Bodhisattva Ksitigarbha

En ole kovin hyvä kohtaamaan kärsimystä, tarkoitan kanssaihmisten kokemaa. Mieluiten kääntäisin katseen muualle tai juoksisin karkuun.

Pyrin elämässäni yksinkertaiseen onnellisuuteen ja harmoniaan, mutta joskus kärsimyksen näkeminen on väistämätöntä. Jos joudun tilanteeseen, että minun myötätuntoani tarvitaan, on selvää, että autan ja tuen. Koetan sietää epämukavat tuntemukset itsessäni.

En ikinä ilkkuisi tai laskisi leikkiä muiden kärsimyksellä. En voisi kirjoittaa terveisiä välineeseen, jolla tapetaan tai vammautetaan ihmisiä.

Buddhalaisilla on bodhisattva nimeltään Ksitigarbha, joka on ottanut tehtäväkseen muiden auttamisen. Hän on tehnyt lupauksen, ettei siirry buddhaksi ennen kuin on pelastanut kaikki kärsivät ihmiset, ennen kuin on tyhjentänyt kaikki helvetit.

Ksitigarbha ei ole pelkkä vertauskuva, vaan tällaisia boddhisattvoja on keskuudessamme. Kirjeenvaihtaja asettuu alttiiksi Ukrainassa kertoakseen mitä siellä tapahtuu. Lääkäri työskentelee ilman rajoja, hoitaja lastensairaalan teho-osastolla tai vanhuspalvelussa. Sosiaalityöntekijä ei ota nuoren vihaa itseensä.

Ihmettelen, miten he jaksavat. Vietnamilainen munkki Thich Nhat Hanh on huomauttanut, että eivät he jaksakaan – loputtomiin. He tarvitsevat hengähdystaukoja ja muiden tukea.

Huomaan, että tässä kohdassa saatan tehdä jotain. Voin laittaa ruokaa Ksitigarbhalle, keittää hänelle teetä. Voidaan rauhassa jutella.

Tarina alkaa tästä

Tarina alkaa tästä. Niin kuin se aina alkaa. Enkä nyt tarkoita vuoden ensimmäisiä päiviä vaan jokaista uutta päivää. Tarkoitan esimerkiksi sitä, kuka tai millainen ihminen minä olen. Tai sinä olet.

Aikamme iso kertomus selostaa, ’kuinka minusta tuli minä’. Aina uudestaan.

Kuuntelen äänikirjaa, jossa elämäkertaansa lukee joku toisaalta tuttu, taitelija tai iskelmälaulaja. Lehdestä luen julkkiksen tai taviksen syvähaastattelun elämän käännekohdista, tragedioista ja onnen hetkistä, ja mitä hän on niistä oppinut. Joku on läpäissyt pitkän terapian ja käsitellyt kaikki traumansa ja häpeänsä.

Näin me olemme tottuneet ajattelemaan: tarinamme on se, joka ulottuu syntymästä tähän päivään. Olen tällainen, koska äitini teki niin. Olen tällainen, sillä koulussa tai urheiluseurassa minua kohdeltiin kaltoin. Olen tällainen, koska isoisä paleli talvisodassa ja ryyppäsi sotien jälkeen.

Kaikki tärkeitä kertomuksia. Mutta nyt haluan kääntää näkökulman.

Tarina alkaa tästä. Tästä hetkestä eteenpäin. Minä olen se, joka minä olen jokaisena käsillä olevana tovina. Otan vastuun itsestäni, kirjoitan itse oman tarinani.

Auringonkukkien aika

Kesä 2018 säihkyi kuumana. Kirjoitin romaania. Söin aamiaista vehreässä puutarhassa, joka vielä päivän varhaisina tunteita tuntui hetken vilpoisalta. Toisinaan poljin Hamarin telakkakylän rantaan ottamaan aurinkokylpyjä. Helteen vuoksi kävin suihkussa monta kertaa vuorokaudessa.

Kevään aikana jokin oli muuttunut. En viettänyt näitä hehkuvia päiviä yksin. Olin rakastunut ja orastavassa parisuhteessa.

Tunnetilat vaikuttavat ympäristön havaitsemiseen. Jos ihminen on ahdistunut, hän elää käänteisessä maailmassa. Hänen huomionsa kohdistuu asioihin, jotka vahvistavat hänen senhetkistä tunnettaan maailmasta. Hän katsoo nurjalle puolelle.

Hän huomaa vain epäsuotuisat ilmeet kanssaihmisten kasvoilla. Hän huolestuu inflaatiosta ja koronnoususta. Hän muistelee tekemiään virheitä ja arvelee, ettei tule koskaan saavuttamaan mitään.

Rakastunut puolestaan näkee valon ja tuntee lämmön. Hänelle koko maailma hymyilee.

Kesä ehti elokuulle. Sain lemmityltäni auringonkukkia, ensimmäistä kertaa koskaan. Asetin ne maljakkoon sisimmässäni täyteläinen tunne.

Siinä hetkessä auringonkukat saivat erityisen merkityksen. Ne lupasivat rakkautta ilman ehtoja, onnellisuutta ja riemua.

Kirjoittamiini viesteihin pujahti kuin itsestään mukaan auringonkukka-emoji. Joogatuntieni markkinoinnissa käytin kuvia auringonkukkapelloista, mikä sopi erityisen hyvin, sillä juuri loppukesällä kaikki palasivat taas liikuntaharrastusten pariin.

Auringonkukat ja niiden kuvat aineellistivat minulle rajatonta iloa.

Kunnes sota Ukrainassa muutti kaiken. Säihkyvän keltaisen takaa nousi esiin inhimillinen kärsimys ja ihmismielen pimeys. Auringonkukan symboliset merkitykset karttuivat uutisten myötä. Peloton ukrainalaisnainen käski miehittäjiä tunkemaan taskuihinsa auringonkukan siemeniä, jotka myöhemmin itäisivät, kun sotilaat kaatuisivat ja maatuisivat. Satokauden loppua kohden auringonkukat konkretisoivat käsillä olevaa ruokakriisiä.

Keväällä ja alkukesästä toivoin, että taistelut olisivat loppuneet ennen elokuuta, jotta olisin voinut katsoa auringonkukkia kuten neljä vuotta aiemmin. Mutta näin ei käynyt.

Auringonkukat merkitsevät minulle nyt sekä rakkautta että sotaa. Niiden yhteen sovittaminen tuntuu mahdottomalta.

Ajatuksen vapaus

Tutustuin vuodenvaihteen tienoissa kiehtovaan ihmiseen. Ehdimme tavata turvaetäisyyksiä noudattaen joitakin kertoja, ennen kuin epidemiatilanne äityi pahemmaksi. Ehkä meistä kehkeytyy jopa ystäviä.

Vaihdoimme aivoituksiamme kahta puolen pöytää, meilitse ja lyhytviestein. Antauduimme ajatustenvaihtoon. Minusta tuntui siltä, että se voisi johtaa jonnekin. Keskustelu kulki virittävänä, liikkeelle sysäävänä.

En muista, mikä oli se aihe, mikä kohta se oli, jossa keskustelu sakkasi. Nostovoima siipien alla hävisi ja ilma-aluksemme alkoi vajota.

Puhekumppanini virkkoi: ei suinkaan ole sanottua, että tärkeät asiat tulee jakaa toisille. Painavimmat ajatuksensa hän sanoi pitävänsä omana tietonaan.

Näkökohta oli minulle tuttu, olin vain jotenkin sen unohtanut. Jakaminen, äärimmäinen avoimuus ja psyyken kipukohtien tilittäminen ovat siinä määrin meidän aikamme tunnuksia, että pidättyvyyden ja puuttumattomuuden arvoa on päivä päivältä vaikeampi huomata.

Laozin sanat nousivat mieleen: ”Joka tietää, ei puhu. Joka puhuu, ei tiedä.”

Mitä ajattelin tänään, kun olin hiihtämässä, kun laitoin ruokaa, kun luin kirjaa ja kun katsoin sarjafilmiä. Ihan ehdottomasti se on kerrottava Facebookissa ja Instagramissa.

Mikä on mielipiteeni Suomen pääministeristä, herttuatar Meghanista, huoltosuhdekriisistä ja ilmastonmuutoksesta. Tottahan toki tuikkaan siitä twiitin eetteriin kaikumaan.

Mutta voin myös olla kommentoimatta. En sittenkään jaa sosiaalisessa mediassa näistä asioista sanaakaan, en pienintäkään kuvaa. Ja mitä tärkeämmistä asioista on kysymys, sitä enemmän haluan pitää ne itselläni. Minulla on sellainen ajatuksen vapaus.

Miten aukeaa avainromaani

Minulta on kysytty, olenko kirjoittanut avainromaanin. Pian ilmestyvä Ilman sitoumuksia -romaani tapahtuu nimettömäksi jäävässä itäuusimaalaisessa pikkukaupungissa. Sattumalta asun itse samanlaisessa.

Alun perin avainromaani tarkoitti sitä, että on romaani ja siihen avain. 1700-luvulla Ranskassa Madeleine de Scudéry sijoitti teoksiinsa hovista tunnettuja henkilöitä. Skandaaleja välttääkseen hän teki sen peitellysti ja vaihtoi nimet.

Varsinaisen kirjan ohella painatettiin erikseen lista, johon oli merkitty kuka kukin oli tosimaailmassa ja jonka utelias lukija saattoi hankkia. Henkilöluettelo oli siis romaanin avain.

Kun kirjoitan romaanin, rakennan kokonaisen maailman, aikakauden, miljöön ja sijoitan sinne henkilöt. Teen sen parhaiten hyödyntämällä omia kokemuksiani, sitä mitä olen elämässä nähnyt. Eläydyn romaanin henkilöihin sen perusteella, mitä ymmärrän ihmisten käyttäytymisestä todellisessa maailmassa.

Väljässä merkityksessä melkein kaikki romaanit ovat avainromaaneja. Mutta miltei aina tosimaailman vastaparien etsiminen kiinnittää huomion sivuun teoksen ytimestä.

Ilman sitoumuksia -romaani toimii fiktion luonnonlakien mukaan fiktion maailmassa. Olen nähnyt paljon vaivaa tarinan ja henkilöiden sepittämiseen.