Avainsana: työn filosofia

Kesämökin käyttöohjeet

Sonja Lindénin dokumenttielokuva No Man is an Island kertoo vanhasta miehestä, joka kirjoittaa kesämökin käyttöohjetta. Hän toivoo, että saatuaan sen valmiiksi hän voi jättää mökkinsä jälkipolville levollisin mielin.

Asetelma ehkä kuulostaa hassulta. Voin silti puolestani sanoa, ettei minun ole vaikeaa eläytyä vanhan miehen mielenmaisemaan. Aina mökillä ollessani, kun seurassani on läpiurbaaneja sukulaisia tai ystäviä, huomaan, että mielessä laadin taukoamatta ohjeita siitä, miten tämä tai tuo asia tulisi tehdä.

Näin se onnistuu paremmin. Näin se menee luontevasti.

Tarkasteltaviksi on joskus tullut kovin triviaaleja seikkoja: miten soutuveneeseen lastataan tavarat ja miten siinä sitten tulee liikkua, miten tehdään klapeja, miten puuhellalla olevan kattilan lämpötilaa säädellään. Jos lähdetään liikkeelle näinkin perustavista käytännön taidoista, voi hyvin ymmärtää, että ohjekirja uhkaa paisua valtavaksi.

Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys -romaanin kiehtova taite on se, kun unettomuustauti aiheuttaa Macondossa kollektiivisen muistinmenetyksen. Tämän haitan torjumiseksi ryhdytään kirjoittamaan esineisiin nimilappuja ja ohjeita. Lopulta José Arcadio Buendía päättelee, että kaikki elämän aikana karttuneet tiedot tulee joka päivä käsitellä alusta loppuun. Vain sillä tavoin tiedot ja taidot on mahdollista säilyttää.

Kesämökin käyttöohjeiden laatimisessa lienee kysymys yhtä syvällisestä tallentamisesta. Jos nimitykset unohtuvat, niiden edustamat asiat katoavat ja ihminen menettää siltä osin kosketuksensa todellisuuteen. Sisälläni asuva besserwisser haluaisi kirjoittaa ehkäpä koko elämän käyttöohjeet.

Kun mökillä käytän vaikkapa sanoja ”puikkari”, ”arina” tai ”kahdentoista voltin tasavirta”, käykin niin, ettei urbaani kumppani ymmärrä ilmauksen tarkoitusta. Kysymys on tietenkin tekemisen kulttuurista. Jos hän ei ole tottunut tällaiseen mökkielämään, turhaa kai edellyttää, että hän osaisi sen suoralta kädeltä.

Ilahdun aina tavattomasti, kun kohtaan käytännöllisiä ja monitaitoisia ihmisiä ja näen luovaa neuvokkuutta. Minun on vaikea uskoa, että oikeasti epäkäytännöllisiä ihmisiä olisi edes olemassa. Ehkä urbaanit mökillä pistäytyjät ovat poissaolevia ja ymmällään, koska he ovat ympäröivän luonnon lumoissa.

Mutta kesämökin käyttöohjeiden laatiminen saa jäädä. Työ tekijäänsä opettaa. Itse olen tänä kesänä huomannut, että mökkiaskareista kalan fileointi on liian huonon osaamisen varassa. Sitähän täytyy ruveta tutkimaan.

 

Työnteko ja onnellisuus

Työnteko voisi olla ihmisille hyvinvoinnin ja onnellisuuden lähde. Meidän yhteiskunnassamme se toteutuu liian harvoille.

Työtätekevät joutuvat kärsimään kiirettä, stressiä ja esimiesten hiostusta. Työehtojen huononnukset ja epätyypilliset työsuhteet ovat saaneet työntekijät nöyriksi.

Kun yt-neuvottelut alkavat, kärsimyksen intensiteetti lisääntyy. Ahkera puurtaja miettii, saanko pitää työni vai joudunko ulos. Levottomuus ja ahdistus repivät sielua.

Irtisanominen ja työttömyys aiheuttavat sitten uudenlaisen kärsimyksen. Ihminen, joka on vapautunut painostavan työnsä ikeestä, tuntee tuskaa ja epäonnistumisen häpeää.

Olin joulukuussa Luumukylässä, vietnaminbuddhalaisessa luostarissa, joka sijaitsee Dordognen maakunnassa Lounais-Ranskassa. Siellä päivittäiseen ohjelmaan kuuluu työmeditaatio, joka käytännössä tarkoittaa luostarin hyväksi tehtävää talkootyötä.

Indonesialainen munkki Tang oli vastuussa luostarin majoituspalveluista. Hän pyysi vapaaehtoisia auttamaan liinavaatteiden viikkaamisessa ja järjestelemisessä.

Tarmokkaimmat aikoivat tarttua välittömästi toimeen, mutta Tang kehotti heitä malttamaan vielä hetken. Hän sanoi, että hänen pitää ensiksi kertoa jotain työn tekemisen periaatteista.

Istuimme piiriin. Esittäydyimme, koska kaikki eivät vielä tunteneet toisiaan. Sen jälkeen Tang selitti:

Meillä ei ole mitään erityistä tehtävää, joka meidän pitäisi saada valmiiksi. Työskentelemme aikamme ja katsomme mitä siitä tulee.

Tärkeintä tässä työssä on se, että teemme sitä yhdessä ja että meillä on hyvä mieli työtä tehdessämme. Jos sinulle tulee sellainen tunne, että työ on liian raskasta tai että se stressaa sinua tai ettet vain jostain syystä halua tehdä sitä, lopeta heti. Hae vaikka kupillinen teetä ja istuskele. Jatka työntekoa vasta sitten, kun se tuntuu sinusta hyvältä.

Tangin evästys kuulosti minusta yksinkertaiselta ja syvälliseltä työn filosofialta. Tällä tavoin haluan työskennellä aina.

Meikäläisessä työkulttuurissa onnellisen työnteon filosofia ei menisi läpi. Tulosvastuu velvoittaa ja yritysten pitää olla tuottavia.

Mutta entä jos sittenkin?

Jospa jonkin pienen tai keskisuuren yrityksen johtaja kutsuisi väkensä koolle ja sanoisi: ”Tärkeintä meidän firmassamme on se, että teemme työtä yhdessä ja että kaikki ovat onnellisia työtä tehdessään. Jos työ on liian raskasta tai stressaavaa, ota tauko itsellesi. Jatka työntekoa vasta sitten, kun se tuntuu sinusta hyvältä.”

On totuttu sellaiseen ajatteluun, että tuottavuuden vuoksi työntekijöistä pitää puristaa kaikki irti. Heidän jaksamisellaan on kuitenkin rajansa, ja jos ei taukoja ole pidetty, sairaslomat ja työuupumus aiheuttavat ehkä pitkiäkin keskeytyksiä. Minulla on sellainen aavistus, että Tangin menetelmä saattaisi viime kädessä olla jopa tuottavampi.

Onko jo tullut valinnan aika: teetkö työtä onnellisuuden vai kärsimyksen kautta? Minä olen tehnyt päätökseni.

 

Työn filosofia

Veijo Meri kirjoitti taannoin esseessään, että kaikki työnteko on perimmältään siirtämistä. Olen vaalinut tätä ajatusta ja todennut monta kertaa, miten hyvin se osuu kohdalleen ja ilmentää ihmisen toimintaa: polttopuiden hankkiminen, marjastaminen, sadonkorjuu, kaupankäynti kaikkineen, turismi jne.

Mutta nyt olen huomannut, ettei se pädekään kaikkeen työhön.

Olen pitkään etsinyt tietynlaisia nahkasaappaita. Kun teollisesti valmistettuna sellaisten hankkiminen alkoi näyttää toivottomalta, rupesin hakemaan suutareita. Lopulta Laitilasta tavoitin suutari Harri Mikkosen, joka pystyi ja suostui tekemään sellaiset saappaat kuin halusin.

Kun tätä kirjoittaessani tarkastelen valmiita saappaita, en voi mitenkään sanoa, että Mikkosen työ olisi ollut jotenkin olennaisesti siirtämistä. Kyllä se on vaatinut valtavasti taitoa, kokemusta, kätevyyttä ja tekemisen perinnettä.

Niinpä olen päätynyt ajatukseen, että on kahdenlaista työtä: määrätyötä ja taitotyötä.

Sadassa vuodessa työn tuottavuus on lisääntynyt 20-kertaiseksi. Usein minusta tuntuu, etten osaa olla tästä yhtään iloinen. Minua ei miellytä mikään huonolaatuinen tuotanto, vaikka saisin sitä halvalla ja muutkin sitä kilvan ostaisivat.

Asun sata vuotta sitten rakennetussa hirsirunkoisessa puutalossa. Käytän saappaita, jotka on valmistettu iät ja ajat tunnetuilla ja koetelluilla menetelmillä. Maksan mielelläni luomuruoasta sen, mitä siitä pyydetään.

Kun on kysymys määrätyöstä, tuottavuuden kasvu lisää keskimääräistä onnellisuutta, olkoonkin että hyöty päätyy suurimmalta osalta tuotantovälineiden omistajan taskuun. Mutta taitotyön osalta on järjetöntä pyrkiä suurempaan tuottavuuteen.

Kenelle on etua siitä, että hierojan, opettajan tai sairaanhoitajan työn tuottavuus lisääntyy? Se ainakin on varmaa, että asiakas, oppilas ja potilas kärsivät, jos pyritään tuottavuuden tehostamiseen.

Jotkin työsuoritukset ilmeisesti sijoittuvat määrätyön ja taitotyön välimaille, tai ainakin niiden tekijöillä voi olla erilaisia käsityksiä asiasta. Jos suutari hankkii uusia tehokkaita koneita, hän saattaa parantaa ansioitaan. Jos kirjailija jaksaa istua työpöytänsä ääressä riittävän pitkään ja naputella vaikkapa kymmenen sivua päivässä, hän voi kirjoittaa jopa useamman kirjan vuodessa.

Suutarin ja kirjailijan työssä kuitenkin taidollinen ja laadullinen puoli on tärkeämpi – jopa niin, että ellei sitä ole, määrällä ei ole mitään merkitystä. Kuusi paria huonosti tehtyjä saappaita eivät käy kaupaksi, mutta yksi pari ensiluokkaista työtä saa tämän maailman paremmaksi paikaksi.