Hyvä lukija

Kirjailija kaipaa teoksilleen lukijan, mielellään useita. Jos hän saa toivoa enemmän, hän haluaa hyvän lukijan: kiinnostuneen, oivaltavan, kirjallisuuden tosi ystävän.

Kirjallisuusteoriassa kehiteltiin 1970-luvulla sisäislukijan käsite. Sen mukaan sisäislukija on tekstiin koodattu ihanteellinen lukija, joka ymmärtää kaiken mitä teos voi sisältää ja joka lisäksi tajuaa mistä kirjallisuudessa on kysymys.

Olisipa hienoa saada osakseen tuollainen lukija. Mutta teoria myös sanoo, ettei tällaista lukijaa ihmisten maailmassa ole olemassa. Jokainen todellinen lukija on jollain tavoin rajoittunut.

Kun olen tehnyt romaaneita, novelleja tai runoja, olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että kirjoitan aiemman kirjallisuuden päälle. Kirjoissani kuuluu kaikuja muiden kirjailijoiden teoksista, ja käyn mielelläni vuoropuhelua edeltäjieni kanssa.

En kuitenkaan halua paljastaa kirjallisia esikuvia kovin suoraan, sillä sellainen mielestäni latistaa lukukokemuksen. Jos lukija löytää kirjallisen viittauksen, hän ehkä oivaltaa jotain ja ilahtuu. Minulle kirjallisuus on myös älyllistä peliä, jonka parissa voi viihtyä erityisellä tavalla.

Kun julkaisin esikoisromaanini Häätanhu vuonna 1996, siitä kirjoitettiin useita arvosteluja. Tuolloin lehdet vielä julkaisivat arvosteluja, oli jopa arvostelijoiden ammattikunta.

Petyin kuitenkin esikoiseni arvosteluvastaanottoon. Olin suorastaan vihainen siitä, että juuri kukaan ei huomannut, miten paljon nokkelia kirjallisia viitteitä olin sommitellut romaaniini. Olin kirjoittanut teoksen kaiken fanittamani suomalaisen kirjallisuuden päälle. Tomppelit arvostelijat mainitsivat ainoastaan kaksi kirjallista viittausta romaanin nimen perusteella. Nykyään sellaiset löytyvät silmänräpäyksessä googlaamalla, ja niistä ei todellakaan kirjassani ollut kysymys.

Ainoastaan Hufvudstadsbladetin Elisabeth Nordgren huomasi viittauksen alkuperän oikein. On olemassa erittäin tunnettu suomalainen klassikko, jossa hääjuhla tempautuu koomiseen vauhtiin ja jossa väärä mies on sulhasena.

No tietenkin, Aleksis Kiven Nummisuutarit. Näytelmän ruotsiksi kirjoitettu varhaisversio tunnetaan kirjallisuushistoriassa nimellä Bröllopsdansen. Siihen nimenomaan viittasin. Onko tuo nyt niin vaikea keksiä?

Johtopäätös: hyvä lukija on sellainen, joka hoksaa jonkin tärkeän asian, mitä muut eivät ole huomanneet.

Auringonkukkien aika

Kesä 2018 säihkyi kuumana. Kirjoitin romaania. Söin aamiaista vehreässä puutarhassa, joka vielä päivän varhaisina tunteita tuntui hetken vilpoisalta. Toisinaan poljin Hamarin telakkakylän rantaan ottamaan aurinkokylpyjä. Helteen vuoksi kävin suihkussa monta kertaa vuorokaudessa.

Kevään aikana jokin oli muuttunut. En viettänyt näitä hehkuvia päiviä yksin. Olin rakastunut ja orastavassa parisuhteessa.

Tunnetilat vaikuttavat ympäristön havaitsemiseen. Jos ihminen on ahdistunut, hän elää käänteisessä maailmassa. Hänen huomionsa kohdistuu asioihin, jotka vahvistavat hänen senhetkistä tunnettaan maailmasta. Hän katsoo nurjalle puolelle.

Hän huomaa vain epäsuotuisat ilmeet kanssaihmisten kasvoilla. Hän huolestuu inflaatiosta ja koronnoususta. Hän muistelee tekemiään virheitä ja arvelee, että tule koskaan saavuttamaan mitään.

Rakastunut puolestaan näkee valon ja tuntee lämmön. Hänelle koko maailma hymyilee.

Kesä ehti elokuulle. Sain lemmityltäni auringonkukkia, ensimmäistä kertaa koskaan. Asetin ne maljakkoon sisimmässäni täyteläinen tunne.

Siinä hetkessä auringonkukat saivat erityisen merkityksen. Ne lupasivat rakkautta ilman ehtoja, onnellisuutta ja riemua.

Kirjoittamiini viesteihin pujahti kuin itsestään mukaan auringonkukka-emoji. Joogatuntieni markkinoinnissa käytin kuvia auringonkukkapelloista, mikä sopi erityisen hyvin, sillä juuri loppukesällä kaikki palasivat taas liikuntaharrastusten pariin.

Auringonkukat ja niiden kuvat aineellistivat minulle rajatonta iloa.

Kunnes sota Ukrainassa muutti kaiken. Säihkyvän keltaisen takaa nousi esiin inhimillinen kärsimys ja ihmismielen pimeys. Auringonkukan symboliset merkitykset karttuivat uutisten myötä. Peloton ukrainalaisnainen käski miehittäjiä tunkemaan taskuihinsa auringonkukan siemeniä, jotka myöhemmin itäisivät, kun sotilaat kaatuisivat ja maatuisivat. Satokauden loppua kohden auringonkukat konkretisoivat käsillä olevaa ruokakriisiä.

Keväällä ja alkukesästä toivoin, että taistelut olisivat loppuneet ennen elokuuta, jotta olisin voinut katsoa auringonkukkia kuten neljä vuotta aiemmin. Mutta näin ei käynyt.

Auringonkukat merkitsevät minulle nyt sekä rakkautta että sotaa. Niiden yhteen sovittaminen tuntuu mahdottomalta.

Ajatuksen vapaus

Tutustuin vuodenvaihteen tienoissa kiehtovaan ihmiseen. Ehdimme tavata turvaetäisyyksiä noudattaen joitakin kertoja, ennen kuin epidemiatilanne äityi pahemmaksi. Ehkä meistä kehkeytyy jopa ystäviä.

Vaihdoimme aivoituksiamme kahta puolen pöytää, meilitse ja lyhytviestein. Antauduimme ajatustenvaihtoon. Minusta tuntui siltä, että se voisi johtaa jonnekin. Keskustelu kulki virittävänä, liikkeelle sysäävänä.

En muista, mikä oli se aihe, mikä kohta se oli, jossa keskustelu sakkasi. Nostovoima siipien alla hävisi ja ilma-aluksemme alkoi vajota.

Puhekumppanini virkkoi: ei suinkaan ole sanottua, että tärkeät asiat tulee jakaa toisille. Painavimmat ajatuksensa hän sanoi pitävänsä omana tietonaan.

Näkökohta oli minulle tuttu, olin vain jotenkin sen unohtanut. Jakaminen, äärimmäinen avoimuus ja psyyken kipukohtien tilittäminen ovat siinä määrin meidän aikamme tunnuksia, että pidättyvyyden ja puuttumattomuuden arvoa on päivä päivältä vaikeampi huomata.

Laozin sanat nousivat mieleen: ”Joka tietää, ei puhu. Joka puhuu, ei tiedä.”

Mitä ajattelin tänään, kun olin hiihtämässä, kun laitoin ruokaa, kun luin kirjaa ja kun katsoin sarjafilmiä. Ihan ehdottomasti se on kerrottava Facebookissa ja Instagramissa.

Mikä on mielipiteeni Suomen pääministeristä, herttuatar Meghanista, huoltosuhdekriisistä ja ilmastonmuutoksesta. Tottahan toki tuikkaan siitä twiitin eetteriin kaikumaan.

Mutta voin myös olla kommentoimatta. En sittenkään jaa sosiaalisessa mediassa näistä asioista sanaakaan, en pienintäkään kuvaa. Ja mitä tärkeämmistä asioista on kysymys, sitä enemmän haluan pitää ne itselläni. Minulla on sellainen ajatuksen vapaus.

Kirjat joita en kirjoittanut

On käynyt sillä tavalla hassusti, että tyttäreni Silja Liukkonen on ryhtynyt kirjailijaksi. Hänen esikoisteoksensa Vippi-ihmisiä näkyy jo Otavan ennakkotiedoissa. Tämän vuoden kirjallisuudelta odotan eniten hänen ”hauskaa ja riipaisevaa” romaaniaan.

Minulla ei ole mitään tekemistä Siljan kirjallisten ja taiteellisten pyrkimysten kanssa. En ole häntä edes usuttanut. Mutta apurahoista olen neuvonut häntä: hae aina kun on mahdollista.

Hän esitti tarkennuksen: entä jos suunnitelmat muuttuvat? Taiteellisessa työssähän sellainen on melko tavallista.

Vastasin: tärkeintä on, että jotain syntyy. Tämä toki perustuu vain olettamukseeni. En tiedä, miten lautakunnissa asiaan suhtaudutaan.

Olen ajan mittaan luultavasti hakenut apurahoja suunnitelmiin, jotka eivät ole toteutuneet. Muistan selvästi ainakin kaksi teosta, joita en ole kirjoittanut. On syntynyt jotain muuta, esimerkiksi viime vuonna julkaisin laajan romaanin, joka kasvoi ohi aiheestaan. Tai jokin käsikirjoitus lepää komerossa, kerää itseensä aromeja kuin kypsyvä vuosikertaviini.

Nuo kaksi aloittamatonta suunnitelmaa ovat yhä olemassa. Minulla on niistä muistiinpanot. Mikä estää ruveta niitä kirjoittamaan.

Tässä iässä olen havahtunut ajatukseen, että kaikkia ideoita ei ehkä ehdi toteuttaa. Mihin aika riittää.

Erityisen kouriintuntuvaksi tämä tunne tulee, kun tajuntaan yhtäkkiä tunkee odottamattomalta suunnalta uusi kirjaidea. Mielessä polttelee aihe, joka aivan itsestään alkaa muotoutua suunnitelmaksi ja joka haluaa ohittaa jo olemassa olevat kirjahankkeet ja -luonnokset.

Nyt, nyt, nyt. Pitäisi päästä kirjoittamaan sitä.

Laskostuu elämä

Laskostuu elämä eletyiksi päiviksi,
alku ja loppu taittuvat yhteen,
laskostuvat vanhan lehtimiehen falangit,
paljon iskuja ottaneet,
reuma ja ruoste
kukistavat ennen voittamattomat,

ja mennyt aika on kuin
sitä ei olisi ollutkaan.

Kun olet jo menettänyt kaiken,
mistä oikein pidät vielä kiinni;
kun sinulla ei ole muuta kuin tyhjät kädet,
mitä niitä enää hierot ja puristelet.
Osattomuuden tunne, luopumisen tuska,
sydämen onttous ja ikävä
– niistä yhä vain et ole luopunut.
Pidä kiinni! pidä kiinni! hengitä syvään
nenän kautta hitaasti sisään
ja ulos vielä hitaammin,
purista peräaukko tiiviisti, älä hellitä,
sillä niin kauan kuin se vielä pysyy,
olet elossa, olet sinä,
olet olemisen maailmassa.