Kirjailija sosiaalisessa mediassa

Erään projektin loppuraportti

Vuonna 2010 olin turhautunut. Päivätyö ei enää tarjonnut niitä haasteita, joita olin siltä odottanut. Halusin jäädä vapaaksi kirjailijaksi.

Olin myös kirjailijansatooni tyytymätön: laiho kasvoi kitsaasti riippumatta siitä mitä sarkaan kylvin. Ajattelin silti turhaksi jäädä valittelemaan, ettei kustantajani tee mitään kirjojeni eteen. Mietin, miten itse voisin asiaa auttaa.

Lehdistössä puhuttiin tuolloin entistä kiivaammin kirjailijoiden brändäämisestä. Heidän tuli astua esiin, kertoa elämästään ja kirjoistaan, rakentaa itsestään brändi.

No hyvä, myönsin itselleni. Kirjailijanprofiilini oli aivan liian näkymätön. Sitä korjatakseni päätin lähteä täysillä sosiaaliseen mediaan.

Minulla oli romaanin kirjoittaminen loppusuoralla. Päättelin, että teoksen julkisuudelle olisi hyötyä kirjailijanprofiilin nostamisesta.

Avasin Facebook-tilin ja aloin rakentaa verkostoa. Käynnistin blogin, jossa esitin iskevästi ajatuksiani yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta. Ryhdyin myös twiittamaan, liityin LinkedIn-palveluun, ja jaoin ajatuksiani auliisti, minne vain onnistuin niitä työntämään.

Sosiaalisessa mediassa pitää toki olla sisäistä ilmaisuntarvetta. Sitä minulle oli kertynyt runsaasti, mutta koko ajan mielessäni oli tämä hanke: kuinka nostaa itseäni paremmin näkyviin.

Kolmen vuoden projekti on vaatinut minulta paljon päättäväisyyttä, koska olen ollut siitä yksin vastuussa. En ole juoninut sitä minkään markkinointiorganisaation tai mainostoimiston kanssa.

Tällaiseen kustantajat kirjailijoita mielellään rohkaisevat, koska rahaa ei tarvitse käyttää. Todettakoon kuitenkin, ettei kukaan ole minua tähän suoranaisesti usuttanut vaan itse olen tahtonut.

Työ on tehty. Blogin suosituimmat artikkelit ovat käsitelleet seksuaalisuutta, alkoholia ja kirja-alan muutoskipuja.

Viime syksynä ilmestynyt romaanini Vihreän lohikäärmeen kylä oli luullakseni taiteellinen onnistuminen, koska olen saanut siitä ainoastaan kiittäviä arvioita. Muilta osin projektin tulokset ovat jääneet vähäisiksi.

Voin toki ajatella, että kirjamyynnin huolestuttava käänne vuonna 2013 yhä huonompaan suuntaan on vaikuttanut romaanin vaatimattomaan menekkiin. Mutta vaihtuvia ulkoisia tekijöitä on aina niin paljon, että niiden vaikutuksia on mahdotonta osoittaa.

Olenko nyt siis kirjailijana tuotemerkki? En, koska nimelleni ei ole vieläkään karttunut kaupallista arvoa. Vähälevikkisen kirjailijan brändi on oksymoron: ristiriitainen ilmaus, asia jota ei ole olemassa.

 

Lynkkauksen anatomia

Minua vaivaa tavattomasti nykyisen median ja sosiaalisen median toiminta niitä yksilöitä kohtaan, jotka ovat tehneet virheen tai rikoksen. Ei tunnu riittävän se, että heidän toimiinsa puututaan asianmukaisella hallinnollisella menettelyllä tai että heidän rikkeensä laatu arvioidaan juridisessa prosessissa.

Lisäksi heidät pitää työntää julkisuuden mankelin lävitse tavalla, jossa saattaa olla häpäisemisen, koston tai kiusaamisen piirteitä. Voi vain kuvitella, miltä näistä ihmisistä tuntuu. Asiaankuuluvien seuraamusten lisäksi he joutuvat kärsimään julkisuuden kohtuuttomat seuraamukset.

Jos Merja Ailuksen tai Pekka Himasen sanotaan joutuneen mediassa lynkatuksi, ajattelemme, että tämä on metaforinen puhetapa: koetamme kuvaannollisesti ilmaista julkisen reaktion voimakkuutta.

Mutta minä väitän, että kysymys ei ole pelkästä metaforasta. Heidät on kirjaimellisesti lynkattu.

Väkivallan psykologian tutkija Donald G. Dutton on eritellyt lynkkauksen anatomiaa. Hän selostaa todellisia välikohtauksia, joissa uhri on menettänyt henkensä, ja viittaa tilastoihin, joiden mukaan Yhdysvalloissa lynkattiin liki neljätuhatta ihmistä vuosina 1889–1930.

Hän selittää, miten lynkkausmieliala syntyy. Se on kollektiivinen tunne, joka kumpuaa turhautumisesta.

Jokin joukko on turhautunut kyvyttömyyteensä toteuttaa inhimillisiä perustarpeitaan. He tuntevat turvattomuutta, heiltä puuttuvat aineelliset edellytykset tyydyttävään elämään tai he eivät enää ymmärrä maailman menoa ympärillään. Jokin yhteiskunnallinen muutos on saattanut heidät sietämättömään epävarmuuteen.

Tarvitaan syntipukki, jota voidaan syyttää vaikeuksista, ongelmista ja turvattomuudesta. Syntipukki erottuu sosiaalisesti riittävän selvästi lynkkausjoukosta. Tämä mahdollistaa sen, ettei häneen tarvitse suhtautua myötätuntoisesti vaan hänet voidaan dehumanisoida eli häntä ei nähdä enää samalla tavoin ihmisarvoisena kuin me muut.

Dehumanisaation psykologinen prosessi on esimerkiksi rasismin ja sotavankien huonon kohtelun taustalla ja saattaa tällöin olla merkki pysyvästä asenteesta. Mutta milloin tahansa kärjistyneissä sosiaalisissa suhteissa vastapuoli voidaan äkkiä nähdä ei-ihmisenä tai ainakin vähemmän ihmisenä kuin itse. Silloin hänen tilanteeseensa ei tarvitse eläytyä.

Media tekee sen aina uudestaan: kun esiintyy väärinkäytöksiä tai kohtuuttomuuksia, valitaan syntipukki ja piinataan hänet hengiltä. Sosiaalinen media ja lukijoiden laaja joukko liittyvät lynkkausporukkaan.

Ja ne ihmiset, joilla on tallella hiukan säädyllisyyttä, tuntevat hienoisen katumuksen pistoksen, kun kaikki on ohi. Mutta kohta ollaan taas täysillä lynkkauspuuhissa.

 

Vihreän lohikäärmeen jäljillä

Olen seurannut ajoittain hämmentyneenä, miten kirjailijaystävät ja -kollegat jakavat sosiaalisessa mediassa väliaikatietoja työnsä edistymisestä. Blogit, Facebook ja Twitter pulppuavat levottomia päivityksiä tekstiverstaalta.

Ihmiset tietenkin eroavat temperamentiltaan: mikä sopii yhdelle, ei tule toiselle kuuloonkaan. Silti voi kysyä, onko tarpeen todistella sosiaalisessa mediassa päivittäin olemassaoloaan.

Minulle kirjallinen työskentely edellyttää erityistä huolenpitoa. Luova prosessi on niin herkkä, että haluan varjella keskeneräistä tekstiä poissa muiden silmistä – tai korkeintaan näytän sitä niille, jotka auttavat minua työn edistymisessä.

Suhtaudun taikauskoisesti jopa romaanin aiheen paljastamiseen. Taiteellisen prosessin jännitteet purkautuvat ennen aikojaan, jos antautuu keskustelemaan siitä, mikä on vasta kehkeytymässä.

Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY) ilmestyy ensi viikolla, joten lienee turvallista lausua siitä sananen. Olen työskennellyt romaanini parissa seitsemän vuotta, ja tämä ajanjakso on tuonut elämääni suuria muutoksia ja perusteellisia ravistuksia.

En tiedä, mikä johdatus toi ulottuvilleni Vietnamin. Muistelen, että googlailin jotain aivan muuta, kun sattumalta silmien eteen ponnahti aihe, joka vaati kaiken huomioni. Nämä henkilöt halusivat, että minä kerron heidän tarinansa.

Hankin taustatietoa. Tilasin kirjoja, luin artikkeleja, katsoin filmejä. Jonkin ajan kuluttua minulle tuli tunne, että olin tarpeeksi perillä ja ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön. Olin varma, että voisin kirjoittaa tiiviin romaanin muutamassa kuukaudessa.

Mutta jo heti aivan alussa, vasta parikymmentä sivua naputeltuani, eräs päähenkilöistä oli nousemassa portaita ja epäröi. Myös minä pysähdyin. Tajusin, etten ollut valmis menemään sinne, minne hänen tiensä johti. En ollut vielä kylliksi päässyt hänen sisälleen. Minun oli ensiksi astuttava nuo samaiset portaat.

Matkustin, kävin katsomassa paikkoja. Eläydyin toisenlaiseen maailmankuvaan, vieraaseen kulttuuriin. Sitten lisää kirjoja ja artikkeleja ja filmejä. Kirjoittamista, samastumista, nahkoihin menemistä.

Seitsemän vuotta on syvä matka. Jos olisin lörpötellyt työn edistymisen vaiheista, olisin pilannut kokemuksen itseltäni. Monia merkityksellisiä kohtaamisia, monia uusia ystäviä.

Romaanin kirjoittamisessa antoisinta ovat yllätykset, saapumiset tuntemattomille seuduille. Vaikka tekisi kuinka tarkat suunnitelmat, kertomus noudattaa omia halujaan ja valitsee reittinsä.

Minäkö tämän romaanin olen kirjoittanut, voin vain lopulta ihmetellä. En minä ole sitä tehnyt, se on minulle annettu.

 

Ruben, toimittajat ja Twitter

On paljon puhuttu siitä, että Twitter on tärkeä uuden ajan viestintäympäristö. Se on kuulemma korvaamaton monille ammattilaisille, kuten toimittajille, virkamiehille, poliitikoille, yrittäjille jne.

Asiallisen viestinnän ohessa Twitterissä leikitään sosiaalista näyttäytymisleikkiä. Isot, keskikokoiset ja pienet julkkikset kertovat kavereilleen sisäpiirivitsejä ja muut ihmettelevät ympärillä.

Seurasin lauantai-iltana (13.4.2013) kummallista episodia. Ruben Stiller järjesti Twitter-kansalle hauskan ja hämmentävän performanssiin.

Ruben Stiller ja Tuomas Enbuske ovat Twitterissä jollain tavoin rinnastettavia toimijoita. Julkkistoimittajina he haluavat tuoda korkealla profiililla esiin epäsovinnaisia mielipiteitään.

Kun Ruben ilmaantui Twitteriin, hän vaikutti piristävältä poikkeukselta Enbusken loputtoman napanöyhtä-twiittailun jälkeen. Rubenin anarkistis-räyhäkäs lähestymistapa oikeastaan kyseenalaisti koko viestintävälineen.

Mutta lauantaina tultiin lopulta siihen, että Ruben päätti hauskuuttaa kavereitaan lähettämällä pöljiä tweettejä Paulo Coelholle. Rubenin tweettiseurue koostui pääasiassa tunnetuista suomalaisista toimittajista, ja he kannustivat sankariaan illan kuluessa entistä pöljempiin urotekoihin.

Mieleeni muistuu, miten eräät kymmenvuotiaat pojat 1970-luvun alussa soittelivat pilapuheluita etsimällä puhelinluettelosta hauskankuuloisia sukunimiä. Veikko Huovisen 1987 ilmestyneessä littlejutussa Soittelijapoika esiintyy ”tietoyhteiskunnan perukkalainen” Toivo Nivu, joka ottaa ryyppyjä ja kaukopuheluita tunnetuille henkilöille, kuten Hosni Mubarakille.

Paulo Coelholla on Twitterissä 7,5 miljoonaa seuraajaa, joten on todennäköistä, että hänen tilissään on jonkinlainen suodatin tai että sitä hoitaa sihteeri tai tiedottaja. Viestitulvan täytyy olla hallittavissa. Luultavasti pöljät tweetit eivät koskaan ole päätyneet Coelholle itselleen, mutta mielikuva tästä mahdollisuudesta sai Rubenin seurueen hysteerisen riemun valtaan.

Ruben Stilleriä voi onnitella siitä, että hän on ylittänyt jonkin rajan Twitterin käytössä. Mitä hän vielä ehtiikään…

Kun joku seuraavan kerran sanoo, että Twitter on tärkeä journalistin työkalu, muistan Rubenia, iloista toimittajaseuruetta ja lauantai-iltaa Pohjolan keväässä.

Sosiaalinen media ja sisällöt

Olen vuoden ajan hakeutunut tietoisesti sosiaalisen median pariin. Ajoittain innostukseni lopahtaa, mutta sitten taas terästän mieleni ja haluan olla siellä läsnä. Kaikkialla, koko ajan, kaikkien kanssa.

Pidän blogia, olen Facebookissa, olen luonut LinkedIn-profiilin, tweettaan ja koetan pysyä tapahtumissa mukana. Sillä hetkellä, kun kriittinen massa käyttäjiä siirtyy Google+:aan tai Diasporaan, minä olen jo siellä.

Olen tavattoman utelias uuden teknologian tarjoamista mahdollisuuksista. Jostain syystä silti kosketukseni sosiaaliseen mediaan on vähemmän intensiivinen kuin perinteisiin välineisiin. Kirjan lukeminen, elokuvan katsominen ja jopa päivittäisten talous- ja kulttuuriuutisten seuraaminen imee paljon voimakkaammin mukaansa.

Huomaan kyllä, mistä minulla kiikastaa. Olen odottanut sosiaaliselta medialta erityisiä sisältöjä. Olen käsittänyt erilaiset sosiaalisen median palvelut uusina ilmaisumuotoina tai viestintävälineinä, ja aika usein olen pettynyt, vaikka iloisiakin yllätyksiä sattuu kohdalle.

Joku paremmin ”digitaalisen eran” hermolla oleva voisi huomauttaa minulle: sosiaalisessa mediassa on ensisijaisesti kysymys sisältöjen suodattamisesta, jakamisesta, linkittämisestä jne. Sisällöt saatetaan toki luoda siellä, mutta yhtä hyvin ne voivat olla lähtöisin jostain muualta. Tärkeintä on viestivä verkosto, joka suodattaa sinulle niitä asioita, joista olet kiinnostunut.

Niinpä. Tämä on minusta tällä hetkellä suurin sosiaalisen median puute.

Joku nimeää itsensä Twitterissä sosiaalisen median edelläkävijäksi, jotta saisi paljon seuraajia mikroblogimerkinnöilleen, mutta kykenee lähinnä tuottamaan linkkejä artikkeleihin, joissa kerrotaan, miksi some on niin hieno juttu. Tämä suuri ajattelija on todellisuudessa ehkä töyhtötukkainen datanomi tai slipoveriin pukeutuva insinöörikoodaaja, joka ei ole tottunut ilmaisemaan itseään sanallisesti tai kuvallisesti tai muutenkaan.

Tosiasiassa se hieno juttu antaa vielä odottaa itseään.

Sosiaalinen media suodattaa ja jakelee niin paljon informaatiota, että siihen on vaikea luoda aidosti kiinnostunutta suhdetta. Aika ei kerta kaikkiaan riitä, kun pitää elää ja rakastaa, huolehtia lapset kouluun ja koira ulos, vaalia fyysistä ja henkistä vireyttä hyvillä harrastuksilla.

Liian arkipäiväiset merkinnät eivät minusta ole suuri ongelma. Niitä lueskelee tai silmäilee nopeasti läpi. Facebookin antoisinta sisältöä ovat ne henkevät ja leikkisät yksilöt, jotka saavat arkensa näyttämään huvittavalta ja eletyltä. Kuvat tutuista ihmisistä ovat kivoja mutta joskus vaikuttavat liian yksityisiltä. Lempikappaleiden musiikkivideoita tyrkytetään aivan liikaa, samoin kuin tavallisten tiedotusvälineiden uutislinkkejä.

Olisiko lopulta niin, että useimmat sosiaalisen median käyttäjät eivät halua laittaa jakoon mitään tärkeää. Pelko yksityisyyden ja tekijänoikeuksien menettämisestä estää spontaanin jakamisen.

Runoilijat eivät tweettaa runoja. Elokuvaohjaajat eivät laita YouTubeen videopätkiä. Alan parhaat juorut kerrotaan edelleen muualla kuin Facebookissa.

Minä odotan, koska esitellään sosiaalinen media 2.0. Meneekö siihen vuosia vai vielä pitempään? SoMe 2.0 tarkoittaa välinettä, joka käsittää sekä verkoston että merkityksellisen sisällön.

Sen aika koittaa silloin, kun käyttäjät uskaltavat ja haluavat jakaa niitä sisältöjä, jotka ovat heille tärkeitä. Sen aika koittaa silloin, kun palveluita käytetään luovasti ja innovatiivisesti. Sen aika koittaa silloin, kun sosiaalisessa mediassa käytettyä aikaa ei tarvitse puolustella muille.

Lähes rajattomat mahdollisuudet ovat jo olemassa.