Avainsana: kirjoittaminen

Kirjoittaminen ja aika

Kevät virtaa väkevästi. Tulee vastustamaton halu lähteä sitä kohtaamaan. Sisällä pysyminen vaatii hieman tietoista pakottamista. Käytän jokaisen syyn karata ulkoilmaan, aurinkoon ja orastavaan vehreyteen. Saan sieltä energiaa työskentelyyn.

Näinä päivinä romaani valmistuu. Vielä lopulliset viilaukset. Pian kirja siirtyy tuotantoon eikä enää mitään ole tehtävissä.

Samalla kun viimeistely etenee, suhde omaan tekstiin muuttuu. Tulee etäisyyttä. Se, mikä parin kolmen vuoden ajan on muokkautunut tulisessa ahjossa, alkaa jäähtyä. Kiihkeän työprosessin tilalle vaihtuu mystinen ihmettely: mistä oudosta ulottuvuudesta nuo sanat ovat tänne laskeutuneet.

Romaanin maailma on valmis. Sen henkilöt ovat irtautuneet minun ajatuksistani ja elävät tarinassa omaa elämäänsä.

Kun silmäilen aiempia teoksiani, huomaan, että ne ovat ehtineet etääntyä vieläkin kauemmaksi. Aika vaikuttaa kaikkeen, minkä olen ehtinyt kirjoittaa. Persoonani on muuttunut, ympäristö on muuttunut.

Vuosien takaiset kirjat ja tekstit tuntuvat täysin vierailta, jopa siinä määrin, etten oikeastaan kestä katsella niitä. Minulla ei ole mitään tekemistä tuon kirjoittajan kanssa, joka jostain kumman syystä kantaa samaa nimeä kuin minäkin.

Joskus kuitenkin sattuu yllättävä, ilahduttava kohtaaminen: tunnistan tekstistä nuoren miehen, jolla on paljon ajatuksia ja tarve tuoda niitä esille. Meissä onkin jotain samanlaista, haluamme saada otteen maailmasta kirjoittamalla. Minussa viriää paljon ymmärtämystä ja myötätuntoa häntä kohtaan: toivon, että hän saa läpi aikojen toteuttaa sitä mitä eniten halajaa.

Kaikki ennallaan

Haen teetä keittiöstä ja palaan tekstin ääreen. Kävelen olohuoneen kautta takaisin työhuoneeseen ja annan katseeni hivellä lounaaseen antavien ikkunoiden takana avautuvaa näkymää.

Maisema on minulle tuttu. Joki virtaa edessä levollisesti, pari lokkia kaartaa vanhan sillan vaiheilla. Fredrika-laiva vastapäätä on ankkuroitu pysyvästi laituriinsa. Taustalla kohoaa Näsinmäki, jonka asukkaat saavat kuunnella kumpujensa alta punaisten honkien huminaa.

Aamuaurinko kirkastaa maiseman.

Kun ehdin pöydän ja läppärin viereen, minut valtaa tunne, että kaikki on niin kuin ennenkin.

Juuri näin. Juuri näin pitää ollakin. Tällaista on minun elämäni ja työni. Tällaista sen pitää ollakin. Tuntuu niin hyvältä ja luottavaiselta olla tässä, joka on läpikotaisin tuttua.

Ennen kuin ehdin aloittaa kirjoittamisen, tajuan, ettei kaikki olekaan entisellään. Vastapäiselle parkkipaikalle ei ole saapunut ensimmäistäkään turistibussia. Silta on tyhjä tungeksivista laumoista. Jokikadun kiveykseltä puuttuu turistien virta. Rannan kaiteeseen ei kukaan nojaudu ottaakseen selfieitä.

Ja tosiaan, myös henkilökohtaisessa olotilassani on tapahtunut muutos. Viime vuosina olen aivan liikaa työskennellyt sohvalla. Se ei tee minulle hyvää. Siksi olen siirtänyt hissipöydän ikkunan ääreen ja aherran pääasiassa seisaaltaan tai satulatuolissa istuen.

Tarvitsen pysyvyyden tunnetta, koska olen varsin turvallisuushakuinen. Sisimpääni on kaiketi jäänyt siitä vajausta.

Mutta nyt huomaan, mistä tulee tämä tunne. On sisäisen syventymisen tila. Hiljaisuus. Keskittyminen. Omien ajatusten kuunteleminen.

Olen vuosien mittaan työskennellyt valtavan paljon tässä tilassa. Yksinäisyys – hyvässä ja pahassa – on kirjoitustyön ytimessä. Siksi minulle on totta tämä tunne: kaikki ennallaan.

Kirjoittajan työkalut

Kirjoittajan ja toimittajan työkalut ovat vaihtuneet. Joskus taannoin minusta tuntui hohdokkaalta poimia pikkutakin sivutaskusta kapea lehtiö ja kaivaa huopakynä povitaskusta. Ajattelin, että näytän ihan oikealta reportterilta.

Kirjojen toimitustyössä ja omien kirjojen muokkaamisessa lyijykynä ja kumi ovat olleet perustyökaluja ties kuinka pitkään. Ensimmäisessä kustannustoimittajan työpaikassani esimieheni Juhani Salokannel sanoi, että korjaukset käsikirjoitukseen tehdään lyijykynällä.

Teroitettava Faber-Castell HB vaihtui pian lyijytäytekynään. Pian opin myös huomaamaan, minkä laatuinen kumi ei sottaa.

Ammattikirjoittajan työssä kuulakärkikynällä ei ole mitään käyttöä. Minua ärsyttää joka kerta tavattomasti, kun Valamon luostarissa käyn Pentti Saarikosken haudalla. Sinne ovat tietämättömät jättäneet kuulakärkikyniä läjittäin. Ai että minua inhottaa, jos joku työntää käteeni kuulakärkikynän, joka vuotaa ja jonka kärkeen on takertunut nöyhtää.

Työskentelen nykyään lähes kokonaan digitaalisessa ympäristössä. Ainoastaan päiväkirjaa ja vaihtuvia muistiinpanolappuja kirjoitan käsin. Väline on silloin huopakynä.

Mutta yhä enemmän työ tapahtuu digitaalisten tiedostojen parissa. Triviaaleja tietoja ei tarvitse lähteä tarkistamaan kirjastoon tai lehtiarkistoon, kun ne voi kysyä neiti Googlelta.

Kirjojen toimitustyö ja omien kirjojen muokkaaminen kestää vähintään useita päiviä. Silloin on jollain tavoin osoitettava se, missä kohdassa työ on meneillään.

Minulle on tullut tavaksi kirjoittaa docx-tiedostoon versaalilla: TÄSSÄ. Kun seuraavana päivänä palaan työn pariin, löydän hakutoiminnolla helposti, mistä jatkan eteenpäin.

Kirjojen valmistamisprosessissa voi tapahtua mitä tahansa. Kaikki alalla työskentelevät tietävät tämän. Yleensä ei tapahdu, yleensä ollaan huolellisia, mutta missä vaiheessa tahansa voi tulla virhe.

Minulla on pieni hermostuttava painajainen, joka vaivaa minua juuri silloin kun pitäisi nukahtaa. Entä jos en huomaa, että toimittamani tai kirjoittamani kirjan käsikirjoitukseen on johonkin kohtaan jäänyt versaalilla tuo silmiinpistävä sana.

Käy niin, että taittaja ei havaitse virhettä. Jostain kumman syystä se vilahtaa myös oikolukijan silmien ohitse.

Ilmestyy kirja, jonka jollain sivulla on mystinen ”TÄSSÄ”. Minun on pakko muuttaa tapojani, jotta pääsen painajaisesta. Minun on löydettävä uusi työskentelyrutiini. Aagh!

Sanat ovat tärkeitä

Sain lahjaksi Tove Janssonin ensimmäisen novellikokoelman Lyssnerskan (alun perin vuodelta 1971). Siihen sisältyy kertomus, jonka päähenkilöt ovat kirjailija ja hänelle omistautunut fani.

En voinut väistää ajatusta, että tällaista ei enää tapahdu.

Viime viikolla julkistettiin kirjallisuuden myyntilukuja 2019. Käyrät osoittavat edelleen alaspäin.

Kirja-ala on siitä erikoinen, ettei kukaan alalla työskentelevä suostu avaamaan lukuja. Tilastot vain halutaan selittää parhain päin.

Minua esimerkiksi kiinnostaisi tietää, mitä tarkoittaa, että äänikirjoja ja e-kirjoja on ’myyty’ niin ja niin monta kappaletta. Olen joskus kuunnellut kuukausimaksullisessa palvelussa äänikirjaa puoleen väliin ja jättänyt sitten kesken. Onko tuo kuuntelukokemus myytyjen kirjojen tilastossa vai ei?

Viime vuosina myös kirjailijoiden tunteet ovat vaihdelleet jyrkässä kulmassa. Kun taannoin kuulin erään kustantamon edustajien puhuvan ”auringonlaskun alasta”, se tuntui minusta tuskalliselta.

En ole yksin kirjailijoiden joukossa, kun heikoimpana hetkenä olen ajatellut, ettei tällä ole mitään merkitystä. Antaa mennä kaikki. Täytyy keksiä jotain muuta tekemistä.

Mutta odotapas…

Kirjoitan kuitenkin valmiiksi tämän romaanin, jonka henkilöiden kanssa olen elänyt kaksi vuotta. Ja tuo hyllytetty käsikirjoitus, sehän täytyy laittaa kuntoon ja saattaa julkisuuteen. Ja sitten se pitkään suunnittelemani suurteos, sen ainakin vielä teen.

Ja novellit! Kertomuksia rakkaudesta tänä aikana, nehän minun myös piti kirjoittaa. Kyllä novellit vielä palaavat kirjallisuuden keskiöön, nehän ovat niin helppolukuisiakin.

En sittenkään anna vielä periksi.

Tove Janssonin kertomuksessa ihailija ja kirjailija lopulta tapaavat. Nuori fani sanoo: ”Sanat ovat tärkeitä.”

”Se on totta”, novellin kirjailija vastaa. ”Sanat ovat tärkeitä.”

Toivoisin, että kirjailijana voisin keskittyä kirjoittamiseen. Ettei minun tarvitsisi miettiä, miten kirjallisuudella menee ja kuinka kirjaani parhaiten myytäisiin. Suostun kyllä haastatteluihin ja vaikka seison käsilläni keskellä toria, jos siitä on hyötyä.

Mutta en halua huolehtia kirjallisuuden tulevaisuudesta. Sepustan näitä tekstejä joka tapauksessa niin kauan kuin kynä pysyy kädessä. Minulle vain sillä on merkitystä. Haluan olla huoleton ja kirjoittaa, kirjoittaa.

”Himokas herra etsii nuorta miestä”

Miksi minä kirjoitan, taasko tämä kysymys. En tiedä, onko mitään tähdellisempää kuin kirjoittaminen. Tai voisinkin ilmaista sen näin: aina kun on kysymys tärkeistä asioista, silloin ryhdytään kirjoittamaan.

Minulle kirjoittaminen merkitsee inhimillisen kanssakäymisen erityistä ulottuvuutta. Mikään ei voi korvata sitä.

Katse, puhe, kosketus – kaikki niin vaikuttavia. Ja niin on myös kirjoittaminen.

Kai Ekholm ilmaisi HS:n tiistaisessa kolumnissaan huolen kirjallisen kulttuurin hupenemisesta. Mikael Jungner sitä vastoin esitti, että lukeminen on ihmiskunnan historiassa lyhyt välivaihe siirryttäessä kehittyneempien viestintävälineiden pariin.

Hän tarkoitti ehkä Netflixiä.

En jaksa huolestua, koska kirjoittaminen ei katoa minnekään. Suomalainen kirjallisuus on kärsinyt viime vuosina lukijakadosta, ja lehdistö koettaa löytää keinoja median mullistuksen tuomiin haasteisiin.

Kirjoittaminen muuttuu, ei katoa. Kirjallinen kulttuuri hakee uusia muotoja.

Hallwylska museet on vastikään digitoinut sata vuotta vanhoja Tukholman yleisten vessojen seinäkirjoituksia, joissa homomiehet hakevat yhteyttä toisiinsa. Tekstit ja kuvat eivät ole pelkästään kontakti-ilmoituksia, vaan niissä myös annetaan vinkkejä ja kuvaillaan kokemuksia, kuten herra joka kertoo miten ihanaa on ollut samanaikaisesti kahden isokyrpäisen hevoskaartilaisen kanssa. Myös Blanch’s Cafén kyypparit olivat suosittuja.

Tukholman vessakirjoitukset olivat oman aikansa Tinder ja Facebook ja Instagram.

Kirjoitan koska se on osa olemustani. Kirjoitan kaiken aikaa julkaistavaa ja yksityistä tekstiä. Jos elämässäni tapahtuu jotain merkittävää, koetan ilmaista kokemuksen kirjallisesti.

Ja voin kertoa, että aina kun olen rakastunut ja koettanut valloittaa ihastukseni, olen kastanut kynän musteeseen. Vessojen seinille en ole koskaan tuherrellut.