Kirjallisuuden kulta-aika ja tulevaisuus

François Truffautin tunnetun elokuvan myötä kuvaustermi ”amerikkalainen yö” on tullut yleisesti tunnetuksi. Kameran suotimen ja muiden tekniikoiden avulla yökohtauksia kuvataan päivällä. Siten päivästä voidaan tehdä yö.

Amerikasta on peräisin myös poliittisen korrektiuden käsite, joka lopulta on johtanut siihen, että on pakko olla sympaattinen kaiken aikaa (cult of being nice all the time). Jos haluat menestyä, älä esitä kriittisiä ajatuksia vaan ole myönteinen ja kiva herkeämättä. Luo itsestäsi miellyttävä vaikutelma.

Suomessa kirja-ala on vanhoillinen ja uudistumaton, ja muutosten jarruna näyttää olevan juuri nämä kaksi asiaa. Viestinnässä usein valikoidaan tosiseikkoja ja siten kerrotaan muunnettua totuutta: puhutaan päivä yöksi ja yö päiväksi. Esimerkiksi kirjamyyntien useita vuosia jatkunut syöksykierre on yritetty piilottaa positiiviselta näyttäviin tilastonäpertelyihin.

En tiedä, miksi kirjallisuudesta kirjoittavat lehtitoimittajat eivät ole valpastuneet ja osoittaneet kriittisyyttä. Varmaankin he haluavat olla myönteisiä ja kivoja, jotta on mukavampaa tehdä töitä, kun joka tapauksessa joutuu olemaan tekemisissä kustantajien ja kirjakauppiaiden kanssa.

Kirjailija Tommi Melender aprikoi teoksessaan Onnellisuudesta (2016), että mitään kirjallisuuden kulta-aikaa ei ehkä ole ollutkaan. Törmäsin sattumalta Porvoossa Helsingin Sanomien entiseen kirjallisuustoimittajaan Pekka Tarkkaan ja kysyin hänen mielipidettään asiasta. Tarkka sanoi, että kyllä 1960–luvulta 1980-luvulle oli selvästi suomalaisen kirjallisuuden kulta-aikaa. Kirjoilla on riittävästi yleisöä, kirjallisuutta arvostettiin ja käsiteltiin lehdistössä. Kirjastoilla on kunnon määrärahat.

Vasta 1990-luvun lopulla alkoi pudotus, joka 2000-luvun kuluessa on muuttunut romahdukseksi.

Tässä blogissa tarkoitukseni on aika ajoin peilata sitä, millaista on olla kirjailija nykypäivänä. Jos haluan olla avoin ja rehellinen, en voi aina olla nice.

Keväällä 2016 näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä kertoi haastattelussa, että keski-ikäiset naisnäyttelijät eivät saa työtä. Heistä kukaan ei halua julkisesti valittaa asiasta, jotteivät saisi ikävää leimaa, jolloin viimeisetkin harvat työmahdollisuudet menisivät.

Tiedän monia kirjailijoita, joilla on vaikeuksia saada teoksiaan kustannetuiksi. Eivätkä he halua kertoa ongelmistaan, koska vaarana on aina, että seuraavaa teosta ei sitten tulekaan.

Kirja-alan on pakko muuttua. Maailmassa, jossa autot kulkevat itsestään ja jääkaapit tilaavat ruokaa, kirjallisuus ei voi pysähtyä menneeseen. Maailmassa, jossa media on avoin kenen tahansa kirjoittaa, kirjallisuuden on määriteltävä roolinsa ja tehtävänsä uudelleen.

Ei voida olettaa, että kirjallisuus pelastuu dekkarinimikkeitä loputtomasti lisäämällä tai julkaisemalla nuorten julkkisten elämäkertoja ja värityskirjoja. Kirjallisuuden tulevaisuus on jo alkanut, ja toivoisinpa siltä paljon, paljon enemmän.

 

Kehittävä harrastus

Julkistus: aktivoidun uudestaan bloginpitäjänä. Samalla siirrän sen tänne omalle sivustolleni. Myös sellainen muutos tulee, että rinnakkaisblogina alan pitää palstaa ”Viikon kirja”. Ajatuksena on nostaa kiinnostavia uutuuskirjoja esille. Yhä jotenkin viehättää ajatus lukemisesta ja kirjoittamisesta. Mikä siinä onkin.

Viime vuosina minulle on tapahtunut kummia. Harrastuksesta on tullut työtä ja työstä harrastus. Että ylipäätään voin olla vielä kirjailija, sen mahdollistaa toimiminen joogasaliyrittäjänä. Mutta 30 vuotta eri tehtävissä suomalaisen kirjallisuuden palveluksessa merkitsee kai sitä, että harrastus on hyvä ja kehittävä. Kuvitellaanpa miltä näyttää, kun ikääntyvä mies harrastaa kirjallisuutta:

Tuossa hän istuu nojatuolissa humisevan takan ääressä. Lattialla vasemman käden tuntumassa makoilee ajokoira alttiina leppoisille rapsutuksille. Miehen kainalossa lepää haulikko, jonka piipulla hän aika ajoin kohentaa tulta. Tuolin oikealla puolella on pikkupöytä, ja sen päälle on mukavasti asettunut pyylevä konjakkipullo ja aromilasi. Havannalaisen sininen savu leijailee miehen ympärillä, sillä hän on sytyttänyt sikarin. Mies pitelee sylissään kirjaa ja kohentaa lukulasejaan. Hän on uppoutunut kiehtovaan tarinaan, ja tälläkin kertaa taitaa mennä aamuyön puolelle, ennen kuin hän hellittää.

Ai, tulikin kirjoitettua fiktiota! Enhän minä polta enkä käytä alkoholia. Ei minulla ole koiraa enkä metsästä. Mutta kirjoja on paljon ja lukulasit.

Kaunokirjallisuus on ruma sana

On ehdotettu kaunokirjallisuus-nimityksestä luopumista. Kannatan ehdotusta lämpimästi. Tilalle otettakoon termi kirjallisuus. Sillä pärjäämme hyvin.

Kaunokirjallisuus-sana on hassu jäänne, jota käyttävät aktiivisesti enää media, kustantamot ja kirjakaupat. Kaikki muut pärjäävät ilman sitä. Saattaa olla, että kadunmies ei edes ymmärrä, mitä sanalla tarkoitetaan. ”Kauno… mitä ******?”

Sana on peräisin Europaeuksen ja Vareliuksen ruotsi-suomi-sanakirjasta ja luiskahtanut mukaan tietenkin ranskasta, belles lettres. Kun termi ei ole kunnolla kotiutunut useimpiin eurooppalaisiin kieliin, suomeen se on jäänyt historian oikusta. Ja kuten historiallisesti kerrostuneille käsitteille usein käy, sen rajat ja tarkoitteet ovat muovautuneet epäselviksi.

Jotkut näyttävät suosivan proosa-käsitettä ja tarkoittavat sillä taiteellisesti merkittävää kertomakirjallisuutta, mikä on sanan räikeää väärinkäyttöä. Proosa tarkoittaa suorasanaista esitystä, romaania, esseetä, historiankirjoitusta, pääkirjoitusta, pakinaa, kolumnia jne. Teos nimeltä Mazda 323:n korjausopas on myös proosaa ja saattaa olla lajissaan hyvinkin ansiokas.

Kaunokirjallisuus-termiä käyttävät koettavat olla ajattelematta yhdyssanan alkuosaa. Laadukas kirjallisuus on kaunista tai rujoa, mutta jos teksti on sievistelevää, se ei ehkä olekaan enää kirjallisuutta. Tässä mielessä arvostukset ovat historian kuluessa muuttuneet.

Kaunokirjallisuudella tarkoitetaan usein fiktiota. Ihmettelen vain, miksei sitten käytetä tuota sanaa. Englannin kielessä fiction merkitsee kertomakirjallisuutta, ja esimerkiksi runous ei kuulu sen alaan. Meikäläisittäin usein ajatellaan, että runot ovat fiktiivistä kirjallisuutta, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Runous on tihentynyttä kirjoitusta todellisuudesta ja kurkottaa kohti olevaisen ydintä.

Kaunokirjallisuus on perusluonteeltaan arvottava ja arvostusta antava termi. Mutta nykyään dekkarit ja muu ajanvietekirjallisuus luetaan myös kaunokirjallisuuteen, joten käytäntö on rapauttanut käsitettä pahasti.

Kaunokirjallisuudesta puhutaan myös erotuksena tietokirjallisuudesta. Oikeastaan kuitenkin kaikesta kestävästä kirjoituksesta tulee lopulta kirjallisuutta, joten tämän vastakkainasettelun tarpeellisuus jää kyseenalaiseksi. Jumppaohjelma, keittokirja ja neuleopas eivät useimmiten ole kirjallisuutta – ja tulevaisuudessa yhä harvemmin edes kirjoja.

Siispä kirjallisuus-käsite tarkoittaa arvokasta ja säilytettävää, tutkimisen ja vaalimisen arvoista. Ne määräkriteerit täyttävät painotuotteet, jotka eivät ole kirjallisuutta, ovat vain kirjoja.

Entä mitä seurauksia mainitun ehdotuksen toteuttamisella olisi?

Kustantamoissa olisi pelkästään kirjallinen osasto, joka vastaisi laadukkaiden teosten tuotannosta ja toimittamisesta. Vähempiarvoisia teoksia ei ehkä tarvitsisi ollenkaan julkaista.

Kirjakaupoissa olisi ulko-oven lähettyvillä lavakirjat, bulkkitavara, ja kirjallisuus takaseinän hyllyillä. Niin, tämähän on jo itse asiassa käytäntö.

Vain medialle koituisi vähän enemmän hankaluutta, kun pitäisi keksiä uusia leimasimia kaunokirjallisuus-sanan tilalle. Mutta ehkä riittäisi, että ryhdyttäisiin puhumaan romaaneista, novelleista, runoista, esseistä.

Ja kirjallisuudesta. Ennen kaikkea kirjallisuudesta.