Meissä jokaisessa asuu bussikuski

Olen usein ihmetellyt, mikseivät kaikki ihmiset kirjoita runoja. Mikään ei ole luonnollisempaa. Jos pyydät pientä lasta laatimaan runon, hän tekee sen ilolla ja antaumuksella.

Minä toki myös luen lyriikkaa ja saan siitä suurta nautintoa. Siirtelin äskettäin rakkaimpia runokirjoja toiseen hyllyyn ja muistin kaikkien lukukokemusten mielihyvän ja oivallusten sykähdykset sitä mukaa kuin asettelin niteitä tekijänmukaisesti paikoilleen.

Kun näin Jim Jarmuschin elokuvan Paterson, tunne palasi entistäkin voimakkaampana: mikseivät kaikki kirjoita runoja! Rakastin elokuvan jokaista hetkeä, elin mukana sen tapahtumat ja halusin katsoa sen seuraavana päivänä toistamiseen. Paterson kertoo runoja kirjoittavasta bussikuskista, hänen samanlaisina toistuvista päivistään ja arkisista kohtaamisista.

Ehkä pari repliikkiä olisin jättänyt pois. Elokuvan loppupuolella höpsö japanilainen istuutuu puistossa päähenkilön viereen ja kysyy: oletkohan ehkä runoja kirjoittava bussikuski, sellainen joka sopisi hyvin William Carlos Williamsin runoon. Tarpeetonta alleviivausta.

Tunnen runoja kirjoittavan nunnan, muurarin ja varastomiehen sekä monia muita. Enkä ihmettelisi, jos tapaisin runoilevan toimitusjohtajan, kampaajan tai vakuutusvirkailijan.

Itkin elokuvan aikana kaksi kertaa. Kun Paterson aamiaisen nautittuaan matkalla bussivarikolle ryhtyy mielessään kirjoittamaan runoa sinikärkisistä tulitikuista, en voinut estää pintaan nousevia tunteitani. We have plenty of matches in our house…

Minuun vyöryi sama tunne kuin silloin, kun runo alkaa syntyä – se tulee aina tuntemattomasta ulottuvuudesta. Jokapäiväisen elämän ja arkisen ympäristön jokin yksityiskohta näyttäytyy erityisen tarkasti, uutena, ihmeellisenä, ja koko maailma muuttuu toiseksi.

Itkin myös siinä kohtauksessa, kun bussikuski tapaa sattumalta nuoren tytön. Noin 12-vuotias tyttö kertoo olevansa runoilija ja lukee muistikirjastaan runonsa Water Falls. (Jos haluat, voit katsoa kohtauksen tästä linkistä.) Elokuvan runot on pääosin kirjoittanut runoilija Ron Padgett, mutta Water Falls on Jarmuschin itsensä käsialaa.

Toivoisin, että runoilija-sanasta voitaisiin riisua kaikki hohdokkuus ja tärkeily. Runoilijaksi alkaminen on luonnollista ja helppoa: tarvitset vain muistikirjan ja kynän.

Runoilija säilyttää sisimmässään lapsen kaltaisen ihmettelyn. Hän tutkii maailmaa olemalla avoin havainnoille ja kokemuksille. Runon kirjoittamisen hetkellä hän tavoittaa täydellisen läsnäolon: kosketuksen samanaikaisesti omaan itseensä ja siihen todellisuuteen jossa hän elää. Ja ennen kaikkea hän tavoittaa sen kauneuden, joka on koko ajan hänen ulottuvillaan.

Miksi et ryhtyisi runoilijaksi?

 

One thought on “Meissä jokaisessa asuu bussikuski

  1. No nyt napsahti ja hyvin. Kiitos! Näin osuvaa ja koskettavaa kirjoitusta en ole lukenut aikoihin. Runonkirjoittaminen hengityksen kaltaisena olemassaolon perustilana… Eräs tuntemani ihminen tapaa sanoa: ”Kulje aina kaupungilla niin kuin olisit juuri kirjoittanut hyvän runon.” Hyvin sanottu sekin.
    Juttusi lopussa usutat lukijaa: ”Miksi et ryhtyisi runoilijaksi?” Olen pitkään vierastanut kaikenlaista ”jonain olemista” tai vielä enemmän ”joksikin ryhtymistä”. Luoja paratkoon miten tympeää samastua ajatukseen ”minä olen runoilija / taiteilija / whatever zenbuddhalainen pappi” (mikä minä toki olen). Ripustautuminen nimilappuihin ja identiteetteihin aina lopulta tappaa elävän kosketuksen todellisuuteen, joka vain virtaa. Mutta kun sinä kysyt: ”Miksi et ryhtyisi runoilijaksi?” se kuulostaakin kutsulta hypätä suoraan siihen ihmeelliseen virtaan, jossa ei ole ”runoilijoita”. Mitä sitten on? On alati muuttuva, kaleidoskooppimainen, ihmeellinen ja täysin tyhjentymätön suora kokeminen, elämä itsessään. Spläsh!

Comments are closed.