Saranoiden voitelu

Olen pitkään halunnut kirjoittaa tyhjyydestä. Tai tyhjästä. On vaikea ajatella ja käsittää sitä. Buddhalaisissa kirjoituksissa selitetään: koska kaikki muuttuu ja ilmiöt ovat väliaikaisia, niiden perimmäinen olemus on tyhjä.

Sanotaan myös, että jokainen esine tai asia on tyhjä, koska sitä ei ole olemassa ilman kaikkea muuta.

Saranat eivät ole mitään ilman ovea ja taloa. Mutta talokaan ei ole mitään ilman ovea ja saranoita.

Talo on rakennettu niin, että nuo saranat tuossa edellyttävät oven, talon ja kivijalan sekä taitavan sepän joskus kauan sitten. Jos saranat on voideltu sianihralla, mukaan tulee myös teurastaja, ja jos on käytetty vaseliinia, tarvitaan öljynjalostusteollisuus ja englantinen kemisti Robert Chesebrough.

Mitään ei ole olemassa ilman kaikkea muuta. Fyysikko Carl Saganilta on lähtenyt lentoon ajatus, että meidät on koostettu tähtien materiasta. Mutta tähtiäkään ei ole ilman meitä.

Katselen ympärilleni pikkukaupungissa, ja minun on helpompi tajuta keskinäinen riippuvuus. Ajattelen usein kanssaihmisiä. Nuoruuden individualismi ja itsekorostus tuntuvat jo hieman huvittavilta.

Matkailun tulevaisuus

Maaliskuussa ensimmäiset matkailuautot ilmaantuivat vastarannalle. Turistibussien parkkipaikka ammotti tyhjyyttään. Sinne oli kätevä pysäköidä ja valita itselleen yösija ikiaikaisessa kulttuurimaisemassa, joen ja vanhan rantatien risteyskohdassa.

Koko kesänä turistibusseja ei näkynyt. Kotimaiset reissaajat kuitenkin saapuivat vähitellen, ja asuntoautoja tuli tasaisena virtana, toki harvakseltaan.

Joka aamu herättyäni katselin ikkunasta jokimaisemaa ja tarkastin tilanteen. Vanhan Porvoon kaduille kerääntyi vähitellen väkeä lomapäiviään viettämään, ja se tuntui minusta hyvältä.

Viime viikonloppuna joenrantaan pysäköi pakettiauto, täsmälleen tähän, suoraan ikkunoitani vastapäätä. Nuorehko pariskunta oli valinnut asentopaikkansa huolella.

Pienessä pakettiautossa ei ollut matkailuauton mukavuuksia, mutta saattoihan hyödyntää sitä, mitä oli käsillä. Aamunkoitteessa pakettiauton takaovi avautui ja pariskunta hieroi unet silmistään.

Turisti-wc oli kätevästi aivan vieressä. Läheisestä kaupasta haettiin tuoretta ruokaa. Aamiainen katettiin kivipaaden päälle.

Aurinko hyväili maisemaa ja nuoria matkailijoita. He nauttivat ylen määrin aamiaisestaan.

Kaikki ennallaan

Haen teetä keittiöstä ja palaan tekstin ääreen. Kävelen olohuoneen kautta takaisin työhuoneeseen ja annan katseeni hivellä lounaaseen antavien ikkunoiden takana avautuvaa näkymää.

Maisema on minulle tuttu. Joki virtaa edessä levollisesti, pari lokkia kaartaa vanhan sillan vaiheilla. Fredrika-laiva vastapäätä on ankkuroitu pysyvästi laituriinsa. Taustalla kohoaa Näsinmäki, jonka asukkaat saavat kuunnella kumpujensa alta punaisten honkien huminaa.

Aamuaurinko kirkastaa maiseman.

Kun ehdin pöydän ja läppärin viereen, minut valtaa tunne, että kaikki on niin kuin ennenkin.

Juuri näin. Juuri näin pitää ollakin. Tällaista on minun elämäni ja työni. Tällaista sen pitää ollakin. Tuntuu niin hyvältä ja luottavaiselta olla tässä, joka on läpikotaisin tuttua.

Ennen kuin ehdin aloittaa kirjoittamisen, tajuan, ettei kaikki olekaan entisellään. Vastapäiselle parkkipaikalle ei ole saapunut ensimmäistäkään turistibussia. Silta on tyhjä tungeksivista laumoista. Jokikadun kiveykseltä puuttuu turistien virta. Rannan kaiteeseen ei kukaan nojaudu ottaakseen selfieitä.

Ja tosiaan, myös henkilökohtaisessa olotilassani on tapahtunut muutos. Viime vuosina olen aivan liikaa työskennellyt sohvalla. Se ei tee minulle hyvää. Siksi olen siirtänyt hissipöydän ikkunan ääreen ja aherran pääasiassa seisaaltaan tai satulatuolissa istuen.

Tarvitsen pysyvyyden tunnetta, koska olen varsin turvallisuushakuinen. Sisimpääni on kaiketi jäänyt siitä vajausta.

Mutta nyt huomaan, mistä tulee tämä tunne. On sisäisen syventymisen tila. Hiljaisuus. Keskittyminen. Omien ajatusten kuunteleminen.

Olen vuosien mittaan työskennellyt valtavan paljon tässä tilassa. Yksinäisyys – hyvässä ja pahassa – on kirjoitustyön ytimessä. Siksi minulle on totta tämä tunne: kaikki ennallaan.

Etuikkuna

Iloitsen aina kun voin jakaa jotain lasten kanssa. Neljätoistavuotiaan tyttäreni keralla olemme löytäneet uuden harrastuksen: katsomme vanhoja Hollywood-klassikkoja. Tuntoani hivelee miellyttävästi, kun hän sanoo minulle, että osaan valita hyviä elokuvia.

Aamiainen Tiffanylla kosketti herkästi, ja meistä tuli välittömästi Audrey Hepburn -faneja. Minä jo ehkä olinkin. Viikonvaihteessa oli vuorossa Alfred Hitchcockin Takaikkuna. Tirkistely ja yksityisyys loivat elokuvaan kiehtovan jännitteen, eikä vähiten siksi, että nuo teemat ovat läsnä nykyajassa ehkä vielä vahvemmin kuin filmin ilmestymisen 1950-luvulla.

Olen hiukan yli puoli vuotta sitten muuttanut asuntoon, jossa minulla välillä tulee samanlainen tunne kuin James Stewartin esittämällä valokuvaajalla elokuvassa. Katseeni liimautuu siihen, mitä näen kotini etuikkunasta.

Asunto sijaitsee Porvoon vanhassakaupungissa aivan joen rannassa ja 1300-luvulta periytyvän sillan kupeessa. Näen joka päivä, miten turistien kulkue ylittää sillan pittoreskiin pikkukaupunkiimme, joka on säilyttänyt keskiaikaisen asemakaavansa.

Ensimmäiset turistibussit saapuvat joen toiselle puolelle jo kahdeksalta aamulla. Varsinkin kesäkuukausina turistien virta on ollut vuolas ja katkeamaton.

Minulla on vastustamaton halu hankkia järjestelmäkamera ja teleobjektiivi, joilla tallentaisin sitä mitä näen joka päivä. En toki tee siten, sillä kunnioitan ihmisten yksityisyyttä.

Näin talvisaikaan tulijat ovat enimmäkseen kiinalaisia ja venäläisiä. Kevään myötä mukaan liittyvät joukoittain espanjalaiset, italialaiset, saksalaiset, amerikkalaiset jne. turistit.

Kun väki purkautuu busseista, tapahtuu jotain toistuvaa. Ensiksi tulijat levittäytyvät vastarannalle ja kuvaavat kamerallaan 1700-luvun porvaristaloja. Asun yhdessä niistä.

Sen jälkeen kulkue jatkaa sillalle, ja vuorossa ovat ensimmäiset poseeraukset ja selfiet. Taustalle halutaan joko vehreä Maarin ja Linnamäen alue tai sitten Porvoon tavaramerkiksi vakiintuneet ranta-aitat.

Sitten saavutaan joen ylitse ja alkaa kiihkeä, herkeämätön tallentaminen. Ravistuneet ikkunanpokat, notkolla retkottavat portit, sepän takomat saranat, Tuomiokirkon valkoinen pääty – kaikki täytyy huolellisesti tallentaa.

Ja sitten loputtomasti asentoja ja ilmeitä. Kiinalainen perheenpää säätää kamerassa kaikki asetukset kohdilleen, näyttää vaimolleen mitä pitää painaa ja asettuu hieman jäykästi seisomaan kaiteen viereen. Nuorehkot naiset, joiden kansallisuudesta en saa selvää, löytävät Ralinginkujan ja sen mahdollisuudet Instagramissa. He poseeraavat veikeästi kapeassa ja jyrkässä välikössä.

Kun katselen etuikkunani takaa valokuvaavia turisteja, minulle tulee tunne, että näen valtavan rikkaan ja moninaisen kirjon ihmiselämää. Jokainen poseeraus ja selfie tuntuu ilmentävän jotain olennaista näiden ihmisten persoonallisuudesta.

Vakuutan teille, että en aio hankkia kameraa ja teleobjektiivia. Tulkaa vain rauhassa sillan ylitse. Voitte luottaa, etten rupea tallentamaan tätä kiehtovaa inhimillistä näytelmää.

 

Kuinka lakkasin pelkäämästä mustaa joulua

Jouluaatto. Huomenpimeys vaihtui aamupäivän hämäräksi ilman, että sitä oikeastaan huomasi. Kolmas perheeni oli pakannut ja matkustanut pyhiksi pohjoiseen. Olin sanonut, etten halunnut lähteä, eikä asia vaatinut sen enempää keskustelua.

Aamiaisen jälkeen loikoilin sohvalla ja join teetä. Kun sumuinen olo päässäni ei hälventynyt, kiskaisin vielä tiukan espresson. Aistin, miten toiminnot ruumiissani vähitellen käynnistyivät.

Pikkukaupunkimme jokisuiston suulla on saari, joka aikojen saatossa on hyödyttänyt kaupunkilaisia laidunmaana ja tiilenpolton ja telakkatoiminnan kautta. Minua nykyajan asukkia se avitti tarjoamalla metsän ja meren aivan käden ulottuville. Pukeuduin, vedin saappaat jalkaan ja lähdin kävelylle. Kuljin ensiksi jokirantaan, seurasin joentöyrästä noudattelevaa puistokäytävää, sivuutin veneiden talvisäilytyskentän ja käännyin saareen vievälle pengerretylle tielle.

Saaren alkupäässä oli uusi yrittäjä, joka tarjosi pienimuotoista majoituspalvelua. Pyöreän valotaulun logossa luki Pigisland. Mietin tovin, mikä helvetin ”pigis-land” kunnes ymmärsin: Pig Island. Sikojensaari, Sikojenlahti, sikamessias, omassa rasvassaan voideltu pelastaja.

Käännyin tieltä polulle. Kiipesin lintutorniin, tiirailin sieltä kaupungin suuntaan ja suiston luonnonsuojelualuetta. Talviruskean ruovikon reunassa havaitsin pari allia, mutta muuten näköpiirissä oli autiota. Koko saaren tienoo oli hiljainen. En ollut kohdannut muita kulkijoita, ainoastaan harmaa Toyota oli ohittanut minut pengertiellä.

Muistin lukeneeni jostain, että nimi Sikojenlahti perustui käännösvirheeseen. Ja Jeesus manasi psykoottisen häiriön miehestä sikoihin. Mahtoiko tuollaisen lyhytterapian vaikutus olla kestävä.

Kapusin alas, palasin polulle ja saatoin luottaa siihen, ettei vastaantulijoita olisi ruuhkaksi. Saavuin retkeni käännekohtaan. Tiheässä kuusikossa polku painui notkelmaan, joka avautui pieneksi lahdekkeeksi. Vuodenajasta riippuen paikasta saattoi tähyillä merelle, ellei kasvillisuus aivan peittänyt näkymää. Näin pienen kaistaleen merta, ja taivaalla oli paljastunut kappale herkkää sineä ohuiden pilvien lomasta.

Joulukuu oli edelleen lumeton. Muutaman lämpöasteen leppeydessä istuuduin kaatuneen puun rungolle. Kaivoin repustani leivän, alkoholittoman oluen ja saksalaista vegaanimakkaraa. Sihautin tölkin auki, raastoin puukonkärjellä muovikääreeseen reiän ja veistin leivästä käteensopivan palan.

Söin ja join. Katselin merta, ruovikkoa ja taivasta. Kuuntelin kuusikkoa, joka tyynessä säässä oli lähes äänetön.

Lähdin paluumatkalle. Metsänkävijä ei mielellään kulje omia jälkiään takaisin, joten kiersin lenkin etelänpuolelta takaisin tielle.

Kun palasin kaupunkiin, hämärä alkoi jo taas tihentyä. Uuden sillan risteyksessä oli kumarainen tummiin pukeutunut hahmo, joka tukeutui rollaattoriin ja joka mieli päästä kadun ylitse. Tulin lähemmäksi ja kysyin, voisinko auttaa.

En ollut varma henkilön sukupuolesta. Vanhat naiset miehistyvät: ääni mataloituu, parta alkaa kasvaa. Toisaalta nuoret vihaiset miehet muuttuvat keski-iässä ämmiksi. Katselin kasvoja, näkyisikö huulipartaa.

”Onneksi ei sentään ole lunta”, sanoin ylittäessämme katua.

”Vitut”, autettavani ärähti.

Kysyin, minne matka. Hen ei vastannut.

Sanoin, etten ollut menossa minnekään erityisesti. Hen tempaisi käsivartensa irti kädestäni ja työnsi rollaattoria tarmokkaasti eteenpäin.

”Kestävä kehitys vaatii pieniä ja suuria tekoja”, sanoin rohkaisevasti.

Hen jatkoi puhumattomana puoli askelta edelläni. Joki virtasi vieressämme vapaana. Koetin esittäytyä, mutta hen ei kertonut nimeään.

”Maanviljelyn satomahdollisuudet kasvavat ilmaston muuttumisen myötä. Kvinoa, camelina, kanihua – ovatko tuttuja?”

Kuulin matalaa murinaa rollaajan suunnalta. Kun hen joutui hetkeksi pysähtymään, astuin rinnalle ja kysyin:

”Mikä vialla?”

”Musta joulu.”

”Mutta tällaisia joulut tulevat tästä pitäen olemaan.”

”Just.”

Koska oli vuodenkierron suurenmoinen juhla, halusin ilahduttaa lähimmäistäni. Ehdotin, että laulaisimme yhdessä. Istuuduimme puistonpenkille, ja tällaisessa säässä se kävi vallan mainiosti. Aloitin laulamisen, ja hetken päästä myös satunnainen kanssakulkija liittyi mukaan. Hen päästeli kerallani ääni kirkastuen ja kasvot hehkuen:

Pigis-land, Pigis-land,
joulun onnenmaa,
Pigis-land, Pigis-land,
jätän huolet taa.