”Himokas herra etsii nuorta miestä”

Miksi minä kirjoitan, taasko tämä kysymys. En tiedä, onko mitään tähdellisempää kuin kirjoittaminen. Tai voisinkin ilmaista sen näin: aina kun on kysymys tärkeistä asioista, silloin ryhdytään kirjoittamaan.

Minulle kirjoittaminen merkitsee inhimillisen kanssakäymisen erityistä ulottuvuutta. Mikään ei voi korvata sitä.

Katse, puhe, kosketus – kaikki niin vaikuttavia. Ja niin on myös kirjoittaminen.

Kai Ekholm ilmaisi HS:n tiistaisessa kolumnissaan huolen kirjallisen kulttuurin hupenemisesta. Mikael Jungner sitä vastoin esitti, että lukeminen on ihmiskunnan historiassa lyhyt välivaihe siirryttäessä kehittyneempien viestintävälineiden pariin.

Hän tarkoitti ehkä Netflixiä.

En jaksa huolestua, koska kirjoittaminen ei katoa minnekään. Suomalainen kirjallisuus on kärsinyt viime vuosina lukijakadosta, ja lehdistö koettaa löytää keinoja median mullistuksen tuomiin haasteisiin.

Kirjoittaminen muuttuu, ei katoa. Kirjallinen kulttuuri hakee uusia muotoja.

Hallwylska museet on vastikään digitoinut sata vuotta vanhoja Tukholman yleisten vessojen seinäkirjoituksia, joissa homomiehet hakevat yhteyttä toisiinsa. Tekstit ja kuvat eivät ole pelkästään kontakti-ilmoituksia, vaan niissä myös annetaan vinkkejä ja kuvaillaan kokemuksia, kuten herra joka kertoo miten ihanaa on ollut samanaikaisesti kahden isokyrpäisen hevoskaartilaisen kanssa. Myös Blanch’s Cafén kyypparit olivat suosittuja.

Tukholman vessakirjoitukset olivat oman aikansa Tinder ja Facebook ja Instagram.

Kirjoitan koska se on osa olemustani. Kirjoitan kaiken aikaa julkaistavaa ja yksityistä tekstiä. Jos elämässäni tapahtuu jotain merkittävää, koetan ilmaista kokemuksen kirjallisesti.

Ja voin kertoa, että aina kun olen rakastunut ja koettanut valloittaa ihastukseni, olen kastanut kynän musteeseen. Vessojen seinille en ole koskaan tuherrellut.

Etuikkuna

Iloitsen aina kun voin jakaa jotain lasten kanssa. Neljätoistavuotiaan tyttäreni keralla olemme löytäneet uuden harrastuksen: katsomme vanhoja Hollywood-klassikkoja. Tuntoani hivelee miellyttävästi, kun hän sanoo minulle, että osaan valita hyviä elokuvia.

Aamiainen Tiffanylla kosketti herkästi, ja meistä tuli välittömästi Audrey Hepburn -faneja. Minä jo ehkä olinkin. Viikonvaihteessa oli vuorossa Alfred Hitchcockin Takaikkuna. Tirkistely ja yksityisyys loivat elokuvaan kiehtovan jännitteen, eikä vähiten siksi, että nuo teemat ovat läsnä nykyajassa ehkä vielä vahvemmin kuin filmin ilmestymisen 1950-luvulla.

Olen hiukan yli puoli vuotta sitten muuttanut asuntoon, jossa minulla välillä tulee samanlainen tunne kuin James Stewartin esittämällä valokuvaajalla elokuvassa. Katseeni liimautuu siihen, mitä näen kotini etuikkunasta.

Asunto sijaitsee Porvoon vanhassakaupungissa aivan joen rannassa ja 1300-luvulta periytyvän sillan kupeessa. Näen joka päivä, miten turistien kulkue ylittää sillan pittoreskiin pikkukaupunkiimme, joka on säilyttänyt keskiaikaisen asemakaavansa.

Ensimmäiset turistibussit saapuvat joen toiselle puolelle jo kahdeksalta aamulla. Varsinkin kesäkuukausina turistien virta on ollut vuolas ja katkeamaton.

Minulla on vastustamaton halu hankkia järjestelmäkamera ja teleobjektiivi, joilla tallentaisin sitä mitä näen joka päivä. En toki tee siten, sillä kunnioitan ihmisten yksityisyyttä.

Näin talvisaikaan tulijat ovat enimmäkseen kiinalaisia ja venäläisiä. Kevään myötä mukaan liittyvät joukoittain espanjalaiset, italialaiset, saksalaiset, amerikkalaiset jne. turistit.

Kun väki purkautuu busseista, tapahtuu jotain toistuvaa. Ensiksi tulijat levittäytyvät vastarannalle ja kuvaavat kamerallaan 1700-luvun porvaristaloja. Asun yhdessä niistä.

Sen jälkeen kulkue jatkaa sillalle, ja vuorossa ovat ensimmäiset poseeraukset ja selfiet. Taustalle halutaan joko vehreä Maarin ja Linnamäen alue tai sitten Porvoon tavaramerkiksi vakiintuneet ranta-aitat.

Sitten saavutaan joen ylitse ja alkaa kiihkeä, herkeämätön tallentaminen. Ravistuneet ikkunanpokat, notkolla retkottavat portit, sepän takomat saranat, Tuomiokirkon valkoinen pääty – kaikki täytyy huolellisesti tallentaa.

Ja sitten loputtomasti asentoja ja ilmeitä. Kiinalainen perheenpää säätää kamerassa kaikki asetukset kohdilleen, näyttää vaimolleen mitä pitää painaa ja asettuu hieman jäykästi seisomaan kaiteen viereen. Nuorehkot naiset, joiden kansallisuudesta en saa selvää, löytävät Ralinginkujan ja sen mahdollisuudet Instagramissa. He poseeraavat veikeästi kapeassa ja jyrkässä välikössä.

Kun katselen etuikkunani takaa valokuvaavia turisteja, minulle tulee tunne, että näen valtavan rikkaan ja moninaisen kirjon ihmiselämää. Jokainen poseeraus ja selfie tuntuu ilmentävän jotain olennaista näiden ihmisten persoonallisuudesta.

Vakuutan teille, että en aio hankkia kameraa ja teleobjektiivia. Tulkaa vain rauhassa sillan ylitse. Voitte luottaa, etten rupea tallentamaan tätä kiehtovaa inhimillistä näytelmää.

 

Tunne ja sen nimi

Luulen, että olen kartoittanut oman psyykeni varsin hyvin. Olen prosessoinut ja eritellyt kokemuksiani, olen ehtinyt jo tähän ikään, ja kohtaan tunteet väistelemättä. Jaan mieluusti sisimpiä ajatuksiani aina kun tapaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat myös siihen valmiita.

Minulla on läppärillä tiedosto, johon olen koonnut ’tunteita’. Se on tuollainen yksityinen työväline, jolla yhä koetan kehittää itsetuntemusta.

Olen kirjoittanut pieniä kuvauksia tilanteista, joissa esiintyy jollain tavoin arkkityyppisiä tai minulle toistuvia tunnetiloja. Niitä kertyy vähitellen lisää, mutta niitä ei ole kovin paljon, tällä hetkellä joitakin kymmeniä, sillä useimmat tunteet palautuvat tiettyihin alkulähteisiin.

Siksi ne ovatkin arkkityyppisiä.

Ominaista on myös se, että levottomuuden, epävarmuuden ja ahdistuksen tunteista minulla on olemassa paljon laajempi kirjasto kuin selvästi ja yksiselitteisesti positiivisista tunteista.

Onko auvoisuus keskellä elämän arkea vaikeampi huomata ja rajata?

Olen antanut näille tunteille nimet, joilla on minulle itselleni konkreettinen elämänhistoriaani liittyvä tarkoitus mutta jotka ehkä muille eivät sano mitään. Tiedostossa ovat esimerkiksi sellaiset tunteet kuin ”Solros”, ”Seppuku”, ”Itärintama”, ”Giovanni” ja ”Syystuuli”.

Tällä hetkellä koetan rajata tunnetta, jonka työnimi on ”Pajamäki”. Nimi ei kuitenkaan tyydytä minua, se pitää myöhemmin vaihtaa.

Ne, jotka tuntevat minua, tietävät, että olen lähtöisin tuonnimisestä Helsingin kaupunginosasta. Se on pieni 1960-luvun lähiö, umpiperä, josta ei ole muuta pääsyä kuin bussilla keskustaan tai metsän ja pellon halki Espooseen.

Tunne nimeltä ”Pajamäki” ei tämän hetken kartoituksessa kuitenkaan viittaa lapsuuteeni vaan siihen elämänvaiheeseen, jolloin olin muuttamassa pois. Olin opiskelija, olin juuri mennyt ensimmäistä kertaa naimisiin ja olin mielestäni lahjakas skribentti. Halusin kynälläni muuttaa maailmaa.

Minulla oli paljon unelmia muttei pienintäkään käsitystä, miten niitä toteuttaisin.

Jokainen on oman onnensa seppä. Se on yksi meidän aikamme johtavista ajatuksista. Se ei ehkä kuitenkaan pidä paikkaansa. Olosuhteet määrittävät niin paljon. Onnekkaat mielellään toistavat tuota lausetta, jottei luultaisi, että he ovat vain saaneet voittavan arpalipun.

On niin outoa, että pitkän ajan jälkeen olen samanlaisessa tilanteessa. Minulla on paljon unelmia, mutta en tiedä miten ne toteuttaisin. Puhallan palkeilla lisää hehkua ja taon. Rauta on kuumaa.

Mietin, miten tämän oikein nimeäisin. Olisiko se ”Ahjo” vai ”Alasin”? Vai kenties ”Kipinät”? Tai miltä kuulostaisi ”Ilmarinen”?

Se on nyt käsillä. Se on tämä. Se on tämä tunne.

Yö.
Kirjan lehdet tummuvat.
Rakkaus, hetki sitten
väkevästi versonut,
lakoontuu märässä maassa.
Puut, jotka vaihtavat
vuodenaikaa,
vaihtavat maisemaa,
ja taivaat vaihtuvat
ilman aikojaan.
Yö. Syksy.
Sanat käyvät painaviksi,
niin raskaiksi,
että kerrassaan ne on
aseteltava yksitellen
toinen toisensa viereen.
Yö. Syksy. Kuolema.
Tällaiseksi piha on jäänyt
meidän mentyä,
tyhjentyväksi, harmaaseen
sumeaan liukenevaksi,
tihuuttavaan jäähtyväksi.
Syksy, sadetta
ennen aamua.

Ammennan joesta vettä ja keitän teetä

Elävä vesi tarvitsee keittämiseen elävän tulen.
Kumarru kalastajan kivelle, ammenna syvästä kirkkaasta virrasta,
pullokurpitsaan on varastoituna kevään kuu, ota se purkkiin,
pienellä kauhalla jaa öinen virta, valuta se kattilaan.
Kuplivassa vedessä pyörii teenlehtiä.
Kaada siitä ja kuule tuulen suhina männyissä.
Kokoon kuivuneella vatsalla
vaikea kieltäytyä vielä kolmannesta kupillisestakaan.
Istun ja kuuntelen: vanhasta kaupungista
kantautuu kellon lyönti.

– Su Dongpo
(Burton Watsonin englanninnoksesta kääntänyt © TL)