Avainsana: buddhalaisuus

Kärsimyksen koskettamisesta

Olen elänyt suojattua ja turvallista elämää. Pohjoiseurooppalaisen hyvinvointivaltion kansalaisena ulkoiset edellytykset onnellisuuteen ovat olleet minulle liki ihanteelliset, mutta sen lisäksi olen saanut suotuisan arpalipun. Onhan toki Suomessakin psyykkisiä ongelmia, alkoholismia, sairauksia ja kuolemaa, mutta olen niiden kovilta iskuilta säästynyt.

Vietnaminbuddhalainen munkki Thich Nhat Hanh on puhunut kärsimyksen koskettamisesta. Se on eräs tapa tavoittaa onnellisuutta ja tasapainoa suhteessa muihin ihmisiin.

Kysymys ei niinkään ole siitä, että muiden kärsimykseen huomiota kiinnittämällä huomaamme, miten onnekkaita itse olemme. Olennaisempaa on myötätunnon kehittäminen. Kun kohtaat jonkun, jonka aiemman elämän perusta on luhistunut sodan tai luonnonkatastrofin vuoksi, tajuat, että olette molemmat osa samaa maailmaa. Sinun onnellisuuttasi ei ole olemassa ilman hänen epäonneaan.

Vuosi 2011 oli minulle erityinen. Tapasin neljän kuukauden kuluessa sekä Dalai-lama Tenzin Gyatson että Thich Nhat Hanhin, jota hänen oppilaansa kutsuvat kunnianimityksellä Thay. Vaikka minulla oli mahdollisuus ainoastaan kuunnella heitä muun yleisön joukossa, kävi hyvin selväksi, että heistä, kahdesta elinikäisen buddhalaisen harjoituksen tekijästä, säteili levollista voimaa.

Sekä Dalai-lama että Thay ovat vapautuneet vihasta. Vaikka heillä molemmilla olisi hyvät syyt kantaa sydämellään leppymätöntä vihaa, he eivät takerru siihen. Tiibetistä karkotetun Dalai-laman suhtautuminen kiinalaisia kohtaan on hyvin tunnettu ja herättää kaikkialla ihailua.

Vietnamin sodan surullisimpia, inhimillisesti kohtuuttomimpia loppunäytöksiä olivat ne, joita venepakolaiset joutuivat kokemaan Etelä-Kiinan merellä. Kaikesta luopuneiden, meren armoille heittäytyneiden pakolaisten kimppuun hyökkäsivät thaimaalaiset merirosvot ryöstäen, raiskaten ja murhaten.

Thich Nhat Hanh on kirjoittanut suhtautumisestaan piraatteihin teoksessa Peace is Every Step. Hän ei halua vihata heitä, vaikka on nähnyt maanmiestensä koettelemusten maljan valuvan yli, vaan koettaa eläytyä, mikä johti siihen, että tavalliset thaimaalaiset talonpojat ja kalastajat ryhtyivät rosvoamaan. Eläytymisen kautta hän havaitsee merirosvojen köyhyyden ja kärsimyksen, minkä vuoksi hän kykenee tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan.

Vietnamin sodasta kertovan Vihreän lohikäärmeen kylä -romaanin kirjoittaminen on merkinnyt minulle isoa liikahdusta: kaukana asuvien kanssaihmisten kärsimyksen koskettamista. Luulen, että sen kautta olen paremmin tajunnut paikkani maailmassa.

 

Hetken kokemus: mindfulness ja flow

Olin syyskuun alussa mindfulness-kurssilla. Tiesin etukäteen, mitä tuollainen kurssi pitää sisällään, mutta menin mukaan osallistuakseni, jakaakseni yhteisen kokemuksen.

Mindfulness on yhä enemmän esillä. Siitä haetaan apua työssä jaksamiseen ja psyykkisiin ongelmiin. Sen toivotaan tuovan elämänlaatuun parannusta.

Käytännössä mindfulness merkitsee meditaatiota ja meditaation kaltaisia tekniikoita, rentoutumista ja oman fyysis-psyykkisen kokonaisuuden parempaa tiedostamista. Normaalisti tässä edetään yksinkertaisin, konkreettisin harjoituksin. Minä puhun itselleni usein pelkästään istumisesta (zazen).

Mindfulness-sana ja tietoisuustekniikat ovat levinneet paljolti yhdysvaltalaisen lääketieteen professorin Jon Kabat-Zinnin ansiosta. Hän puolestaan on saanut perusopetuksensa vietnaminbuddhalaiselta munkilta Thich Nhat Hanhilta.

Olen kuullut anekdootin, jonka mukaan mindfulness-sana lähti lentoon sattumalta. Thich Nhat Hanh itse käytti kirjansa käsikirjoituksessa sanaa concentration (keskittyminen), kunnes hänen kustannustoimittajansa kysyi, sopisiko mindfulness kuvaamaan tätä henkistä tilaa, jota paalin kielellä kutsutaan sanalla sati.

Länsimaisesti suuntautuneet psykologit ovat pohdiskelleet, miten suhtautuvat toisiinsa psyykkiset tilat mindfulness ja flow. Molemmille on ominaista huomion voimakas kiinnittyminen nykyhetkeen.

Joidenkin mielestä mindfulness ja flow ovat jokseenkin sama asia, toisten mielestä niissä on paljon yhtäläisyyttä, ja kolmansien mukaan ne ovat toisilleen täysin vastakkaisia. On joskus haluttu selittää mindfulnessin eroavan flowsta sikäli, että siinä on tekevän minän lisäksi tarkkaileva minä – tietoisuus on ikään kuin jakautunut kahteen. Flow-kokemuksen imussa sitä vastoin saattaa hävitä tietoisuus paitsi ympäristöstä myös itsestä.

Kun olin Etelä-Ranskassa sijaitsevassa Luumukylän meditaatiokeskuksessa, Thich Nhat Hanh sanoi: ”I never miss a step.” Hän tarkoitti, että kävellessään hänen tietoisuutensa ei hajaannu edes yhden askeleen ajaksi. Kun tarkkailin hänen liikkumistaan, puhumistaan ja elehtimistään, saatoin hyvin uskoa tämän.

Mutta hänen kirjoissaan tai luennoissaan ei esitetä, että toimiva ja tarkkaileva minä olisivat erillisiä. Buddhalaisen käsityksen mukaan mieli on yksi ja jakamaton. Tietoisuus täyttää hetken, ja siinä on kaikki.

Luulisi, että näin yksinkertainen opetus olisi helppo tavoittaa. Onkin päinvastoin: hajottavien ja puoleensa vetävien virikkeiden vuoksi nykyihmisen on lähes mahdotonta pysyä eheästi omassa itsessään.

Mutta tiedostaminen on myös ihmismielen luonnollinen tila. Sen voi tavoittaa toiminnallisen asenteen kautta. Kun istut, istu. Kun syöt, syö. Kun juot teetä, juo teetä. Kun haravoit pihaa, haravoi pihaa.

Ja kun flow tempaa sinut mukaasi, ole siinä virtauksessa.

 

Um tut sut

Aamullisen joogaharjoituksen päätteeksi luen aina mangala-mantran. Koira ymmärtää mitä se merkitsee ja tulee silloin luokseni, koska kesken harjoituksen se ei saa häiritä minua. Ehkä se tuntee myös kosmiset värähtelyt.

Mantran viimeinen säe on hieno: ”Tulkoot kaikki maailmat onnellisiksi.” Mantran sulkee lopullisesti om-tavu, jonka perään jotkut vielä lausuvat hiljaa: tat sat.

Om tat sat. Se on oudon tautologinen mantra. Om edustaa kaikkeutta, tat merkitsee ’kaikki mitä on’, ja sat on ’totuus’.

Kolmelle sanalle, kolmelle tavulle on kerääntynyt maksimaalinen paino.

Om tat sat.

1970-luvun puolimaissa ilmestyi underground-sarjakuvalehti Jymy, parahiksi meidän puberteettisen mielemme täytteeksi. Jokainen numero tuli tarkkaan luetuksi ja välitunnilla yhdessä tutkituksi. Saimme ensimmäisen kosketuksen muiden muassa Robert Crumbin ja Jay Lynchin piirrostaiteeseen.

Lynchin Kaarlo ja Kisu -sarjakuvassa on kohtaus, jossa Kisu uneksii rakastelevansa egyptiläisen prinsessan kanssa. Prinsessa ääntelee mielihyvästä: ”Um tut sut.”

On selvää, että tämän jälkeen um tut sut merkitsi meille sukupuoliyhteyttä ja ehkä täsmällisemmin vielä estottoman naisen nautintoa, josta meillä ei ollut mitään todellista käsitystä, sekä vapaata seksuaalisuuden toteuttamista yhteiskunnallisen kapinan ilmentymänä (underground).

Vuosien ajan olin siinä käsityksessä, että Lynchin sarjakuvan repliikki sisältää ainoastaan merkityksettömiä interjektioita. Näin ajattelin yhä silloinkin, kun Markku Into julkaisi samannimisen runokokoelmansa.

Lopulta koin oivalluksen joogasalilla ja tajusin Lynchin lentävän lauseen alkuperän. Um tut sut. Om tat sat.

Minun on aina ollut vaikea uskoa valaistumiseen jonkinlaisen kohoamisen tai sublimaation merkityksessä. Olen katsonut tarkkaan jokaista ihmistä, joka minulle on esitelty valaistuneena, enkä ole havainnut mitään poikkeuksellista ylimaallista ulottuvuutta.

Maailma tapahtuu tässä ja nyt, oivallukset koskevat tämän maailman ominaisuuksia ja ilmiöitä. Siksi pidän aitona kujeellista oivallustani, joka nousi joogasalin hikilammikoiden, höyryn ja puhinan keskeltä. Hindujen ja buddhalaisten korkea lause tuo aina mieleeni köyrimisen ja hauskan sarjakuvan vuosien takaa.

Joogan ja meditaation ohjaaja liittää kätensä yhteen, taivuttaa päänsä ja lausuu otsa sileänä: om tat sat. Minua hymyilyttää.

 

Kärsimyksen lakkaaminen

Harjunpää ja rautahuone -romaanin alkukohtauksessa Matti Yrjänä Joensuu on tallentanut tilanteen, jossa ollaan yksilöllisen kärsimyksen äärireunalla. Lukiessa tulee tunne, että tällaista epätoivoa ei minkäänlainen katharsis saata puhdistaa.

Rikosylikonstaapeli Harjunpää pitelee käsissään pariviikkoisen vauvan ruumista. Kysymyksessä on ehkä kätkytkuolema, mutta myös henkirikoksen mahdollisuus roikkuu ilmassa. Vanhempien tuska lävistää asunnossa kaiken, ja tilanne on räjähdysherkkä. Harjunpää pelkää vanhempien taholta hysteeristä kohtausta tai väkivaltaista purkausta ja tuntee samalla ihmisen eksistentiaalisen ahdistuksen syvyyden.

Elämä on kärsimystä, näin kuulemma buddhalaiset sanovat. Heidän keskeinen käsitteensä on dukkha. Väärinymmärrys tällä kohtaa vaikuttaa ilmeiseltä, ja se ehkä perustuu siihen, miten itämaiden filosofiaa tuotiin 1800-luvulla länteen ja miten se sekoittui esimerkiksi Schopenhauerin pessimismiin.

Dukkha merkitsee kärsimystä mutta sen lisäksi levottomuutta, ahdistusta ja monenlaista kalvavaa osittaisuutta. Kärsimys katsoo monin kasvoin. Se on läsnä silloin kun elämä on epätäydellistä, siis aina.

Ikääntyminen, sairaus ja läheisen kuolema ovat kärsimystä, jonka tunnistamme. Mutta Siddhartha Gautama sanoi, että myös se, mitä pidetään onnellisuutena, on dukkhaa.

Tässä kannattaa pysähtyä.

Täytät kauppakeskuksessa kärryn ihanilla tavaroilla ja tuot ne kotiin. Myös se on kärsimystä.

Allekirjoitat uuden asunnon kauppakirjan ja tunnet paisuvan, huikaisevan tunteen. Myös se on kärsimystä.

Ajat upouuden Audi A5:n kotiin ja jätät sen ylpeänä pihan parkkiruutuun. Myös se on kärsimystä.

Avaat pullon parasta viiniä, olet viimeinkin saanut tehtyä vaikutuksen siihen ihmiseen, jota olet havitellut jo pitkään, ja tiedät, että tämä ilta on vain teidän. Myös se on kärsimystä.

Hyvin suuri osa maailman buddhalaisista elää sellaista elämää, jota me mielimme nimittää kärsimykseksi. Kambodža, Myanmar, Sri Lanka, Vietnam, Kiina. Mutta kuka näkee kärsimyksen meidän elämäntavassamme?

Olen kiinnittänyt huomiota onnellisuustutkimuksiin. Professorit ja instituutit julkaisevat raporttejaan ja vakuuttavat, että onnellisia on näin ja näin monta prosenttia. Jotkut ovat tutkitusti onnellisempia kuin toiset.

Kumpi valinnoista tekee sinut onnellisemmaksi? Omistusasunto vai vuokra-asunto? Maalla vai kaupungissa? Avioliitto vai avoliitto? Lapsia vai ilman? Auto vai joukkoliikenne? Palkkatyö vai yrittäjä?

Niin kauan kuin täytät mielessäsi onnellisuuskartoituksen kysymyslomaketta, et voi vapautua siitä levottomuudesta, siitä tunnekuonasta, joka värittää elämää. Gallupien määrittelemää onnellisuutta ei ole olemassakaan, se on fiktiota, jonka haluamme luoda itsellemme.

Ihminen voi tehdä paljon itse. Takertumattomuus on hyvä asenne. Jokapäiväistä kärsimystä voi helposti lisätä itselleen, mutta kun tämän huomaa, se saattaakin alkaa vähentyä.

Silti jotkut joutuvat kohtaamaan kohtuuttoman suuren kärsimyksen, kuten Harjunpää-esimerkissä. On ihme, että sellaisesta voi selviytyä. Viime kädessä kärsimyksestä ei voi vapautua omilla ponnistuksillaan. Kun kärsimys lakkaa, sen vain huomaa ja se tuo mukanaan vapautumisen tunteen.