Ääneen luetut

Mökkielämä 1960–70-lukujen taitteessa oli niin intensiivistä, että minä ja veljeni emme koskaan tarvinneet ajanvietettä. Viihdyimme ja viihdytimme itseämme aktiivisesti aamusta iltaan.

Joinakin kesinä kuitenkin saunan ja iltapalan jälkeen seurasi ohjelmanumero radiosta. Pienessä, vanhan aitan hirsistä rakennetussa kesämökissä kuuntelimme Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja.

En pysty äkisti määrittämään, mistä vuosista on kysymys, mutta ilmeisesti Yle lähetti kesäisin uusintana ikivanhoja Outsiderin kuunnelmia. Ne kestivät viisi minuuttia ja loppuivat aina kutkuttavaan cliffhangeriin: ”Jatkuu huomenna.”

Viisi minuuttia riitti tempaisemaan meidät kiehtoviin maailmoihin ja jännittäviin seikkailuihin. Loppulause varmisti, että seuraavana iltana olimme jälleen oikealla kellonlyömällä radion ääressä.

Tilastojen mukaan viimeistään kevään 2020 kuluessa äänikirjat ovat lyöneet läpi. Ääneen luettu kirjallisuus on ollut kuitenkin pitkään olemassa. Tosin olen tähän kevääseen asti luottanut enemmän painettuun sanaan.

Opiskeluaikoina kuuntelin jonkin verran ns. kirjallisia äänilevyjä. Dylan Thomasin väkevät runoluennat ovat jääneet mieleen.

Kun lapset olivat pieniä, aika ei aina riittänyt satujen lukemiseen. Silloin laitoin pyörimään Thorbjørn Egnerin Hyppeli-hiiren tai Kolme iloista rosvoa, jotka alun perin musiikkisaduiksi kirjoitettuina olivat jokseenkin riemastuttavaa kuunneltavaa.

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat osa ammattiani ja niissä on usein työnteon maku. Siksi äänikirjojen parissa tunnen olevani vapaalla.

Kaikissa kuuntelemissani kirjoissa ääneen lukeminen tuo jotain lisää teokseen. Harri Virtasen oma selkeä ja rauhallinen luenta teoksestaan Trauma ja rakkaus vahvistaa kirjan terapeuttista sanomaa.

Philip Teirin Jungfrustigen-romaania ryhdyin kuuntelemaan, koska ihmissuhdetarinat kiinnostavat minua. Hauska lisäjännite tulee siitä, että lukija Hannes Meidal on riikinruotsalainen näyttelijä ja että tapahtumat sijoittuvat olennaisesti Helsinkiin.

Pientä keskustelua on kai käyty siitä, miten paljon lukija saa värittää äänikirjan tekstiä. Riikka Ala-Harjan Saab-romaani saa Meri Nenosen tulkinnasta energialatauksen, josta kovasti nautin. Anni Saastamoisen Sirkka tuntuu melkeinpä suoraan ääneen kirjoitetulta.

Alkukesän elämyksen on tarjonnut Otto Gabrielssonin itsensä lukema Vildhavre. Hän tekee sen ilman korostuksia ja tuo avoimesti persoonansa esiin. Viimeinen kirje välinpitämättömälle isälle on riipaiseva mutta sovittava. Kun kipeät asiat on sanottu ääneen, se myös luo rakkautta. Kunpa Jörn Donner olisi elänyt vähän pidempään ja olisi ehtinyt kuunnella äänikirjan.

Kirjoittaminen ja aika

Kevät virtaa väkevästi. Tulee vastustamaton halu lähteä sitä kohtaamaan. Sisällä pysyminen vaatii hieman tietoista pakottamista. Käytän jokaisen syyn karata ulkoilmaan, aurinkoon ja orastavaan vehreyteen. Saan sieltä energiaa työskentelyyn.

Näinä päivinä romaani valmistuu. Vielä lopulliset viilaukset. Pian kirja siirtyy tuotantoon eikä enää mitään ole tehtävissä.

Samalla kun viimeistely etenee, suhde omaan tekstiin muuttuu. Tulee etäisyyttä. Se, mikä parin kolmen vuoden ajan on muokkautunut tulisessa ahjossa, alkaa jäähtyä. Kiihkeän työprosessin tilalle vaihtuu mystinen ihmettely: mistä oudosta ulottuvuudesta nuo sanat ovat tänne laskeutuneet.

Romaanin maailma on valmis. Sen henkilöt ovat irtautuneet minun ajatuksistani ja elävät tarinassa omaa elämäänsä.

Kun silmäilen aiempia teoksiani, huomaan, että ne ovat ehtineet etääntyä vieläkin kauemmaksi. Aika vaikuttaa kaikkeen, minkä olen ehtinyt kirjoittaa. Persoonani on muuttunut, ympäristö on muuttunut.

Vuosien takaiset kirjat ja tekstit tuntuvat täysin vierailta, jopa siinä määrin, etten oikeastaan kestä katsella niitä. Minulla ei ole mitään tekemistä tuon kirjoittajan kanssa, joka jostain kumman syystä kantaa samaa nimeä kuin minäkin.

Joskus kuitenkin sattuu yllättävä, ilahduttava kohtaaminen: tunnistan tekstistä nuoren miehen, jolla on paljon ajatuksia ja tarve tuoda niitä esille. Meissä onkin jotain samanlaista, haluamme saada otteen maailmasta kirjoittamalla. Minussa viriää paljon ymmärtämystä ja myötätuntoa häntä kohtaan: toivon, että hän saa läpi aikojen toteuttaa sitä mitä eniten halajaa.

Kaikki ennallaan

Haen teetä keittiöstä ja palaan tekstin ääreen. Kävelen olohuoneen kautta takaisin työhuoneeseen ja annan katseeni hivellä lounaaseen antavien ikkunoiden takana avautuvaa näkymää.

Maisema on minulle tuttu. Joki virtaa edessä levollisesti, pari lokkia kaartaa vanhan sillan vaiheilla. Fredrika-laiva vastapäätä on ankkuroitu pysyvästi laituriinsa. Taustalla kohoaa Näsinmäki, jonka asukkaat saavat kuunnella kumpujensa alta punaisten honkien huminaa.

Aamuaurinko kirkastaa maiseman.

Kun ehdin pöydän ja läppärin viereen, minut valtaa tunne, että kaikki on niin kuin ennenkin.

Juuri näin. Juuri näin pitää ollakin. Tällaista on minun elämäni ja työni. Tällaista sen pitää ollakin. Tuntuu niin hyvältä ja luottavaiselta olla tässä, joka on läpikotaisin tuttua.

Ennen kuin ehdin aloittaa kirjoittamisen, tajuan, ettei kaikki olekaan entisellään. Vastapäiselle parkkipaikalle ei ole saapunut ensimmäistäkään turistibussia. Silta on tyhjä tungeksivista laumoista. Jokikadun kiveykseltä puuttuu turistien virta. Rannan kaiteeseen ei kukaan nojaudu ottaakseen selfieitä.

Ja tosiaan, myös henkilökohtaisessa olotilassani on tapahtunut muutos. Viime vuosina olen aivan liikaa työskennellyt sohvalla. Se ei tee minulle hyvää. Siksi olen siirtänyt hissipöydän ikkunan ääreen ja aherran pääasiassa seisaaltaan tai satulatuolissa istuen.

Tarvitsen pysyvyyden tunnetta, koska olen varsin turvallisuushakuinen. Sisimpääni on kaiketi jäänyt siitä vajausta.

Mutta nyt huomaan, mistä tulee tämä tunne. On sisäisen syventymisen tila. Hiljaisuus. Keskittyminen. Omien ajatusten kuunteleminen.

Olen vuosien mittaan työskennellyt valtavan paljon tässä tilassa. Yksinäisyys – hyvässä ja pahassa – on kirjoitustyön ytimessä. Siksi minulle on totta tämä tunne: kaikki ennallaan.

Kuinka mennä toisen nahkoihin

Elämäkertakirjallisuutta ilmestyy valtavan paljon. Minulla on vaikutelma, että kirjamyynnin supistuessa kustantajat ovat koettaneet paikata taloudellisia menetyksiään tunkemalla markkinoille muistelmia ja elämäkertoja kaikista, jotka vähänkin voisivat houkutella lukevaa yleisöä. Tässä ei ole mitään moitittavaa, sillä aito kiinnostus toiseen ihmiseen on kaiken yhteiselämän ja kulttuurin perusta.

Nuorena esikoiskirjailijana olin päätynyt juhliin, jotka kustantaja järjesti oman talon väelle. Illan aikana juotiin ja hiukan juovuttiin, ja pöydässä, jossa istuin muiden minua maineikkaampien kirjailijoiden joukossa, tapahtui jotain dramaattista. Sanoin, että aion kirjoittaa siitä muistelmissani.

Se oli minusta hauskasti ja nokkelasti sanottu. En vain enää pysty palauttamaan mieleeni, mitä siinä pöydässä silloin sattui. Muistan toki monia muita tapauksia. En ole varma, onko niissä aineksia kirjaksi asti.

Muistelmat ja omaelämäkerrat ovat kiehtoneet minua ainakin siitä lähtien, kun tuli tietoisuuteen, että Paavo Haavikko on kirjoittanut osan Urho Kekkosen muistelmista. Omissa muistelmissaan (Prospero, 1995) Haavikko esiintyy ironisesti kolmannessa persoonassa.

Äskettäin nautiskelin Anders Wiklöfin omaelämäkerrasta Murarens son. Kustantaja ilmoittaa selvästi, että kirjan on kirjoittanut Staffan Bruun. Lehtitietojen mukaan Ahvenanmaan rikkain mies Wiklöf on kertoillut ja Bruun kirjannut muistiin.

Murarens son kulkee minämuodossa kuin pitkä itsetietoisen miehen monologi. Kirjoittajan työ on hiottua eikä häiritseviä saumoja erotu. Temaattisesti nousee toistuvasti esiin Wiklöfin sinnikäs halu saada liiketoimissaan revanssi aina vastoinkäymisten jälkeen.

Bruun on löytänyt yksinkertaisen ja ilmeikkään lauseen, joka kuulostaa aidosti ja eheästi Wiklöfiltä, sikäli kuin näkemääni tv-haastatteluun vertaaminen riittää arvioinnin kriteeriksi. Köyhistä oloista noussut miljonääri tuntuu sympaattiselta, koska hän ei ole unohtanut taustaansa ja osoittaa myötätuntoa tavallisia ihmisiä kohtaan.

Staffan Bruun voisi varmaan kertoa paljon hyödyllistä siitä, kuinka mennä toisen nahkoihin. Siitähän kaikessa kertomakirjallisuudessa on kysymys, olkoon sitten käsillä fiktiivinen tai todellinen henkilö. Kiehtova ihminen on monitahoinen ja jää hieman arvoitukselliseksi.

Kirjoittajan työkalut

Kirjoittajan ja toimittajan työkalut ovat vaihtuneet. Joskus taannoin minusta tuntui hohdokkaalta poimia pikkutakin sivutaskusta kapea lehtiö ja kaivaa huopakynä povitaskusta. Ajattelin, että näytän ihan oikealta reportterilta.

Kirjojen toimitustyössä ja omien kirjojen muokkaamisessa lyijykynä ja kumi ovat olleet perustyökaluja ties kuinka pitkään. Ensimmäisessä kustannustoimittajan työpaikassani esimieheni Juhani Salokannel sanoi, että korjaukset käsikirjoitukseen tehdään lyijykynällä.

Teroitettava Faber-Castell HB vaihtui pian lyijytäytekynään. Pian opin myös huomaamaan, minkä laatuinen kumi ei sottaa.

Ammattikirjoittajan työssä kuulakärkikynällä ei ole mitään käyttöä. Minua ärsyttää joka kerta tavattomasti, kun Valamon luostarissa käyn Pentti Saarikosken haudalla. Sinne ovat tietämättömät jättäneet kuulakärkikyniä läjittäin. Ai että minua inhottaa, jos joku työntää käteeni kuulakärkikynän, joka vuotaa ja jonka kärkeen on takertunut nöyhtää.

Työskentelen nykyään lähes kokonaan digitaalisessa ympäristössä. Ainoastaan päiväkirjaa ja vaihtuvia muistiinpanolappuja kirjoitan käsin. Väline on silloin huopakynä.

Mutta yhä enemmän työ tapahtuu digitaalisten tiedostojen parissa. Triviaaleja tietoja ei tarvitse lähteä tarkistamaan kirjastoon tai lehtiarkistoon, kun ne voi kysyä neiti Googlelta.

Kirjojen toimitustyö ja omien kirjojen muokkaaminen kestää vähintään useita päiviä. Silloin on jollain tavoin osoitettava se, missä kohdassa työ on meneillään.

Minulle on tullut tavaksi kirjoittaa docx-tiedostoon versaalilla: TÄSSÄ. Kun seuraavana päivänä palaan työn pariin, löydän hakutoiminnolla helposti, mistä jatkan eteenpäin.

Kirjojen valmistamisprosessissa voi tapahtua mitä tahansa. Kaikki alalla työskentelevät tietävät tämän. Yleensä ei tapahdu, yleensä ollaan huolellisia, mutta missä vaiheessa tahansa voi tulla virhe.

Minulla on pieni hermostuttava painajainen, joka vaivaa minua juuri silloin kun pitäisi nukahtaa. Entä jos en huomaa, että toimittamani tai kirjoittamani kirjan käsikirjoitukseen on johonkin kohtaan jäänyt versaalilla tuo silmiinpistävä sana.

Käy niin, että taittaja ei havaitse virhettä. Jostain kumman syystä se vilahtaa myös oikolukijan silmien ohitse.

Ilmestyy kirja, jonka jollain sivulla on mystinen ”TÄSSÄ”. Minun on pakko muuttaa tapojani, jotta pääsen painajaisesta. Minun on löydettävä uusi työskentelyrutiini. Aagh!