Mistä runot tulevat

Kirjoittaminen on helppoa, nykyään yhä suuremmassa määrin. Löydät internetistä vaivattomasti viisi vinkkiä, kuinka pitää kynä liikkeessä. Koulutusta tarjotaan monipuolisesti: kirjoittajapiireissä, nettikursseilla, jopa korkeimmalla akateemisella tasolla on jo valinnan varaa.

Helppoa on heinänteko, jos vain niittämisen taitaa. Olen toiminut kirjailijan ammatissa niin pitkään, etten suoranaisesti tarvitse opastusta. Kun ryhdyn runolle, näyttää kuin teksti syntyisi itsestään. Se on palkitsevaa, suorastaan nautinnollista työskentelyä.

Saatuani jotain valmiiksi saatan hätkähtää: minäkö tuon tein. Ihmettelen, mistä sanat tulivat ja kuka ne minulle antoi.

Tämä kokemus ei ole lainkaan harvinainen. Monet kirjailijat ovat jakaneet kuvauksia lähes transsinomaisesta luovasta työskentelystä. On väitetty, että Mika Waltari kirjoitti Sinuhen kuolleiden egyptiläisten henkien opastamana. Omaelämäkerralliseksi tulkitussa teoksessaan Neljä päivänlaskua hän itse kertoo kirjoittaneensa suurromaaninsa kertoja-päähenkilö Sinuhen sanelun mukaan.

Ranskalaiset surrealistirunoilijat André Bretonista ja Robert Desnosista lähtien kehittivät automaattikirjoituksesta taiteellisen ohjelman. Portugalilainen Fernando Pessoa kuvasi monien okkultististen kokemusten ohessa sitä, kuinka kirjoittaessa hänen ulkopuolellaan oleva voima ohjasi häntä ja kuinka oikea käsivarsi, siis kirjoituskäsi, nousi itsestään oudon tuntemuksen saattelemana.

On toki myös kirjailijoita, jotka haluavat poistaa inspiraatiolta romanttisen usvan ja mystiikan. He sanovat, että tarvitaan vain tahtoa, sinnikkyyttä ja sitkeää istumista. Olen toki itsekin kokenut tämän, kun kirjoitan proosaa.

Runouden luominen vaikuttaa kuitenkin tapahtuvan eri ulottuvuudessa. Runot vain tulevat, kun niiden aika on.

*

Uusimmassa kokoelmassani Puolitoista celsiusta (2023) on muuan runo, jonka syntyhistoria hämmästyttää itseänikin. On tavallista, että jotain jää luonnosasteelle odottamaan: tämä ei ole vielä valmis, palaan tähän myöhemmin. Luonteva hetki keskeneräisten runojen muokkaamiselle ja viimeistelylle on silloin, kun kokoelma on valmistumassa.

Kirja oli jo alustavasti taitettu. Tein pientä viilailua, jotta kaikki osat asettuisivat nätisti paikoilleen. Huomasin, että yksi runo puuttui – sekä taiton että osaston sisäisen logiikan kannalta.

Miten noin olikin käynyt.

Avasin koneellani olevan luonnosten ja keskeneräisten tekstien kansion. Selailin hajamielisesti tiedostoja, kunnes havahduin. Tämä on se runo, joka kokoelmasta vielä puuttuu. Sitä täytyy kuitenkin muokata, jotta se sopii paikoilleen.

Otin siis keskeneräisen runon esille ja ryhdyin työstämään sitä. Vaihdoin aloituksen, poistin useita säkeitä, kirjoitin lisää väleihin ja loppuun. Kirjoitin uutta tekstiä myös alkuun. Muutin otsikon.

Runo vaihtoi muotoaan.

Työstäessäni tunsin tyytyväisyyttä. Jokaisen korjauksen ja muokkauksen jälkeen runo alkoi yhä enemmän vastata sitä sisäistä kokemusta, jota olin siihen hakemassa ja joka alun perin oli ollut tähtäimessäni. Oikea sävy löytyi. En säälinyt väkeviäkään runokuvia, joita olin aiemmin kirjoittanut, mikäli ne eivät vastanneet mielikuvaani ja kokemustani, jonka runoon halusin tallettaa. Poistin yhä sanoja, kirjoitin uusia.

Kun lopulta sain runon valmiiksi, olin muokannut sitä sillä tavoin, ettei alkuperäisestä luonnoksesta ollut mitään jäljellä. Olin vaihtanut kaikki sanat, kaikki säkeet, kaikki säkeistöt. Ja sillä hetkellä runo solahti täysin luontevasti paikoilleen kokoelmaan.

*

Antiikin Kreikan muusat olivat nymfejä, runottaria, naispuolisia jumalolentoja, joista kullakin oli oma erikoisalansa eri taiteiden innoittajina. Myös kaikkiin uskontoihin näyttää liittyvän sellainen seikka, että pyhät kirjoitukset syntyvät jumalallisen ilmoituksen tuloksena, eräänlaisen sanelun pohjalta.

Nykyaikaisempi selitys luomisen mysteerille esittää, että alitajunta työskentelee. Filosofi Bertrand Russellin menetelmässä pannaan tiedostamaton töihin: syötetään intensiivisesti aineistoa mieleen ja jätetään se sinne muhimaan. Kun jonkin ajan päästä palaa työskentelyyn, asia on jo ratkennut, olkoon se sitten filosofinen ongelma tai runo. Ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa ylös.

Runot tulevat aina mystisestä ulottuvuudesta. Ne eivät kerro alkuperäänsä. Mutta siinä mystiikassa ei ole mitään outoa vaan se on täysin luonnollista.

On aikoja, jolloin en saa runoja kirjoitettua. Silloin elämässä on liikaa touhotusta ja to do -lista on liian pitkä ja aikataulut ovat liian kireällä.

Mutta kun hiljaisuutta ja tilaa on riittävästi, kenties myös oleskelua runouden parissa, silloin runot ilmaantuvat. En oikeastaan pohdiskele, tulevatko tiedostamattomasta, ne vain nousevat esiin. En voi tietää, ovatko ne olleet olemassa jo aiemmin vai ovatko ne syntyneet esiin nousemisen hetkellä.

Tarina alkaa tästä

Tarina alkaa tästä. Niin kuin se aina alkaa. Enkä nyt tarkoita vuoden ensimmäisiä päiviä vaan jokaista uutta päivää. Tarkoitan esimerkiksi sitä, kuka tai millainen ihminen minä olen. Tai sinä olet.

Aikamme iso kertomus selostaa, ’kuinka minusta tuli minä’. Aina uudestaan.

Kuuntelen äänikirjaa, jossa elämäkertaansa lukee joku toisaalta tuttu, taitelija tai iskelmälaulaja. Lehdestä luen julkkiksen tai taviksen syvähaastattelun elämän käännekohdista, tragedioista ja onnen hetkistä, ja mitä hän on niistä oppinut. Joku on läpäissyt pitkän terapian ja käsitellyt kaikki traumansa ja häpeänsä.

Näin me olemme tottuneet ajattelemaan: tarinamme on se, joka ulottuu syntymästä tähän päivään. Olen tällainen, koska äitini teki niin. Olen tällainen, sillä koulussa tai urheiluseurassa minua kohdeltiin kaltoin. Olen tällainen, koska isoisä paleli talvisodassa ja ryyppäsi sotien jälkeen.

Kaikki tärkeitä kertomuksia. Mutta nyt haluan kääntää näkökulman.

Tarina alkaa tästä. Tästä hetkestä eteenpäin. Minä olen se, joka minä olen jokaisena käsillä olevana tovina. Otan vastuun itsestäni, kirjoitan itse oman tarinani.

Hyvä lukija

Kirjailija kaipaa teoksilleen lukijan, mielellään useita. Jos hän saa toivoa enemmän, hän haluaa hyvän lukijan: kiinnostuneen, oivaltavan, kirjallisuuden tosi ystävän.

Kirjallisuusteoriassa kehiteltiin 1970-luvulla sisäislukijan käsite. Sen mukaan sisäislukija on tekstiin koodattu ihanteellinen lukija, joka ymmärtää kaiken mitä teos voi sisältää ja joka lisäksi tajuaa mistä kirjallisuudessa on kysymys.

Olisipa hienoa saada osakseen tuollainen lukija. Mutta teoria myös sanoo, ettei tällaista lukijaa ihmisten maailmassa ole olemassa. Jokainen todellinen lukija on jollain tavoin rajoittunut.

Kun olen tehnyt romaaneita, novelleja tai runoja, olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että kirjoitan aiemman kirjallisuuden päälle. Kirjoissani kuuluu kaikuja muiden kirjailijoiden teoksista, ja käyn mielelläni vuoropuhelua edeltäjieni kanssa.

En kuitenkaan halua paljastaa kirjallisia esikuvia kovin suoraan, sillä sellainen mielestäni latistaa lukukokemuksen. Jos lukija löytää kirjallisen viittauksen, hän ehkä oivaltaa jotain ja ilahtuu. Minulle kirjallisuus on myös älyllistä peliä, jonka parissa voi viihtyä erityisellä tavalla.

Kun julkaisin esikoisromaanini Häätanhu vuonna 1996, siitä kirjoitettiin useita arvosteluja. Tuolloin lehdet vielä julkaisivat arvosteluja, oli jopa arvostelijoiden ammattikunta.

Petyin kuitenkin esikoiseni arvosteluvastaanottoon. Olin suorastaan vihainen siitä, että juuri kukaan ei huomannut, miten paljon nokkelia kirjallisia viitteitä olin sommitellut romaaniini. Olin kirjoittanut teoksen kaiken fanittamani suomalaisen kirjallisuuden päälle. Tomppelit arvostelijat mainitsivat ainoastaan kaksi kirjallista viittausta romaanin nimen perusteella. Nykyään sellaiset löytyvät silmänräpäyksessä googlaamalla, ja niistä ei todellakaan kirjassani ollut kysymys.

Ainoastaan Hufvudstadsbladetin Elisabeth Nordgren huomasi viittauksen alkuperän oikein. On olemassa erittäin tunnettu suomalainen klassikko, jossa hääjuhla tempautuu koomiseen vauhtiin ja jossa väärä mies on sulhasena.

No tietenkin, Aleksis Kiven Nummisuutarit. Näytelmän ruotsiksi kirjoitettu varhaisversio tunnetaan kirjallisuushistoriassa nimellä Bröllopsdansen. Siihen nimenomaan viittasin. Onko tuo nyt niin vaikea keksiä?

Johtopäätös: hyvä lukija on sellainen, joka hoksaa jonkin tärkeän asian, mitä muut eivät ole huomanneet.

Kirjat joita en kirjoittanut

On käynyt sillä tavalla hassusti, että tyttäreni Silja Liukkonen on ryhtynyt kirjailijaksi. Hänen esikoisteoksensa Vippi-ihmisiä näkyy jo Otavan ennakkotiedoissa. Tämän vuoden kirjallisuudelta odotan eniten hänen ”hauskaa ja riipaisevaa” romaaniaan.

Minulla ei ole mitään tekemistä Siljan kirjallisten ja taiteellisten pyrkimysten kanssa. En ole häntä edes usuttanut. Mutta apurahoista olen neuvonut häntä: hae aina kun on mahdollista.

Hän esitti tarkennuksen: entä jos suunnitelmat muuttuvat? Taiteellisessa työssähän sellainen on melko tavallista.

Vastasin: tärkeintä on, että jotain syntyy. Tämä toki perustuu vain olettamukseeni. En tiedä, miten lautakunnissa asiaan suhtaudutaan.

Olen ajan mittaan luultavasti hakenut apurahoja suunnitelmiin, jotka eivät ole toteutuneet. Muistan selvästi ainakin kaksi teosta, joita en ole kirjoittanut. On syntynyt jotain muuta, esimerkiksi viime vuonna julkaisin laajan romaanin, joka kasvoi ohi aiheestaan. Tai jokin käsikirjoitus lepää komerossa, kerää itseensä aromeja kuin kypsyvä vuosikertaviini.

Nuo kaksi aloittamatonta suunnitelmaa ovat yhä olemassa. Minulla on niistä muistiinpanot. Mikä estää ruveta niitä kirjoittamaan.

Tässä iässä olen havahtunut ajatukseen, että kaikkia ideoita ei ehkä ehdi toteuttaa. Mihin aika riittää.

Erityisen kouriintuntuvaksi tämä tunne tulee, kun tajuntaan yhtäkkiä tunkee odottamattomalta suunnalta uusi kirjaidea. Mielessä polttelee aihe, joka aivan itsestään alkaa muotoutua suunnitelmaksi ja joka haluaa ohittaa jo olemassa olevat kirjahankkeet ja -luonnokset.

Nyt, nyt, nyt. Pitäisi päästä kirjoittamaan sitä.

Älä spoilaa

Jos selostan teini-ikäiselle tyttärelleni liian tarkasti jonkin romaanin tai elokuvan juonta, hän huudahtaa: ”Älä spoilaa!”

Minua itseäni ei ole oikeastaan koskaan haitannut, jos joku kertoo juonen etukäteen. Olen ajatellut, että tarinoissa on tärkeämpiä tasoja kuin se, miten tapahtumat etenevät ja minne ne päätyvät.

Joskus jo alussa ilmenee, että päähenkilö kuolee. American Beauty -elokuvassa päähenkilö Lester Burnham kertoo sen heti itse. Sillanpään romaanin ensiriveillä teloitettava Toivolan Jussi menee valmiiksi ruumiskasan päälle makaamaan.

Kun loppuratkaisua ei tarvitse jännittää, voi kiinnittää huomiota muihin asioihin. Silloin luku- ja katsomiskokemus saattaa olla syvempi ja täyteläisempi.

Mutta nyt käännän kelkkani. Olen kirjoittanut Ilman sitoumuksia -romaanini siten, että juonen käänteillä onkin paljon merkitystä. Esitän siis nöyrän toivomuksen: älä kerro liikaa.

Jos olet lukenut romanin ja aiot kommentoida sitä julkisesti tai sosiaalisessa mediassa, koeta asettaa sanasi niin taiten, ettet paljasta juonta. Tämä olisi minulle kovin tärkeää.

Älä spoilaa!