Kuinka mennä toisen nahkoihin

Elämäkertakirjallisuutta ilmestyy valtavan paljon. Minulla on vaikutelma, että kirjamyynnin supistuessa kustantajat ovat koettaneet paikata taloudellisia menetyksiään tunkemalla markkinoille muistelmia ja elämäkertoja kaikista, jotka vähänkin voisivat houkutella lukevaa yleisöä. Tässä ei ole mitään moitittavaa, sillä aito kiinnostus toiseen ihmiseen on kaiken yhteiselämän ja kulttuurin perusta.

Nuorena esikoiskirjailijana olin päätynyt juhliin, jotka kustantaja järjesti oman talon väelle. Illan aikana juotiin ja hiukan juovuttiin, ja pöydässä, jossa istuin muiden minua maineikkaampien kirjailijoiden joukossa, tapahtui jotain dramaattista. Sanoin, että aion kirjoittaa siitä muistelmissani.

Se oli minusta hauskasti ja nokkelasti sanottu. En vain enää pysty palauttamaan mieleeni, mitä siinä pöydässä silloin sattui. Muistan toki monia muita tapauksia. En ole varma, onko niissä aineksia kirjaksi asti.

Muistelmat ja omaelämäkerrat ovat kiehtoneet minua ainakin siitä lähtien, kun tuli tietoisuuteen, että Paavo Haavikko on kirjoittanut osan Urho Kekkosen muistelmista. Omissa muistelmissaan (Prospero, 1995) Haavikko esiintyy ironisesti kolmannessa persoonassa.

Äskettäin nautiskelin Anders Wiklöfin omaelämäkerrasta Murarens son. Kustantaja ilmoittaa selvästi, että kirjan on kirjoittanut Staffan Bruun. Lehtitietojen mukaan Ahvenanmaan rikkain mies Wiklöf on kertoillut ja Bruun kirjannut muistiin.

Murarens son kulkee minämuodossa kuin pitkä itsetietoisen miehen monologi. Kirjoittajan työ on hiottua eikä häiritseviä saumoja erotu. Temaattisesti nousee toistuvasti esiin Wiklöfin sinnikäs halu saada liiketoimissaan revanssi aina vastoinkäymisten jälkeen.

Bruun on löytänyt yksinkertaisen ja ilmeikkään lauseen, joka kuulostaa aidosti ja eheästi Wiklöfiltä, sikäli kuin näkemääni tv-haastatteluun vertaaminen riittää arvioinnin kriteeriksi. Köyhistä oloista noussut miljonääri tuntuu sympaattiselta, koska hän ei ole unohtanut taustaansa ja osoittaa myötätuntoa tavallisia ihmisiä kohtaan.

Staffan Bruun voisi varmaan kertoa paljon hyödyllistä siitä, kuinka mennä toisen nahkoihin. Siitähän kaikessa kertomakirjallisuudessa on kysymys, olkoon sitten käsillä fiktiivinen tai todellinen henkilö. Kiehtova ihminen on monitahoinen ja jää hieman arvoitukselliseksi.

Jouluna 1939

Päivä alkoi valjeta. Se tapahtui kuin vaivihkaa, sillä aattoaamun taivas oli vankasti pilvessä. Rokka ja Suentassu kuluttivat aikaa parivartiossa. Kookoo oli suunnattu Vuoksen rantaan.

– Ei tullu valkiaa joulua, Suentassu tokaisi.

– Ei, Rokka sanoi. – Lyytin vieres mie enne pötköttelisin…

Taivaalta sateli hiljakseen lunta. Kaunista hankea ei kuitenkaan ehtinyt muodostua, koska vihollisen tykistökeskitykset sotkivat etulinjan maaston. Ajoittain venäläisten lentokoneet kiertelivät yllä ja pommittivat asemia.

Rokka ja Suentassu vapautuivat vartiosta ja lompsivat ansaittuun lepoon. Mannerheim-linjan korsu oli hyvin lämmitetty ja mukava.

Rokka kehotti Suentassua kaivamaan esiin leipää ja naudanlihaa. Oli parasta syödä silloin kun vielä ehti. Vihollinen pyrkisi joen yli ennen pitkää ja kävisi päälle. Suentassu totesi, ettei ollut naudanlihaa.

Rokka sanoi, että kinkkusäilyke kävisi yhtä hyvin.

Sitäkään ei ollut.

Rokka katsoi Suentassua.

– Mitä meil sit on?

– Ohrahuttuu ja pottui.

– Ei ies sillii?

– Keskitys osu ehtoolla töpinään, Suentassu sanoi. – Ei tullu täyennyst.

Rokka meni vakavaksi.

– Ei sit juuva leikattuu konjakkii…? Sata rammaa ol luvattu.

– Ei.

– Ei syyvä vihreit kuulii…?

– Ei.

– Eikä marapuun konvehtei…?

– Ei.

Rokka vaipui mietteliääksi.

– Nyt sie pahan pistit. Mie oon tullu tänne tappelemmaa vaikka miu eukkoin on raskaana ja koettaa pärjätä yksin mukuloihen kansa. Soat loppuu sotimalla. Mut mie en ruppee millää vekaanisapuskoil ja jos ei vihreit kuulii ja marapuun konvehtei saa. Ai perkele… Mikä joulu se tämmönen on?

Suentassu ei hätkähtänyt kaverinsa purkausta. Hän vastasi rauhallisesti:

– Vaihtoehtoinen joulu…

– Mikä?

– Vaihtoehtoinen joulu.

Korsun ulkopuolelta Vuoksen rannasta kantautui melskettä. Korsun seinät ja katto alkoivat täristä tykistökeskityksen voimasta. Kuulosti siltä, että naapuri oli tulossa joulunviettoon.

Facebookista poistuneet, lopullisesti

Olemme kaikki erilaisia. Annetaan toistemme olla sellaisia kuin kukin olemme. Tiedän, että monet ajattelevat tästä asiasta eri tavalla.

Inhoan kuolemaa Facebookissa. Se liikauttaa minua joka kerta, mutta en haluaisi kohdata sitä naamakirjan tapahtumakutsujen, mainosten, kissavideoiden, narsistisen itsebrändäyksen ja latteiden mietelauseiden seassa.

Joskus Facebook-kuolema tapahtuu julkisuuden henkilölle ja leviää näkyvästi myös joukkotiedotusvälineissä. Rockmuusikon poistuminen saa aikaiseksi kollektiivisen tunnevyöryn niiltä, jotka ovat ”aina kuunnelleet” juuri häntä ja jotka kirjoittavat kommenttikenttään ”RIP”.

Loppukesällä kuolivat Matti Mäkelä ja Claes Andersson. Kumpikin ehti saattaa valmiiksi kirjan syksyn markkinoille.

Mäkelän muistelmat ovat tutunomaista provosoivaa mekastusta. Hänen sairastumisensa ja tuleva kuolemansa ehdittiin sitä ennen tyhjentävästi käsitellä Suomen Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa.

Claes Anderssonin hyvästijättö elämälle on kaunis, vähäeleinen, ironinen, viisas, kolmiosainen romaanisarja alter egon Oton vanhuuden viimeisistä ajoista.

Matti Mäkelä ja Claes Andersson olivat Facebookissa ’kavereitani’, mitä se sitten tarkoittaakin. Tosielämässä olimme kollegoita, hädin tuskin tuttuja. Tällainen on sosiaaliselle medialle ominaista.

Käy toki väistämättömästi, että kuolema – niin kuin kaikki muukin – tapahtuu myös Facebookissa. Jos naamakirjan kavereiden määrä yltää satoihin, vuosien mittaan monelle heistä tulee noutaja.

Yksi lakkaa vain päivittämästä. Toisen omaiset kirjoittavat kuolleen seinälle kiitoksensa huomioimisesta. Kolmas jää kummittelemaan naamakirjaan, ja asioiden tilasta tietämättömät facebookilaiset onnittelevat haamua hilpeästi syntymäpäivänä. Neljäs kertoo jonkun läheisen perheenjäsenen menehtyneen, ja epäröin, pitäisikö minunkin liittää osanottoni täysin tuntemattoman ihmisen nuoruuskuvan alle, kuten 300 muuta on jo tehnyt.

Oli muuan raastava kokemus. Entisaikojen ystävä oli vakavasti sairastunut. Kuolemanahdistusta lievittääkseen hän joi itsensä usein humalaan ja kirjoitti kitkeriä päivityksiä. Kiinnitin niihin huomiota mutten koskaan reagoinut.

Yllättäen jonain iltana hän lähetti minulle Facebookissa yksityisviestin. Hän tiedusteli, voisinko auttaa häntä kuoleman kohtaamisessa, voisinko tarjota hänelle tyyneyttä, koska harjoitin buddhalaista meditaatiota.

Kysymys oli tyrmäävä. Ehdotin, että tavattaisiin. Samanaikaisesti tunsin, että tämä haaste ylitti voimavarani moninkertaisesti. Minulla ei ollut mitään annettavaa, joka olisi auttanut häntä. Mutta ystävänä en voinut muutakaan kuin yrittää.

Tapaaminen ei koskaan toteutunut ja pian hän kuoli.

Vainajat ovat minulle läheisiä, tärkeitä ihmisiä. Joskus he tuntuvat enemmän läsnäolevilta kuin elävät, kuten Claes Andersson kirjoittaa. Haluan ajatella edesmenneitä yksi kerrallaan ja surra heitä rauhassa, jos minusta tuntuu siltä.

Suru on – edelleen Anderssonin sanoin – äärimmäisen intiimiä ja henkilökohtaista. Siksi en aio jakaa sitä koskaan Facebookissa.

Savanni-ihminen Pentti

Savanni-ihminen havahtui aamunkoitteessa. Hän avasi silmänsä muttei ollut vallan innostunut alkavasta päivästä, kaikesta siitä mitä se tulisi tarjoamaan. Hän oli ammatiltaan metsästäjä-keräilijä ja tiettävästi nimeltään Pentti, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta.

Lämpötila aamunkoitteessa oli vielä siedettävä. Pentti tiesi kuitenkin, että auringon nousun myötä lukemat kohoaisivat ja iltapäivällä olisi suorastaan tukahduttavaa. Hän käänsi kylkeään ja alkoi vääntäytyä esiin hätäisesti kyhäämästään laavustaan. Hän ei juuri perustanut majoista, joita oli lähistöllä ja joissa muut asustivat, sillä niissä sosiaalinen kuormitus oli hänelle liian suuri. Hän oli introvertti ja erityisherkkä ja välttelevä kiintymystyypiltään. Hänen käyttäytymisessään oli monia neuroottisia piirteitä.

Penttiä kismitti. Hän olisi mielellään todennut, että häntä vitutti, mutta sellaista sanaa hän ei oman kielensä perusteella tuntenut. Hän pyöritteli mielessään ajatusta, harmistuksen yltyessä, että geneettisesti hän toki oli jo nykyihminen, mutta kestäisi vielä 12 000 vuotta, ennen kuin naisten jalkapallosta tulisi yleisölaji, Ariana Granden Instagram-seuraajien määrä ylittäisi 150 miljoonaa ja Greta Thunberg menisi ilmastolakkoon.

Koko inhimillistä kulttuuria ei ollut vielä keksitty. Ei ollut edes aloitettu. Pitäisi ensin ruveta viljelemään maata ja asettua aloilleen. Sen jälkeen oli paljon tehtävää.

Penttiä laiskotti. Häntä tympi ajatus siitä, että niukan paleodieettiä noudattavan aamiaisen jälkeen olisi lähdettävä metsästämään, parhaassa tapauksessa olisi juostava pari–kolmekymmentä kilometriä saaliin perässä.

Kaikkein mieluiten hän olisi kömpinyt takaisin makuulle. Naiset pyörivät hänen mielessään, ja varsinkin eräs nainen. Hän oli iskenyt silmänsä Ritvaan.

Vaan eipä ollut Pentillä mitään mahdollisuuksia. Ei ollut luvassa sulostuttajaa hänen laavuunsa. Tauno oli lauman johtaja, ainakin uskotteli sitä muille, ja hän oli ominut Ritvan itselleen. Miehet olivat kehitelleet pientä tappelunnujakkaakin, mutta pian Pentti oli tajunnut, ettei hän pärjäisi, ja hän oli vetäytynyt.

Pentti oli depiksessä. Hän ymmärsi, ettei kysymyksessä ollut tavanomainen aamupessimismi vaan nyt oli tosi kyseessä. Pari kuukautta oli mennyt jo samoissa tunnelmissa. Keskivaikea depressio makasi rinnan päällä ja elämänilo oli kadonnut. Uupunut ja jaksamaton olotila ei hellittänyt, ja itseluottamus oli tyystin poissa. Unet jäivät katkonaisiksi.

Pentti mietti vaihtoehtoja. Lääkitys, terapia, mindfulness, liikunta. Pari noista putosi heti pois. Mitä jäi jäljelle? Hyväksyvä tietoinen läsnäolo tai… ei helvetti! Näin tää vaan aina meni.

Pentti tiesi, että kun muu lauma olisi jalkeilla, hän päätyisi metsästysporukkaan mukaan. Vaihtoehtoja ei oikeasti ollut. Tänään juostaan, ai että tänään taas juostaan.

Pentti jäi kuuntelemaan heinäsirkkojen sirinää. Kauempaa kantautui kurjen törähdys. Majojen tienoilla näkyi jo liikehdintää.

”Himokas herra etsii nuorta miestä”

Miksi minä kirjoitan, taasko tämä kysymys. En tiedä, onko mitään tähdellisempää kuin kirjoittaminen. Tai voisinkin ilmaista sen näin: aina kun on kysymys tärkeistä asioista, silloin ryhdytään kirjoittamaan.

Minulle kirjoittaminen merkitsee inhimillisen kanssakäymisen erityistä ulottuvuutta. Mikään ei voi korvata sitä.

Katse, puhe, kosketus – kaikki niin vaikuttavia. Ja niin on myös kirjoittaminen.

Kai Ekholm ilmaisi HS:n tiistaisessa kolumnissaan huolen kirjallisen kulttuurin hupenemisesta. Mikael Jungner sitä vastoin esitti, että lukeminen on ihmiskunnan historiassa lyhyt välivaihe siirryttäessä kehittyneempien viestintävälineiden pariin.

Hän tarkoitti ehkä Netflixiä.

En jaksa huolestua, koska kirjoittaminen ei katoa minnekään. Suomalainen kirjallisuus on kärsinyt viime vuosina lukijakadosta, ja lehdistö koettaa löytää keinoja median mullistuksen tuomiin haasteisiin.

Kirjoittaminen muuttuu, ei katoa. Kirjallinen kulttuuri hakee uusia muotoja.

Hallwylska museet on vastikään digitoinut sata vuotta vanhoja Tukholman yleisten vessojen seinäkirjoituksia, joissa homomiehet hakevat yhteyttä toisiinsa. Tekstit ja kuvat eivät ole pelkästään kontakti-ilmoituksia, vaan niissä myös annetaan vinkkejä ja kuvaillaan kokemuksia, kuten herra joka kertoo miten ihanaa on ollut samanaikaisesti kahden isokyrpäisen hevoskaartilaisen kanssa. Myös Blanch’s Cafén kyypparit olivat suosittuja.

Tukholman vessakirjoitukset olivat oman aikansa Tinder ja Facebook ja Instagram.

Kirjoitan koska se on osa olemustani. Kirjoitan kaiken aikaa julkaistavaa ja yksityistä tekstiä. Jos elämässäni tapahtuu jotain merkittävää, koetan ilmaista kokemuksen kirjallisesti.

Ja voin kertoa, että aina kun olen rakastunut ja koettanut valloittaa ihastukseni, olen kastanut kynän musteeseen. Vessojen seinille en ole koskaan tuherrellut.