Mies, ja hänen heikkoutensa

Pirkko Saision uuden romaanin aukeamat näyttävät draamakäsikirjoitukselta. Tekstiin on lyöty ylimääräisiä rivivälejä. Paljon.

Draamakirjailija tietää, mikä tarkoitus riviväleillä on draaman käsikirjoituksessa. Mitä isommat välit, sitä enemmän niihin mahtuu.

Näytelmässä ei tosin ole varsinaisesti sisäistä puhetta. Saision romaani koostuu dialogeista, parenteeseista ja sisäisestä puheesta.

Ja nyt juuri sisäinen puhe tekee draaman.

Mies, ja hänen asiansa kertoo kuusikymppisestä asianajajasta, joka lukee marraskuisena aamuna entisen ystävänsä kuolinilmoituksen. Se saa hänen elämänsä suistumaan normaalilta uraltaan.

Kun mies astuu näyttämölle, missä tahansa, hän on koominen. Se kuuluu hänen olemukseensa. Näin on näytelmässä, romaanissa ja tosielämässä. Jos hän käyttää pukua ja puhuu omituisin sanankääntein, koominen vaikutelma voimistuu. Jos hänellä on misofonia eli raivo maiskutusta kohtaan, hänen olemuksensa ei ole pelkästään hupaisa. Ja kun hän joutuu psykiatrisen yksityissairaalan suljetulle osastolle, pyjamassaan hän vasta onkin koominen.

Kaiken tämän alla kehittyy tarinan viiltävä ulottuvuus. Miehen heikkouksia eivät ole vain koomisuus ja hulluus vaan myös menneisyys, joka seuraa häntä, ja valehtelu – voisi sanoa elämänvalhe. Miehen korvaan kuiskailee hänen sisäinen äänensä: Memento mori. Muista kuolemaa.

Pirkko Saisio on erehtymättömällä kirjallisella näkemyksellä löytänyt erityisen kerrontamuodon. Rytmitys osuu kohdilleen, tyhjät rivit lisäävät merkityksiä. Vangitseva lukukokemus.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa. 403 sivua. Siltala.saisio-mies

Ecce homo!

Mielestäni yhteiskunnan henkisen tilan voi tyhjentävästi määritellä sen mukaan, miten kansalaiset suhtautuvat homoseksuaaleihin, eläimiin ja maahanmuuttajiin. Nämä ovat ne tekijät, joihin liittyvää arvoilmastoa olen seurannut herkeämättä aikojen muutoksessa.

Vuosikymmenten perspektiivissä suomalaiset ovat yleisesti ottaen muuttuneet suvaitsevammiksi, keskustelevammiksi ja avarakatseisemmiksi, mistä olen tavattoman iloinen. Olen ajatellut, että pohjoismainen hyvinvointivaltio lähestyy maksimaalista onnellisuutta, kun yhteiseen hyvään liittyy jokaisen yksilön hyvyys ja sydämellisyys.

Juuri nyt kumpikin näistä näyttää uhatulta. Lyhyessä perspektiivissä on noussut esiin huolestuttavia ilmiöitä.

En olisi voinut kuvitellakaan, että Pirkko Saision Homo!-näytelmää tarvittaisiin vielä vuonna 2011 asenneilmaston muokkaamiseen. Se on meille kipeästi tarpeen.

Kaikki kansalaiset eivät olekaan niin suvaitsevaisia kuin on näyttänyt. Käsittämätöntä homofobiaa pulpahtelee esiin niin perussuomalaisesta kuin kristillisdemokraattisesta arvomaailmasta. Onko jotenkin vaikea käsittää, miksi homoseksuaaleilla pitäisi olla samat kansalaisoikeudet kuin heteroilla?

Aktivistien ansiosta eläinten asema on parantunut. Turkistuotanto varmaankin loppuu kokonaan Suomesta. Ravintotuotantoon käytettävien eläinten olot paranevat sitä mukaa kuin aletaan suosia enemmän luomua. Koirankasvatuksessa dominanssiteoria on väistymässä, ja yhä useammat hakevat aidompaa vuorovaikutussuhdetta tähän ihmisen läheisimpään eläinkumppaniin.

En toivo, että kaikki maailman ihmiset ryhtyisivät kasvissyöjiksi. Sekä karppaajien että lenkkimakkarasta nauttivien kannattaisi kuitenkin muistaa vanha buddhalainen ohje. Jos aiot tappaa eläimen ravinnoksesi, katso sitä silmiin ja sano sille: ”Nyt minä syön sinut, mutta seuraavassa elämässä sinä ehkä syöt minut.”

Suomen pakolaispolitiikka ei liene suuri ylpeydenaihe. Olemme koettaneet puolittain kohteliaasti jarruttaa tulijoiden määrää, mutta viime aikoina on kuulunut kovempia äänenpainoja, joilla on vaadittu jyrkkiä toimia.

Uskon, että kaikesta huolimatta suomalaisten poliitikkojen ja virkamiesten parhaimmisto osaa ohjata pakolaisten asioita parempaan, ihmisarvoisempaan suuntaan. Mutta yksittäisten kansalaisten asenteissa ja toiminnassa on korjaamisen varaa. Suomalaiset ovat rasisteja, mikä on noloa sanoa ääneen.

En kehota kuvittelemaan, miltä tuntuisi tulla maahanmuuttajana Suomeen, kohdata kielitaidottomana viranomaiset, elää vastaanottokeskuksessa, odottaa oleskelulupaa, tehdä paskaduuneja tai jopa kerjätä kadunkulmassa. Ei tämä ole kuvittelemisen asia vaan täyttä todellisuutta.

Minä sanon: ”Ecce homo! Katso ihmistä!” Sinä olet se maahanmuuttaja, joka kohtaa töykeyden ja nöyryytykset. Sinä olet se kerjäläinen, joka polvillaan, likaisiin vaatteisiin pukeutuneena helistää mukiaan kadunkulmassa.

Vai kuvittelitko olevasi jotain enemmän?