Kun vastakohdat katoavat

Sinikka Vuolan ensimmäinen romaani Replika edustaa haarautuvaa ja kertautuvaa kerrontaa. Taustalla lienee musiikillinen käsitys teoksen tematiikasta: jokainen toisto merkitsee jotain uutta.

Samalla romaani luo oman surrealistisen maailmansa.

Surrealismi ei oikeastaan tarkoita outoja kohtauksia ja tapahtumakulkuja, vaikka tällainen vaikutelma voi ensi silmäyksellä syntyä. Surrealistiset kuvat ovat todellisia, tajunnan syviä ja vahvoja kuvia, ja siitä tulee niiden vaikuttavuus.

André Breton hahmotteli surrealismin manifestissaan, että mielen tietyssä pisteessä elämä ja kuolema, todellinen ja kuviteltu, menneisyys ja tulevaisuus menettävät vastakohtaisuutensa. Ja se on täysin luonnollista psyyken toiminnalle.

Replikan tapahtumapaikka on meikäläisittäin vieraanoloinen nimetön pieni kylä ja myöhemmin kaupunki. Myös kaikki henkilöt jäävät nimettömiksi, he edustavat vain rooliaan: Leipuri, Lääkäri, Vanhus, Opettajatar.

Näin ollen romaanin maailma vaikuttaakin olevan ennen muuta sisäisen todellisuuden kuva. Se piste, jossa vastakohdat katoavat, on jo tavoitettu, ja siitä käsin tarinaa eletään.

Romaanin keskeisessä jaksossa kuvataan pitkään päähenkilön äidin kuolemaa, ja jopa henkilöiden erillisyys menettää merkityksensä.

Minä olen nyt kuoleman iässä, sillä vastakohdat, joista elämä muodostui, ovat kadonneet. Olen esittänyt osani loppuun ja saan nyt mennä. Kivut ovat luitteni ytimessä, kaikkeuden uumenessa, tavoittamattomissa. Olen maa jota kynnetään tuhansilla partaveitsenterävillä auroilla, jokainen vako pulppuaa verta. Minä olen kuoleman iässä ja makaan vuoteessä keskellä huonetta: vuoteessa jossa olen saanut alkuni, vuoteessa jossa olen syntynyt, vuoteessa jossa olen synnyttänyt, vuoteessa jossa kohtaan loppuni.

Sinikka Vuola on aiemmin tullut tunnetuksi runoilijana. Myös hänen kerronnassaan tuntuu kielellinen terä, joka ylläpitää tuoreutta ja valppautta.

Sinikka Vuola: Replika. 197 sivua. Tammi.

Tähdet 3½/5

 

Kirjan kriisi 1984

Vuonna 1984 kirjoitettiin kirjan kriisistä. Puhuttiin, että kirjankustantaminen on kuilun partaalla. Huonoja vuosia oli ollut useampi peräkkäin.

Gummeruksen toimitusjohtajana oli tuolloin Pekka Salojärvi (s. 1940), mies parhaassa iässä. Muistelmateoksessaan Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa (2007) hän kertoo, kuinka hän palasi sapattivuodelta Pariisista ja täynnä tarmoa ryhtyi räväkästi laittamaan firmaa kuntoon.

Gummerus yhtiöitettiin. Kirjapaino ja kiinteistöt jäivät Jyväskylään, kustantamo siirrettiin Helsinkiin ja kirjakauppa myytiin. Tarkoituksena oli muodostaa ketterä ja tehokas organisaatio.

Salojärvi onnistui. Tapahtui käänne, jota seurasi taloudellinen menestys. Muut kustantajat alkoivat matkia Salojärven manööverejä.

1980-luvun kirjakriisi sivuutettiin, ja sen aiheuttamat vauriot jäivät suhteellisen pieniksi. Mutta organisaatiomuutokset kustannusalalla ovat sen jälkeen seuranneet toisiaan vähintään muutaman vuoden välein. Kirjayhtymä sulautui Tammeen monivaiheisen prosessin kuluessa. Gummerus osti Weilin+Göösin yleisen kirjallisuuden kustannustoiminnan. Bonnier osti Tammen. Ja surullisenkuuluisa pienten perunoiden Sanoma-WSOY. Jne.

Vuonna 2006 alkoi nyt käsillä oleva kirjan kriisi, joka näyttää pitkäaikaisemmalta ja vakavammalta kuin aikaisemmat kriisit. Pelko on, että laihoja vuosia seuraavat vieläkin laihemmat vuodet.

Yt-neuvottelujen päätteeksi Gummeruksen kustannusliike irtisanoi eilen seitsemän ihmistä toimituksellisista ja muista suoritusportaan tehtävistä, mikä on kova ratkaisu. Kolmenkymmenen hengen organisaatiosta se vie paljon toimintakykyä. Entisten kollegojen puolesta olen surullinen.

Radion Kirjakerho-ohjelmassa kustantamiseen perehtynyt talousasiantuntija Arto Suninen totesi vastikään Gummeruksesta: ”Jossain vaiheessa Salojärvet saattavat kyllä todeta, että toiminta jatkuu enemmän kiinteistöpuolella kuin kustantamon kanssa.”

Gummeruksen kustannusliikkeen keskeiseltä ongelmalta vaikuttaa johtajuusvaje, vaikka johtajia siellä organisaation kokoon nähden on liikaa. Ajan haasteet ovat niin ankarat, että tarvittaisiin Pekka Salojärven kaltaista uudistajaa: rohkeaa näkemyksellisyyttä, vankkaa taloudenpitoa, patruunamaista henkilöstöpolitiikkaa sekä rakkautta kirjallisuuteen ja kirjailijoiden arvostamista.

Ehkä vaatimukset ovat suorastaan kohtuuttoman suuret. Ns. keskisuurten kustantamojen häviämistä on ennustettu 1980-luvulta lähtien. Vain Gummerus on niistä enää jäljellä. Kuinka kauan?