Olen valinnut tähän kirjoittamiani lehtiartikkeleja vuosien varrelta. En ole ruvennut niitä muokkaamaan tai parantelemaan. Olen koettanut valita sellaisia kirjoituksia, jotka puutteistaan huolimatta jollain tavoin minua itseäni miellyttävät. Lehtiarkisto karttuu vähitellen. Lisään uusia tekstejä kirjailija tai aihepiiri kerrallaan.
Pertti Nieminen (1929–2015)
Aloin lukea runoutta viisitoistavuotiaana. Ensimmäisiä hankintoja omaan kirjahyllyyni olivat pienet punakantiset valikoimat Suuri tuuli, Jadepuu, Syksyn ääni ja Virralla. Opin rakastamaan Pertti Niemisen tulkintoja Kiinan klassisesta runoudesta. Hänen käsialallaan runot olivat samanaikaisesti hienostuneita ja välittömiä, vivahteikkaita ja arkisia. Niissä hehkui hetkellisyys ja läsnäolo, joita olen sittemmin opiskellut eri muodoissa läpi elämän. Olen tavannut Niemisen vain yhden kerran. Nuorena toimittajana minua pyydettiin tekemään hänestä syntymäpäivähaastattelu. Säteilevänä kesäkuun päivänä matkustin junalla Hyvinkäälle ja Kaukasten koululle. Niemisen opettajapariskunta otti minut sydämellisesti vastaan, ja vetäydyimme Pertin kanssa pian tekemään haastattelua koululuokkaan. Siellä oli rauhallista, sillä oppilaat olivat jo siirtyneet kesälomalle. Myhäilevä runomestari keräsi mukaan luokkahuoneeseen tupakkavehkeensä: sekä piipun että sikareita. Niitä hän tuprutteli lähes taukoamatta, kun leppoisasti teimme haastattelua. Olen kirjoittanut Pertti Niemisen kirjoista lukuisia kertoja, ohessa vain osa arvosteluista.
– Näen syksyssä kevään, Parnasso 1989/7
– Chuangtsen hilpeä viisaus, Helsingin Sanomat 12.11.1991
– Li Po haluaa syleillä elämää, Helsingin Sanomat 16.11.1992
– Arkea ja juhlaa Kiinan hoveissa, Helsingin Sanomat 27.11.1996
– Sateen jälkeen, Helsingin Sanomat 24.12.1998
– Myös mielikuvat ovat todellisuutta, Helsingin Sanomat 15.1.2000
Pertti Niemisen kuva Timo Kirves.
Tuomas Anhava (1927–2001)
Ryhdyin tutkimaan Tuomas Anhavan runotuotantoa vuonna 1988. Minulta meni kustannustoimittajan työpaikka alta, kun Weilin+Göösin yleinen kirjallisuus myytiin Gummerukselle. Palkanmaksu jatkui vielä puoli vuotta, minkä turvin sain hankkeen hyvälle alulle. Sen jälkeen tein väitöskirjaa normaaliin tapaan niukoin apurahoin. Ryhdyin setvimään Anhavan runoja innostuneena. Minulla oli tiettyä vetoa runouden pariin, ja tiesin kehittäväni itselleni erityistä ammattitaitoa: tarkan lukemisen kykyä. Kirjoitin samoihin aikoihin arvosteluja lyriikasta Helsingin Sanomiin, ja jotkut arvelivat minun pitävän ihanteena ’anhavalaista’ runoa. Voin sen tässä vielä kerran kiistää. Valitsin aiheekseni Tuomas Anhavan runouden, koska se oli rajallinen tutkimuskohde, ja suunnittelin jo alun pitäen tekeväni työn muutamassa vuodessa valmiiksi. Haastattelin Anhavaa hänen kotonaan yhden kerran ja lähetimme toisillemme pari kirjettä. Hän ei kuitenkaan halunnut kunnioittaa läsnäolollaan väitöstilaisuutta, eikä myöskään hänen perheestään kukaan ilmaantunut paikalle. Iloitsin työn valmistumisesta, mutta akateeminen urani loppui väitöskirjan ilmestymiseen.
– Runon ele: kohti hiljaisuutta, väitöskirjani Kuultu hiljaisuus päätösluku, SKS 1993
– Kätilö, paavi vai inkvisiittori, tutkimusantologiassa Avoin ja suljettu, SKS 1992
Tuomas Anhavan kuva Otavan arkistosta, kuvaajatieto puuttuu.
Veikko Huovinen (1927–2009)
Tapasin Veikko Huovisen viimeisen kerran vuonna 2008, kun olin pitämässä esitelmää Sotkamossa. Söimme lounasta pienellä seurueella ennen seminaarin alkua. Ulos astuttuamme Huovinen irvisti Talvivaaran suuntaan ja arveli, ettei kaivoksesta koituisi mitään iloa seudun asukkaille. Olimme tulleet Huovisen kanssa tutuiksi tehdessäni hänen tuotannostaan monografiaa, joka ilmestyi vuonna 1997. Sain nauttia hänen ja hänen vaimonsa vieraanvaraisuudesta ja kerran yövyin heidän kesämökillään Pienen Kiimasjärven rannalla. Kirjailijan 90-vuotisjuhlan lähestyessä olisin halunnut tehdä Huovis-kirjastani täydennetyn laitoksen ja tarjosin sitä vuoron perään neljälle arvostetulle kustantajalle, joista jokainen kuitenkin kohteliaasti kieltäytyi. Veikko Huovisen särmikäs kerronta ja sovinnaisuutta kaihtava ajatusmaailma vetävät minua aina uudestaan puoleensa, ja muistan hänen jörön vilpitöntä ystävyyttään lämmöllä.
– Heput tuli ja lähti, Veikko Huovinen – kertoja, veitikka, toisinajattelija, SKS 1997
– Pitää olla räväkkä ja iskevä, Helsingin Sanomat 7.5.1997
– Huovinen, Veikko, Kansallisbiografia 1998
– Rauhan erakkoja – Veikko Huovisen monitahoinen tuotanto, esitelmä Sotkamossa 6.9.2008
Veikko Huovisen kuva Vilho Viksten, Werner Söderströmin arkisto.
Mirkka Rekola (1931–2014)
Mirkka Rekola jätti unohtumattoman jäljen. Ensiksi luin runot, myöhemmin tutustuin ihmiseen. Olen usein palannut hänen tuotantoonsa. Kaikki alkoi esseestä, jonka kirjoitin kesällä 1986 Parnassoon silloisen päätoimittajan Juhani Salokantelen pyynnöstä. Ja kun sanon ”kaikki alkoi”, tarkoitan todellakin kaikki. Olin juuri valmistunut yliopistosta enkä juurikaan ymmärtänyt runoutta. Jokin Mirkka Rekolan säkeissä jäi vaivaamaan ja päätin ottaa niistä selvän. Ristiriitaisissa tunnelmissa pakkasin hänen tuotantonsa mukaan ja lähdin kesämökille. Kamppailin nimittäin työllistymisen kanssa, koska kukaan ei ollut kertonut minulle, miten kirjallisuuden maisteri löytää paikkansa yhteiskunnassa. Salokannel kehotti kirjoittamaan Rekolasta, ja käytin esseen laatimiseen pari kuukautta. Mirkka lähetti lehden toimitukseen postikortin, jossa luki: ”Kartta pitää paikkansa.” Hän oli sydämellinen keskustelija. Hän sanoi usein: ”Ne, jotka lukevat Rekolaa, ovat itsekin runoilijoita.”
– Maiseman mieli, Parnasso 1986/6
– Prosessi on aina kesken, Helsingin Sanomat 2.12.1990
– Toisen kohtaamisen riemu, Helsingin Sanomat 17.12.1996
– Joka sana mieltä täysi, Helsingin Sanomat 23.3.1997
– Kieli murtuu, Varjoja seinällä -blogi 22.10.2011
– Rakas opastajani Mirkka, Varjoja seinällä -blogi 6.2.2014
Mirkka Rekolan kuva Elina Laukkarinen.
Leena Krohn (s. 1947)
Leena Krohn luo kirjallista tuotantoa, jossa omalaatuisella tavalla fantasia yhdistyy tinkimättömään älyllisyyteen. Tämä yhdistelmä on aina puhutellut minua. Tunne ja syvällinen ajattelu eivät sulje pois toisiaan. Älystä syntyy tunne-elämyksen särmä, ja fantasia vapauttaa rationalismin kahleista. Ensimmäisen kerran tutustuin Leena Krohniin lukioikäisenä. Viisas äidinkielenopettajamme antoi luettavaksi romaanin Ihmisen vaatteissa (1976). Lukukokemus oli vahva ja lumoava. Myöhemmin luetuista ainakin Tainaron (1985) on unohtumattomia. Kun vuonna 1992 sain arvosteltavaksi teoksen Matemaattisia unia, se tempaisi heti mukaansa, mutta sain tehdä aika paljon töitä, ennen kuin selvitin riittävästi taustaa. Onneksi tiedetoimittaja Risto Varteva osui Hesarin käytävällä vastaan ja ojensi minulle keinoelämää käsittelevän Scientific American -lehden numeron. Krohnin kirja voitti senvuotisen Finlandia-palkinnon. Selvästikin Finlandian merkitys on supistunut, kun siitä on tehty pelkkä romaanipalkinto.
– Todistajan katse, Helsingin Sanomat 4.5.1992
– Aine juhlii elämän eri muodoissa, Helsingin Sanomat 4.11.1992
– Tietoisuuden paradoksit, Helsingin Sanomat 21.11.1993
– Älä lue tätä arvostelua, Helsingin Sanomat 8.5.1994
Leena Krohnin kuva Katri Lassila.
Pentti Holappa (1927–2017)
Olen tavannut Pentti Holapan kahdesti. Olin mukana lyriikkaa rakastavan toimittajan Arvo Ahlroosin järjestämässä runomatineassa Hakaniemen Juttutuvassa. Holappa osoittautui pidättyväiseksi herrasmieheksi, joka Ahlroosin toistuvista pyynnöistä huolimatta ei tullut kättelemään matinean nuoria runoilijoita. Esityksen jälkeen hän teki lähtöä ja sanoi vain etäältä: ”Minä kumarran.” Toisella kertaa haastattelin häntä Helsingin Sanomille. Holappa kertoi elämänsä johtotähtenä olleen sattuman. Työläiskirjailija, josta tuli täysiverinen älymystön edustaja. 1950-luvulla modernismin vastavoima. Vuonna 1972 niskuroiva kulttuuriministeri. Menestynyt antikvariaatin omistaja. Haastattelussa Holappa vertasi estetiikkaansa venäläisen Aleksandr Puškinin runokäsitykseen: ”Puškin oli ensimmäinen runoilija, joka alkoi kirjoittaa mitallista runoutta siten, että sitä ei lainkaan huomaa mitalliseksi. Se hengittää luontevasti, se on niin kuin puhetta, ja kuitenkin se on tiukasti jäsennettyä ja taloudellista. Tämä on myös minun tyyli-ihanteeni. Tietty muodon ankaruus antaa ryhtiä ajattelulle.” Romaani Ystävän muotokuva voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1998 ja avasi yhteiskunnallisessa keskustelussa uraa suvaitsevammille asenteille homoseksuaalisuutta kohtaan.
– Luonnollista puhetta, Parnasso 1988/2
– Luonto ja yksinäisyys, Helsingin Sanomat 4.4.1992
– Ystävyys, aistit ja intohimo, Helsingin Sanomat 20.9.1998
Pentti Holapan kuva Werner Söderströmin arkistosta, kuvaajatieto puuttuu.
Tomi Kontio (s. 1966)
Tomi Kontion tuotannosta olen pitänyt alusta alkaen. Sitä enemmän olen ilahtunut, kun olen myöhemmin ystävystynyt hänen kanssaan. Päätyönsä ohessa hän on taitava valokuvaaja: hän on kuvannut useita kirjailijoita, ja minäkin olen päässyt hänen objektiivinsa eteen. Hänen lämmin ja vaatimaton persoonallisuutensa on täysin sopusoinnussa hänen kirjallisen tuotantonsa kanssa: ei itsekorostusta vaan luontevaa, omintakeista taiteellista työtä. Toimin Helsingin Sanomien arvostelijana neljätoista vuotta ja kirjoitin vuosittain puolensataa artikkelia. On selvää, että siihen mahtuu erehdyksiä ja väärinarviointeja. Mutta on myös hienoa jälkikäteen huomata havainneensa jotain oikein. Kontion varhaisten teosten lukijana luullakseni onnistuin, ja oheisista linkeistä avautuvat kaikki arvostelut, joita ehdin hänen kirjoistaan kirjoittaa. Olen asunut puoli vuotta elämästäni Itä-Helsingin Kurkimäessä ja käynyt vuoden töissä Myllypurossa, ja aina Kontulan ostoskeskuksen läpi kulkiessani muistin Kontion runoja ja kertomuksia: ”Lasten nauru on täällä yhtä runollista kuin Toscanassa tai Sevillassa.”
– Maailma liikkuu, Helsingin Sanomat 23.5.1993
– Matka mielen uumeniin, Helsingin Sanomat 7.10.1995
– Kaupungin ja luonnon runoilija, Helsingin Sanomat 15.10.1996
– Linnunrata käden ulottuvilla, Helsingin Sanomat 27.9.1998
Tomi Kontion kuva Stefan Bremer.