni – tällä erää.

 

Unessa sinä olitkin täällä, lähellä,
ja painauduit vieläkin lähemmäksi.
Minä hengitin sinun tuoksuasi
ja antauduin sinun silmiesi hämärään.
Joskus uni tuntuu niin todelliselta,
että luulen herääväni houreeseen.
Minä asetin kädet sinun uumallesi,
ja kämmenissä virtasi puhdas rakkaus.

En haluaisi luopua unikuvasta,
ja käsissä tuntuu yhä lämmin syke
aivan kuin ne edelleen janoaisivat
vyötärön muotoa, pehmeyttä, ihoa.
Ehkä sinäkin olet uneksinut minusta,
ehkä olen tietämättäni käynyt luonasi.
Nousen sijaltani jäykin jäsenin, nivelin,
ja ryhdyn yksin keittämään teetä.

 

 

*

 

Essee on julkaistu alun perin yksiosaisena Kirjailija-lehdessä 4/2016.

 

Voiko kärsimystä vähentää

Porvoon vanhassakaupungissa sijaitsee muuan ravintola, jossa käyn usein lounaalla. Poikkeuksellisen laadukkaan ruoan lisäksi minua miellyttää paikassa se, että omistajat ovat hyvin tietoisia liiketoiminnan eettisyydestä.

Ravintolan käyttämät raaka-aineet ovat ensiluokkaisia, paljolti luomua ja pieniltä lähiseudun tuottajilta, ja moninaiset ruokavalion rajoitukset otetaan auliisti huomioon. Kahvi valmistetaan reilun kaupan luomukahvista, eli sertifiointijärjestelmien kautta taataan, että kahvinviljelijät saavat kunnon palkkaa ja voivat elää ihmisarvoista elämää.

Kahvin suomalaiset maahantuojat jopa tuntevat perulaiset viljelijät henkilökohtaisesti.

Buddhalaisilla on elämänohjeiden kokonaisuus nimeltään ”jalo kahdeksanosainen polku”. Henkilökohtaisten syventymisohjeiden lisäksi siihen sisältyy selkeitä eettisiä toimintaohjeita, joista yksi on ”oikea elinkeino”.

Kahdeksanosaisen polun tarkoitus on pyrkiä sellaiseen toimintaan, että kärsimys maailmassa vähenee. Se voi tapahtua yksityisten ongelmiemme ratkeamisella, mutta tärkeää on myös se, miten menettelemme suhteessa ympäristöön eli muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon ja maailmaan ekologisena kokonaisuutena.

Siddhartha Gautaman nimiin merkityissä ohjeissa kehotetaan luopumaan sellaisista elinkeinoista, jotka aiheuttavat kärsimystä. Kartettaviksi todetaan esimerkiksi elollisten olentojen, myrkkyjen ja päihdyttävien aineiden sekä aseiden kauppaaminen.

Jos haluaisimme soveltaa buddhalaisia periaatteita nykypäivään, voisimme todeta, että vältettäviä elinkeinoja ovat esimerkiksi ihmiskauppa, lihantuotanto, ympäristöä tärvelevä kaivostoiminta, viinan tislaaminen ja asekauppa sotaakäyviin maihin. Osa näistä elinkeinoista on täysin laillisia, joten eettisyys täytyy määritellä jollain muulla tavoin.

Kun S-ryhmä ilmoitti, että Sokos-ketju luopuu aitojen turkisten ja turkissomisteiden myynnistä, ilahduin tavattomasti. Ymmärrän, että suurten konsernien on paljon vaikeampi huolehtia toimintansa eettisyydestä kuin pienyritysten, ja siksikin tuo päätös näytti olevan rohkea askel kohti ”oikeaa elinkeinoa”.

Petyin pian, kun MTK:n ja Keskustan painostuksen vuoksi S-ryhmän johto vesitti koko päätöksen.

Oikean elinkeinon näkökulmasta tarkasteltuna suomalaisessa turkistuotannossa ei ole mitään puolusteltavaa. Turkiseläimet maksavat loputtomalla kärsimyksellään joidenkin harvojen ihmisten turhamaisuudesta. Luulen, että myös monet turkistuottajat kärsivät arkisessa elämässään, kun he ovat vähitellen tajuamassa ammattinsa epäeettisyyden. Siksi Sokos-tapaus herätti tunteenomaisia reaktioita.

Yhteiskunnassamme on kuitenkin kasvava joukko ihmisiä, jotka aktiivisesti tarkkailevat yritysten eettisyyttä ja tekevät valintansa sen mukaisesti. Minä seuraan heitä tällä jalolla polulla ja asioin mieluiten oikeaa elinkeinoa noudattavien yritysten kanssa.

Kärsimyksen koskettamisesta

Olen elänyt suojattua ja turvallista elämää. Pohjoiseurooppalaisen hyvinvointivaltion kansalaisena ulkoiset edellytykset onnellisuuteen ovat olleet minulle liki ihanteelliset, mutta sen lisäksi olen saanut suotuisan arpalipun. Onhan toki Suomessakin psyykkisiä ongelmia, alkoholismia, sairauksia ja kuolemaa, mutta olen niiden kovilta iskuilta säästynyt.

Vietnaminbuddhalainen munkki Thich Nhat Hanh on puhunut kärsimyksen koskettamisesta. Se on eräs tapa tavoittaa onnellisuutta ja tasapainoa suhteessa muihin ihmisiin.

Kysymys ei niinkään ole siitä, että muiden kärsimykseen huomiota kiinnittämällä huomaamme, miten onnekkaita itse olemme. Olennaisempaa on myötätunnon kehittäminen. Kun kohtaat jonkun, jonka aiemman elämän perusta on luhistunut sodan tai luonnonkatastrofin vuoksi, tajuat, että olette molemmat osa samaa maailmaa. Sinun onnellisuuttasi ei ole olemassa ilman hänen epäonneaan.

Vuosi 2011 oli minulle erityinen. Tapasin neljän kuukauden kuluessa sekä Dalai-lama Tenzin Gyatson että Thich Nhat Hanhin, jota hänen oppilaansa kutsuvat kunnianimityksellä Thay. Vaikka minulla oli mahdollisuus ainoastaan kuunnella heitä muun yleisön joukossa, kävi hyvin selväksi, että heistä, kahdesta elinikäisen buddhalaisen harjoituksen tekijästä, säteili levollista voimaa.

Sekä Dalai-lama että Thay ovat vapautuneet vihasta. Vaikka heillä molemmilla olisi hyvät syyt kantaa sydämellään leppymätöntä vihaa, he eivät takerru siihen. Tiibetistä karkotetun Dalai-laman suhtautuminen kiinalaisia kohtaan on hyvin tunnettu ja herättää kaikkialla ihailua.

Vietnamin sodan surullisimpia, inhimillisesti kohtuuttomimpia loppunäytöksiä olivat ne, joita venepakolaiset joutuivat kokemaan Etelä-Kiinan merellä. Kaikesta luopuneiden, meren armoille heittäytyneiden pakolaisten kimppuun hyökkäsivät thaimaalaiset merirosvot ryöstäen, raiskaten ja murhaten.

Thich Nhat Hanh on kirjoittanut suhtautumisestaan piraatteihin teoksessa Peace is Every Step. Hän ei halua vihata heitä, vaikka on nähnyt maanmiestensä koettelemusten maljan valuvan yli, vaan koettaa eläytyä, mikä johti siihen, että tavalliset thaimaalaiset talonpojat ja kalastajat ryhtyivät rosvoamaan. Eläytymisen kautta hän havaitsee merirosvojen köyhyyden ja kärsimyksen, minkä vuoksi hän kykenee tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan.

Vietnamin sodasta kertovan Vihreän lohikäärmeen kylä -romaanin kirjoittaminen on merkinnyt minulle isoa liikahdusta: kaukana asuvien kanssaihmisten kärsimyksen koskettamista. Luulen, että sen kautta olen paremmin tajunnut paikkani maailmassa.