Avainsana: media

Miksi minä kirjoitan

Otsikko viittaa tietysti Paavo Haavikon näytelmään Sulka, sen ensimmäiseen kohtaukseen. Nils, upseeri, istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa hanhensulalla. Jos et muista hänen sanojaan, kannattaa käydä vaikka kirjastossa tarkistamassa. Minulle ne ovat unohtumattomat.

Syitä kirjoittamiseen voi olla monia. Joku haluaa harjoitella kymmensormijärjestelmää, jotta tulisi sujuvaksi. Toisella vuokranmaksu lähestyy ja hän onnistuu myymään henkilöhaastattelun naistenlehdelle. Hen (sukupuolineutraali henkilö) on rakastunut ja haluaa valloittaa sydämensä valitun ja lähettää tälle kauniin runon. Kaupan kassajonossa tapahtui tänään niin merkittävä episodi, että minun on ihan pakko kertoa siitä Facebookissa.

Ja sitten kirjailijat. Muuan valmistaa kirjan joka syksyksi, koska kustantaja pyytää häneltä sellaisen ja koska hän ei ole tullut muuta ajatelleeksi. Toinen haluaa Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi ja saajaksi ja kirjoittaa aina uudestaan mestariteoksen. Kolmas laatii muistelmansa, jotta kaikille kävisi selväksi, kuinka kaikki tapahtui.

Nuorena opiskelijana luin Väinö Kirstinän teoksen Kirjoittajan työt, joka oli ilmestynyt alkujaan vuonna 1968. Se oli minulle ainut käytännön ammattikoulutus. Muu kaikki on tullut erehdysten ja onnistumisten kautta. Olen toki kiitollinen monille neuvojille matkan varrella.

Kirstinän opas oli ammattimaisesta kirjoittamisesta haaveilevalle nuorelle aarre. Hän oli koonnut teokseen monipuolisen otoksen siitä, miten kirjoittajana voi elättää itsensä, ja antoi jopa käytännön ohjeita, miten lähestyä lehdentoimituksia, kustantamoja tai radion teatteriosastoa. Minulla ei ole kirjaa käsillä, joten kaikki tämä perustuu etäisiin mielikuviini.

Kirstinän teos on tietenkin auttamattomasti vanhentunut. Digitalisaatio, sosiaalinen media ja tiedotusvälineiden kriisi on muuttanut kaiken. Kunpa joku taitava ja kokenut kirjailija-toimittaja päivittäisi oppaan nykyaikaan. Sillä nuoria kirjoittamisesta haaveilevia on yhtä paljon kuin ennenkin.

On kuitenkin myös sellaista kirjoittamista, jolla ei ole mitään välineellistä arvoa. On kirjoittamisen ydin, joka ilmentää kirjoittajan sielua, koska kirjoittaminen aktivoi neurologista järjestelmäämme ja persoonallisuuttamme ainutlaatuisella tavalla.

En kirjoita taloudellisen hyödyn tai maineen vuoksi. En kirjoita siksi, että esimies on siihen käskenyt. En kirjoita virheetöntä sonettia osoittaakseni kultivoituneisuuttani. En kirjoita päiväkirjaa jälkipolville.

Kirjoitan vain siksi, että se ilmentää minun olemassaoloani maailmassa. Kirjoitan näyttääkseni sen, kuka minä olen.

Kaikessa tärkeässä kirjoittamisessa on mukana tämä sisäinen, perimmäinen motivaatio. Vaikka teksti olisi väline jonkin muun saavuttamiseen, kirjoittajasta huokuu aina sisäinen palo.

Laura Räty ja hybris

Kuvittelemme elävämme rationaalisessa, luonnonlakien ohjaamassa maailmassa. Todellisuudessa meidän elämäämme säätelevät uskomukset ja maagiset voimat.

Hyvin laadittu kertomus vaikuttaa meihin paljon väkevämmin kuin vakuuttava tosiseikkojen luettelo, minkä hyvin tietävät esimerkiksi mainosalan ammattilaiset. Kun draama on käynnistynyt, se etenee omien lakiensa mukaisesti, kunnes maailma saavuttaa jälleen tasapainonsa.

Minkä virheen Laura Räty oikeastaan teki – rationaalisesti ajatellen? Lähinnä sen, että Verkkouutisten haastattelua antaessaan hänen keskittymisensä hieman herpaantui ja hän arveli, että alle 2100 tai 2600 euroa ansaitsevia ei ole Suomessa kovin paljon. Tämän lausunnon jälkeisissä kommenteissaan hän syyllistyi hybrikseen, ylimielisyyteen.

Siitä tämänkertaiset tapahtumat käynnistyivät.

Hybris on erityisen vakava rikos, koska se häpäisee niitä, jotka joutuvat sille alttiiksi. Jos joku osoittaa ylimielisyyttä jumalia kohtaan, tällainen vaatii aina oikaisua ja jumalat kostavat.

Nykyaikana uskomuksemme ovat toisenlaisia kuin antiikin Kreikassa. Mutta meidänkin yhteiskunnassamme on toimijoita, jotka draaman voimakentässä vaikuttavat jumalien tavoin, kuten kaikki taloudelliset ja yhteiskunnalliset instituutiot, joille on kertynyt valtaa.

Erityisen leppymättömiä ja arvaamattomia jumaluuksia ovat media ja ’kansa’. Nyt ne kostavat ilman sääliä Laura Rädylle hänen erehdyksensä ja hybriksensä.

Me tiedämme, että draaman kulku noudattaa omia lakejaan. Tragedia päättyy vasta, kun uhmaaja on tuhoutunut.

Onko Laura Rädyllä edes mahdollisuuksia säästyä tältä kohtalolta?

 

Myötätunto kadoksissa

Asun eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa, jonka elinkeinoelämään metropolin läheisyys vaikuttaa suotuisasti. Täällä ystävyys- ja tuttavuussuhteiden verkosto on tiivis, ja lisäksi tunnen monen monta kanssakulkijaa ulkonäöltä.

Vähintään viikoittain törmään ikäiseeni mieheen, jolla on ollut kymmenen vuotta samat vaatteet päällä, jolla on harhaileva katse ja joka on aina yksin. R-kioskin jonossa tuttu alkoholistinainen joutuu jättämään valitsemistaan yhden oluen pois, kun rahat eivät riitä. Kauppakeskuksessa näen nuoren tytön, joka on keskeyttänyt koulun mielenterveysongelmien vuoksi – ei työtä, ei opiskelupaikkaa.

Minun on vaikea käsittää sitä, kuinka jotkut voivat olla näille ihmisille kateellisia. Mutta niin vain on. Saan siihen vahvistuksen istuessani keskustan lounaskahvilassa. Kun naapuripöydän kahvittelijat ovat saaneet päätettyä, ottavatko sacherkakkua vai runebergintortun, kuulen heidän puhuvan sosiaalipummeista, jotka ”nostavat luukulta meidän rahamme”.

Keskellä ennennäkemätöntä hyvinvointia yhteiskunnassamme on yhä rakenteellisia ja sosiaalisia ongelmia, joita muka ratkaistaan syyllistämällä yksilöitä. Laman käydessä voimakkaammin päälle on varmaa, että ongelmat yhä pahenevat, ellei niille tehdä jotain.

Yhteiskunnallinen keskustelu on säälimätöntä. Virkamiehet ja johtajat kurittavat puheissaan palkansaajia. Yt-neuvottelujen ja potkujen ilmapiirissä onnekkaat turtuvat muiden epäonnelle. Ja silloin kun sosiaalisessa mediassa kansalaismielipide pääsee kuuluville, vastakohdat kärjistyvät ja äänenpainot kovenevat.

Myös toisaalla yhteiskunnassamme kuohuu: Pekka Himasen tapaus. Tämä vääryys on korjattava, huudetaan. Vaaditaan päitä vadille.

Kriittinen keskustelu on välttämätöntä akateemisessa tutkimuksessa, hallinnossa ja monella muulla alalla ongelmien korjaamiseksi. Mutta todellinen kriittinen keskustelu käydään määritellyillä foorumeilla, ja kaikilla osapuolilla on silloin yhtäläinen mahdollisuus kertoa näkemyksensä. Himanen ei halua astua julkisuuteen, koska hänet revittäisiin kappaleiksi.

Olen miettinyt: jospa Himanen uskoo itse siihen mitä hän kirjoittaa, jospa hän ajattelee tekevänsä tärkeää työtä. Hän haluaa onnistua ja on valmis ottamaan vastaan myös taloudellisen menestyksen. Siinä tapauksessa: missä hän on toiminut väärin?

Himanen on hupsu filosofi, joka ilmaisee ajatuksiaan kohtuuttoman lennokkaasti. Siispä juotetaan hänelle myrkkyä.

Tämän hetken suomalaisesta yhteiskunnasta puuttuu myötätunto. Solvataan, ilkutaan, uhkaillaan ja lopulta vahingoitetaan. Media ja kansalaismedia toimivat äärettömän julmasti. Poliittiselta vastapuolelta viedään ensiksi sanallisesti ihmisarvo, ja jotkut ovat valmiita jopa rikoksiin. Joukko toimii johdonmukaisesti kuin kanalauma: kun hackkyckling on havaittu, kaikki käyvät sitä nokkimaan.

Kriittinen keskustelu on välttämätöntä ongelmien korjaamiseksi. Mutta vielä kipeämmin tarvitaan sittenkin sydämen lämpöä ja hupsuja sanoja lähimmäiselle.

 

Niille jotka asuvat lasitalossa

Yritys, joka muuttaa lasitaloon, menee konkurssiin viidessä vuodessa. Näin sanoi eräs kiinalainen feng shui -mestari. Kun Sanomatalo valmistui vuonna 1999, toistelin tätä sitaattia joillekin kohtaamilleni ystäville, mutta kukaan ei tarttunut siihen.

Ja miksi olisikaan? Puhuin leikin päiten ja ilman erityisempää tarkoitusta.

Feng shuin filosofiassa ajatus lasitalosta on mahdoton, koska se ei tarjoa riittävästi suojaa. ’Energiat’ pääsevät kulkemaan lävitse.

Median mullistus on ollut yllättävän nopea ja syvällinen. En kadehdi niitä, jotka yrittävät arvata tulevaisuutta ja koettavat tehdä viisaita päätöksiä.

Sana media on monikkomuoto latinan sanasta medium, joka tarkoittaa keskellä olevaa. Siis ’välittäjä’ tai ’väliaine’. On ajateltu, että radio, televisio ja lehdet välittävät sanoman monelle yhtä aikaa, ja puhutaan tiedotusvälineistä.

Mutta internetin tulon myötä tiedon kulku on muuttunut perusteellisesti. Tiedotusvälineiden rajat ovat kadonneet ja informaatio kulkee edestakaisin sinne tänne. Voisi sanoa, että median, välineiden, sijasta meillä onkin valtava, hahmoton medium. Siitä on tullut rajaton, rannaton, kansainvälinen, mahdoton kenenkään hallita.

Joskus oli aika, jolloin luin aamuisin Helsingin Sanomat ja katsoin iltaisin televisiosta puoli yhdeksän uutiset. Nykyään valikoin kaiken. Tiedonvälityksen tahti on niin kiivas, että paperilehti on ilmestyessään vanha. Ulkomaiset uutisaiheet ovat tuttuja jo silloin, kun ne putkahtavat suomalaisten lehtien nettisivuille.

Olen totutellut käyttämään Flipboardin ja Ziten kaltaisia uutissovelluksia, jotka räätälöivät sisältönsä käyttäjän kiinnostuksen mukaan. Niiden toiminta perustuu median rajattomuuteen. Ne seulovat sisältönsä sähköisistä lehdistä, blogeista, tweeteistä ja mitä moninaisimmilta sivustoilta. Näyttää väistämättömältä, että myös kotimaisen uutistarjonnan täytyy siirtyä tämäntyyppisten sovellusten seulottavaksi. Ziten jälkeen uutisten lukeminen internetselaimella tuntuu jäykältä ja vanhanaikaiselta.

Sanoma Newsin yt-neuvottelut etenevät ja väistämättä heikentävät toimituksellisia sisältöjä. Helsingin Sanomat siirtää nettipalvelunsa maksumuurin taakse ja sanoo, että New York Timesin kokemukset ovat ”rohkaisevia”, vaikka todellisuudessa muuri ei ole tuonut ratkaisua lehden paketoimisen taloudelliseen ongelmaan. Puhutaan myös, että laadukkaasta sisällöstä lukijat ovat valmiita maksamaan. Nykylukijat ovat kuitenkin valtavan vaateliaita, ja laatujournalismi vaatii juuri niitä resursseja, joita ollaan vähentämässä.

On mahdotonta nähdä, millaisessa tilanteessa joukkoviestintä on viiden vuoden päästä. Tällä hetkellä media – vai sanoisinko medium – asustaa lasitalossa, ja energiat pääsevät rajusti virtaamaan.