Toistensa esineellistäjät

Riku Korhonen on kirjoittanut aidon tragedian. Tarkoitan tällä tarinaa, jolla on tietty rakenne. Jos joku kuvittelee, että tämän romaanin raju teho syntyy väkivaltaisten tapahtumien kuvauksesta, hän on väärässä. Tragedian rakenne luo sen, mikä lukukokemuksessa kirpaisee: kysymyksessä on nämä henkilöt ja koko heidän maailmansa.

Kun tasapaino järkkyy, kaikki se asettuu kyseenalaiseksi.

Emme enää usko pahaan -romaanissa on hyödynnetty kattavasti Aristoteleen mainitsemia tragedian rakenneseikkoja: hamartia, peripetia, anagnorisis. Oikullisten jumalten sijasta huumehörhöt tuovat arvaamattomuuden tapahtumien kulkuun. Pitkitetty kehittelyjakso kattaa 400-sivuisessa romaanissa 250 ensimmäistä sivua.

Ruotsalainen tietokirjailija Johan Norberg on kertonut meille, että ihmiskunnalla menee paremmin kuin koskaan ennen. Riku Korhonen näyttää romaanillaan, miksi se ei tunnu siltä. Suomen Turussa keskiluokkaisen hyvinvoinnin hedelmistä nauttivat ihmiset eivät näe elämäänsä merkityksellisenä.

Mies kuvittelee vaimolleen seksifantasian, jonka hän haluaa toteuttaa tämän iloksi. Hän uskoo, että siten parisuhteen jännite uusiutuu. Jo miehen tulkinta vaimonsa fantasiasta on yliampuva, kunnes sattuma puuttuu peliin. Silloin tulee rumaa jälkeä.

Romaanin ihmissuhteissa näkyy varsin vähän rakkautta ja aitoa kohtaamista. Ennemminkin on kyse yksityisten mielensisältöjen projisoinnista muihin ja heidän esineellistämisestään. Kun kukin toteuttaa omaa projektiaan, jokainen on yksin. Ja pahuus itää yksinäisyydessä.

Aristoteleen tärkeimpiä käsitteitä tragediasta puhuttaessa on katharsis: kauhistuttavien tapahtumien katsoja tuntee sääliä ja kauhua, ja nämä tunteet puhdistuvat hänessä.

Mutta Korhosen romaanin henkilöiden tunteet eivät puhdistu. He järkkyvät, saavat sieluunsa jäljen, lähtemättömän.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. 392 sivua. WSOY.emmeusko

Tähdet 3½/5

3nhalfstars