Runeberg-palkinto – Sivu 2

Minna Rytisalon esikoisromaani näyttää, mitä sota tekee ihmiselle. Se kiskoo pois kaiken, mitä on ollut aiemmin, ja viskoo tyhjin käsin maantielle tai poltetun kauppalan raunioille.

Sotakirjallisuus jatkaa edelleen ällistyttävän elinvoimaisena. Talvisota ja jatkosota ovat osa suomalaisten isoa kertomusta, ja näköjään uudet kirjailijapolvet tarttuvat niihin aina uudestaan uusin näkemyksin. Myös Lapin sota erityisine ristiriitoineen on noussut esiin viime vuosien romaaneissa, tekijöinä esimerkiksi Katja Kettu, Paula Havaste ja Antti Tuuri.

Lempi-romaanin nimihenkilö on kaunis rovaniemeläinen porvaristyttö, joka lähtee rakkauden vuoksi mökinemännäksi ja jonka mies saa kutsun rintamalle jatkosodan lopussa. Lapin sodan alkaessa nuori perheenäiti katoaa tietymättömiin.

Lempi on kadoksissa koko romaanin ajan. Hän ei esiinny tarinassa muutoin kuin häntä lähellä olleiden ihmisten kertomusten kautta. Vuoron perään häntä muistavat hänen miehensä Viljami, piikansa Elli ja sisarensa Sisko. Ja jokaisen esittämä kuva hänestä on täysin erilainen: onko kysymys edes samasta henkilöstä.

Tässä ilmenee romaanin keskeinen psykologinen oivallus.

Aaro Hellaakoski on kirjoittanut Portit-runossaan, että lakkaamme olemasta vasta sitten, kun kukaan ei meitä muista. Lempi jatkaa elämäänsä Siskon ajatuksissa ja vaiheissa nykypäivään saakka. Lempi on ikään kuin Siskon varjo, ja käy ilmi, että historian pyörteissä ihmisen yksilölliset valinnat voivat heittää hänet minne sattuu.

Rytisalon kaunis ja vivahteikas kerronta ei peitä sitä, että sota on raakaa ja että vain harvat välttyvät sen raaistavalta vaikutukselta. Saksalaisen morsiamena tylyt ja väkivaltaiset vaiheet kokenut Sisko kykenee kuitenkin katsomaan elämää positiivisen kautta, sillä hän on matkan varrella oivaltanut: maailmassa me olemme toinen toisillemme.

Minna Rytisalo: Lempi. 234 sivua. Gummerus.

Olen asunut perheineni Porvoossa jo pitkään. Kysyin vaimoltani äskettäin, sopisiko, että ostaisin Runebergin kipsisen rintakuvan. Kansallisrunoilija sentään. Mukava asettaa vaikka kirjoituspöydälle.

Vaimo sanoi, ettei missään tapauksessa, ei meidän kotiimme. Runeberg oli hävytön sovinisti ja kohteli Fredrikaa aivan törkeästi. Sitä paitsi hän oli myös sadisti, päätellen siitä mitä kerrotaan hänen lehtorintoimen hoidostaan. Runeberg ilmeisesti nautti piestessään Porvoon kymnaasin oppilaita.

Oikeastaan Runeberg ei ole minulle niin tärkeä kirjailija, että haluaisin tuijottaa hänen kuvaansa, mutta hän oli kuitenkin etevä runoilija. Sitä paitsi runebergintorttu on kaupungin ehdoton matkailuvaltti ja kulttuurin vetonaula.

Porvoo on omituinen kaupunki. Täällä on toki kerrostumansa, ruotsinkielinen kantaväestö ja suomenkieliset teollisuustulokkaat, mutta tällä hetkellä tämä on nousukaskaupunki hyvin ikävällä tavalla. Paikallispolitiikassa otetaan huomioon vain liike-elämän intressit, ja kunnallisessa päätöksenteossa tehdään yhä uudestaan karmivia virheitä (Kuninkaanportin kaavoitus, talouskriisin synnyttäminen ja hoito, taitamattomilla säästötoimilla järjestetty lääkäripula jne.).

Porvoon kaupungin kulttuuritahto on olematon. Kaupungin kulttuurimäärärahat asukasta kohden ovat puolta pienemmät kuin Vantaalla, joka on kokoluokkansa kaupungeista hännänhuippu, ja vain viidesosa Vaasan määrärahoista, jos halutaan verrata samankokoiseen kaupunkiin.

Porvoossa ilmestyy paikallislehti Uusimaa, jonka journalistinen uskottavuus on päivittäin koetuksella nurkkakuntaisten löperöartikkeleiden ja liike-elämän puffaamisen vuoksi. Kriittistä journalismia lehdessä ei juuri ole. Kulttuuria käsittelevissä jutuissa ei kyetä erottelemaan paikallisia harrastelijoita valtakunnallisen tason taiteilijoista.

Siksi on kummallista, että Porvoon kaupunki ja Uusimaa-lehti haluavat jakaa kirjallisuuden Runeberg-palkinnon. Epäilen, että asiasta vastuussa olevat eivät tiedä miksi he tekevät näin. Kuvaava on kaupunginhallituksen puheenjohtajan Kaj Bärlundin vuodentakainen toteamus, että Runeberg-palkinnosta pitäisi saada enemmän irti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä se olisi.

Porvoon kaupungin ja Uusimaa-lehden hämmennys on nähtävästi siirtynyt myös palkintolautakuntien työskentelyyn. Runeberg-palkinto on valtakunnallisten kirjallisuuspalkintojen joukossa huonoiten profiloitunut. Raati ei aina tiedä, mitä sen pitäisi nostaa esiin ja palkita. Seurauksena on ollut ehdokaslistoja, joissa on kiintiöitä eri kirjallisuudenlajeille ja eri kielille. Milloin kirjallisuus on alkanut noudattaa kiintiöitä?

Tämän vuoden Runeberg-palkinto on myönnetty Tiina Raevaaralle novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni. Toivotan voittajalle onnea ja menestystä.