Erään äänestäjän poliittinen historia

Poliittinen tietoisuuteni heräsi 1970-luvun lopulla. Sosiaalinen oikeudentunto ajoi minua vasemmalle, mutta ei ollut ainuttakaan puoluetta, joka olisi vastannut arasti puhkeavaan näkemykseeni.

Kehitin itselleni yleisliberaalin vasemmistolaisuuden vähän sen pohjalta kuin olin kuullut Amerikassa olevan vasemmistointellektuelleja kirjailijoita ja elokuvaohjaajia. Woody Guthrien ja Bruce Springsteenin kaltaisissa lauluntekijöissä oli oikeaa sosiaalista omaatuntoa: he kertoivat tarinoita tavallisista ihmisistä olosuhteiden armoilla.

1980-luvulla putosin poliittiseen tyhjiöön. Kulttuuritaistolaisuuden ja Urho Kekkosen ajan päättyminen aiheutti krapulan, jonka kärsi minun sukupolveni. Vai olinko se vain minä, en tiedä. Pettymys politiikkaan oli niin syvä, etten kyennyt antamaan ääntäni kenellekään. Vaalien aikana pohdin lähinnä, jättääkö tyhjä äänestyslippu vai vaivautuako ollenkaan äänestyspaikalle.

Kyse ei ollut passiivisuudesta vaan siitä, että nuoren ihmisen ihanteita oli mahdotonta sovittaa vallitsevaan puoluepoliittiseen todellisuuteen.

1990-luvulle tultaessa vihreä liike oli saanut rivinsä sen verran järjestykseen, että se alkoi olla varteenotettava poliittinen vaihtoehto. Ekologia, sosiaalipolitiikka ja avoin keskustelu tuntuivat riittävän tärkeiltä poliittisilta linjauksilta. Viehätti myös se, että vihreät määrittelivät itsensä perinteisen puoluepoliittisen kartan ulkopuolelle.

Vuonna 2002 vihreät oli vielä suoraselkäinen liike, joka lähti hallituksesta oppositioon periaatteittensa vuoksi. Mutta vuosikymmenen kuluessa vihreät vähitellen pönäköityi yhdeksi puolueeksi muiden joukkoon.

Vuoden 2010 ydinvoimapäätös oli vihreiden osalta irvokas näytös. Valta näköjään turmelee, kun sen kanssa on riittävän kauan tekemisissä. Nyt puheenjohtaja Anni Sinnemäelle näyttää tärkeimmältä taktikoida niin, että vihreät ovat seuraavassakin hallituksessa riippumatta siitä, mikä on hallituskumppaneiden ydinvoima- tai Eurooppa-politiikan kanta.

Kun ihanteet on kulutettu loppuun, jäljellä on vain kyynisyys. Puoluepolitiikassa ei ole kysymys tavallisista ihmisistä ja heidän tarinoistaan vaan politikoinnista. Miten tämänkertainen vaalikeskustelu onkin ollut erityisen vastenmielistä.

Sunnuntaina olisi aika vetää taas se punainen viiva. Mietin, jätänkö sen kokonaan tekemättä vai piirränkö lippuun voimasanan.