Rakas opastajani Mirkka

Minä olen kirjoittanut. Lähetän rivit sinulle nyt, kun sinä tulit aivan odottamatta tänne.

Voisin sanoa, että elämä riipaisee, mutta ilmauksessa tuntuu jokin väärä sävy. Kuinka se muutenkaan menisi.

Mikään ei ole erillistä. Kaikki kuuluvat yhteen, toisilleen. Ajatus ei ole sinulle vieras. Katsoin äskettäin lyhyen filmin tästä. Jopa se, jota ajattelemme ’minäksi’, on vain kuva. Meitä ei ole olemassa ilman kaikkea muuta. “Yhtä ei ole ilman toista.”

Ja kuitenkin aina uudestaan hämmästyn, kun löytyy yhteyksiä, jotka ovat olleet minulta kätkettyjä. On olemassa suunnitelma tai mikä lienee.

Olen uppoutunut seuraavan romaanin kirjoittamiseen. Se on kuohuva tarina kahden älyllisen ja intohimoisen ihmisen kohtaamisesta, sielunkumppanuudesta, väärinkäsityksistä ja hulluudesta, johon kaikki lopulta päätyy. Tämä työprosessi on riemullisesti tempaissut minut mukaansa.

En todellakaan tiedä, miten tähän päädyin ja mikä minut tähän kuljetti. Hämmästyin suuresti, kun tulin lukeneeksi Pyhästä Katariina Aleksandrialaisesta, jonka tarinaa en ole tätä ennen tuntenut. Kun tutustuin hänen legendaansa, kuvat sinun tuotannostasi nousivat mieleeni.

Katariinan tunnuksia ovat pyörä ja miekka. Ne ovat hänen, ja ne ovat sinun. Katariina pitää kynää kädessään. Kerrotaan, että kun hänen aikakautensa parhaat filosofit tulivat häntä käännyttämään, Katariina sai filosofit omien ajatustensa kannalle.

Minun ei tarvitse jatkaa. Avautuu väylä ja taso, niin se käy ja sitä me ihmettelemme. Ja kuitenkin se on ollut siellä kaiken aikaa.

Sana on väkevä, ei siitä tarvitse kantaa huolta. Pinnallisessa ajassa liikkuu pinnallisia asioita, mutta aina on niitä, jotka jäävät kuuntelemaan sanoja: hiljaisia, vakavia, tosia.

Olen onnellinen, että saan tehdä tätä työtä ja että olen tuntenut sinut. Mikään, mikä on ollut, ei ole jäänyt taakse. Kaikki on yhä.

Jatkan Katariinan ja romaanin parissa. Toivotan sinulle sitä hyvää, ja sinähän olet jo toivottanut.

Mirkka Rekola 26. kesäkuuta 1931 – 5. helmikuuta 2014

 

Kieli murtuu (Mirkka Rekola)

Kohtasin Mirkka Rekolan runot ensimmäistä kertaa 25 vuotta sitten. Kokemus oli järisyttävä, ja minulle tuli tunne: tämä tuotanto minun on heti luettava kokonaan lävitse.

Rekola oli kirjoittanut siihen mennessä kymmenkunta runoteosta ja kolme aforistista kokoelmaa. Pysähdyin niiden pariin viikoiksi, ehkä pariksi kuukaudeksi sillä erää.

Järistys ei ole vieläkään ohitse.

Mirkka Rekolan tuotanto sysäsi minut kahdelle matkalle: runon tielle ja zenin tielle. En varmasti ole ainoa, josta on tullut runoilija Mirkka Rekolan ansiosta, mutta hänen avullaan opin myös ymmärtämään runoutta.

Rekolan sanat ilmentävät paradoksaalista, välitöntä maailmassa olemisen kokemusta. Hänen tuotantonsa ytimessä on muuan paradoksi, johon tietääkseni kukaan ei ole vielä kiinnittänyt huomiota. Havainnollistan sitä esimerkillä.

Ajatellaan, että iloinen puolikirjallinen seurue kokoontuu HSS:n laiturilla Merisatamassa noustakseen veneeseen. Joku myöhässä tuleva tunkee laiturille ja kysyy: missä on minun paikkani?

Mirkka Rekola sanoo: ”Missä joku seisoo, siinä ei voi seistä kukaan toinen.”

Seurueessa mukana oleva sensei ottaa tulijaa niskasta kiinni ja paiskaa hänet laiturilta mereen.

Zen-opettajilla on taipumus vastata maailman kysymyksiin välittömällä havainnolla tai siekailemattomalla toiminnalla. Paradoksit ratkaistaan astumalla kielen ulkopuolelle.

Myös Mirkka Rekolalle zeninkaltainen kokemus on tärkeä, mutta hän rakastaa kieltä ja ajattelua (Descartes) niin paljon, ettei hän halua luopua niistä. Siksi hän pitää viimeiseen asti kielestä kiinni ja ratkaisee maailman kysymykset sanoilla.

Rekola näyttää, että kielijärjestelmämme vuotaa. Vaikka se on rakentunut vastakohtaisuuksille ja vaikka merkitykset syntyvät oppositioista, kieli on aivan täynnä kohtia, paikkoja, joissa järjestelmä murtuu.

Juuri näissä vuoto- ja murtumakohdissa paljastuu todellisuus.

Soitin Mirkka Rekolalle, ja hän puhui humanismin kriisistä ja uuden humanismin toiveestaan. Hän sanoi uskovansa, että kaiken kaupallisuuden ja pinnallisuuden takaa nousee uusi polvi ja nostaa humanismin arvoonsa.

Kuulen Mirkka Rekolan valppaassa äänessä usein terävää sarkasmia. Mutta vielä useammin siinä on lämpöä ja kohtaamista.