Meissä jokaisessa asuu bussikuski

Olen usein ihmetellyt, mikseivät kaikki ihmiset kirjoita runoja. Mikään ei ole luonnollisempaa. Jos pyydät pientä lasta laatimaan runon, hän tekee sen ilolla ja antaumuksella.

Minä toki myös luen lyriikkaa ja saan siitä suurta nautintoa. Siirtelin äskettäin rakkaimpia runokirjoja toiseen hyllyyn ja muistin kaikkien lukukokemusten mielihyvän ja oivallusten sykähdykset sitä mukaa kuin asettelin niteitä tekijänmukaisesti paikoilleen.

Kun näin Jim Jarmuschin elokuvan Paterson, tunne palasi entistäkin voimakkaampana: mikseivät kaikki kirjoita runoja! Rakastin elokuvan jokaista hetkeä, elin mukana sen tapahtumat ja halusin katsoa sen seuraavana päivänä toistamiseen. Paterson kertoo runoja kirjoittavasta bussikuskista, hänen samanlaisina toistuvista päivistään ja arkisista kohtaamisista.

Ehkä pari repliikkiä olisin jättänyt pois. Elokuvan loppupuolella höpsö japanilainen istuutuu puistossa päähenkilön viereen ja kysyy: oletkohan ehkä runoja kirjoittava bussikuski, sellainen joka sopisi hyvin William Carlos Williamsin runoon. Tarpeetonta alleviivausta.

Tunnen runoja kirjoittavan nunnan, muurarin ja varastomiehen sekä monia muita. Enkä ihmettelisi, jos tapaisin runoilevan toimitusjohtajan, kampaajan tai vakuutusvirkailijan.

Itkin elokuvan aikana kaksi kertaa. Kun Paterson aamiaisen nautittuaan matkalla bussivarikolle ryhtyy mielessään kirjoittamaan runoa sinikärkisistä tulitikuista, en voinut estää pintaan nousevia tunteitani. We have plenty of matches in our house…

Minuun vyöryi sama tunne kuin silloin, kun runo alkaa syntyä – se tulee aina tuntemattomasta ulottuvuudesta. Jokapäiväisen elämän ja arkisen ympäristön jokin yksityiskohta näyttäytyy erityisen tarkasti, uutena, ihmeellisenä, ja koko maailma muuttuu toiseksi.

Itkin myös siinä kohtauksessa, kun bussikuski tapaa sattumalta nuoren tytön. Noin 12-vuotias tyttö kertoo olevansa runoilija ja lukee muistikirjastaan runonsa Water Falls. (Jos haluat, voit katsoa kohtauksen tästä linkistä.) Elokuvan runot on pääosin kirjoittanut runoilija Ron Padgett, mutta Water Falls on Jarmuschin itsensä käsialaa.

Toivoisin, että runoilija-sanasta voitaisiin riisua kaikki hohdokkuus ja tärkeily. Runoilijaksi alkaminen on luonnollista ja helppoa: tarvitset vain muistikirjan ja kynän.

Runoilija säilyttää sisimmässään lapsen kaltaisen ihmettelyn. Hän tutkii maailmaa olemalla avoin havainnoille ja kokemuksille. Runon kirjoittamisen hetkellä hän tavoittaa täydellisen läsnäolon: kosketuksen samanaikaisesti omaan itseensä ja siihen todellisuuteen jossa hän elää. Ja ennen kaikkea hän tavoittaa sen kauneuden, joka on koko ajan hänen ulottuvillaan.

Miksi et ryhtyisi runoilijaksi?

 

Eksistentiaalinen, koominen krapula

Olavi Koistinen on löytänyt kerrontaansa sen kulman, jossa tarinoista tulee merkityksellisiä. Hän kirjoittaa aikalaisnovelleja tutunomaisista henkilöistä mutta kärjistää huomionsa siihen kohtaan, jossa todellisuus taittuu absurdiksi – tai tulee ainakin absurdin rajoille.

Nuorehkojen miesten krapulapäivän kuvaus ei tuo näkyviin mitään erikoista tai yllättävää, mutta silti ollaan eksistentiaalisesti olemassaolon terällä. Aistiherkkä olotila synnyttää pienistä eleistä isoa komiikkaa.

Lähes kaikissa muissa novelleissa on samoin: arkinen episodi haastaa kokijansa perustuksia myöten. Heitä ovat yläkouluikäinen poika uimahallissa liikuntatunnilla, eläkeläinen uudistuvien pankkipalvelujen ahdingossa ja suomalainen kuukausilahjoittaja, joka matkustaa tapaamaan kummilastaan.

Meidänkin elämässämme on näitä kohtia, jopa päivittäin. Kysymys on siitä, kiinnitämmekö niihin huomiota vai vilahtavatko ne ohi ja katoavat kaoottiseen päivien jatkumoon.

Usein esitetään kysymys, jalostaako kirjallisuus, tekeekö se meistä parempia. Minä vastaan: ei jalosta. Jotain muuta pitää olla lisäksi, jotta meistä tulee hyviä ihmisiä.

Mutta kuten Koistisen novellikerronnasta huomaamme, kirjallisuus voi lisätä avoimuutta, valppautta ja kykyä tehdä havaintoja. Kuinka löytää arkielämän tahmeasta, tylsästä aineesta se, mikä antaa olemassaolollemme tarkoituksen.

Nuoripari on naisen vanhempien kanssa Kekkosen museossa Tamminiemessä. Koko episodin merkitys muuttuu, kun käy ilmi, että nainen on raskaana. Tunkkaisen Kekkos-nostalgian keskelle kirkastuu juhlahetki.

Niminovelli kohottaa kokoelman komeaan päätökseen. Siitä voi halutessaan löytää kokoaan suurempaa symboliikkaa. Mutta Koistisen kerronnan perusolemus on pitää meidät kiinni tässä todellisuudessa, tässä ainoassa, tässä hatarassa ja epävarmassa.

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. 216 sivua. Kosmos.

Me olimme lahtareita

”Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat.” Näin sanoo romaanin Samuli Kytömaa, ilmajokelainen ison talon poika ja körtti, joka asevelvollisena ei alun perinkään ole tappamisesta kiinnostunut ja joka hyödyttömästi menettää henkensä oman upseerin ampumana kesken hyökkäyksen.

Romaanin iso kaari on entuudestaan tuttu monesta sisällissotaa käsittelevästä teoksesta. Valkoinen aalto pyyhkii lännestä itään yli punaisen Suomen ja aiheuttaa mittaamattomasti kärsimystä.

Mutta näkökulma on nyt valkoisella puolella, mikä antaa historialliseen kerrontaan erityisen inhimillisen ulottuvuuden. Eri henkilöiden vaiheissa tulee nähtäväksi, miten sota muuttaa jokaisen persoonallisuutta. Myös voittajat kärsivät, myös heidän sielunsa repeytyy riekaleiksi.

Anneli Kanto on tehnyt romaaniin perusteellisen taustatyön, mutta hänen erityinen kertojantaitonsa on siinä, miten hän saa historialliset tapahtumat elävöitettyä. Lahtarit tempaisee mukaansa, kertoo sodan vaiheet talvesta kevääseen ja tuo henkilöt vuoron perään etualalle siten, että kollektiivinen näyttäytyy yksilöllisen kautta.

Sodan vaikutus kärjistyy toistuvasti tolkuttomaan raakuuteen, jopa koulupoikien tai haavoittuneiden lahtaamiseen. Kenestä tahansa voi paljastua kyky äärimmäisiin pahuuden tekoihin.

Kanto kuvittaa historiallisten episodien merkityksen yksilöiden elämänkulussa. Säveltäjä Toivo Kuulan absurdi kohtalo Viipurissa jääkärien murhaamana saa osallisen silminnäkijän tulkinnan. Hauholla tapahtuneen naiskaartilaisten joukkoraiskauksen ja teloituksen logiikka paljastuu käskyn antaneen upseerin ajatusten kautta. Tapauksesta Kanto on kertonut laveammin tämän romaanin sisarteoksessa Veriruusut (2008).

Jääkäriksi lähtevän lakitieteen ylioppilaan Elias Ylivallin tarina sitoo romaanin moninaiset tapahtumat. Ensiksi isänmaan vapauttamisen ihanteellinen tehtävä näyttää pyhittävän kyseenalaiset teot, joihin hän lankeaa, mutta lopulta hän päätyy moraaliseen ja sielulliseen umpikujaan.

Anneli Kanto: Lahtarit. 389 sivua. Gummerus.

Onko Katti Matikainen HOT

Kesän aikana sosiaalisessa mediassa pulpahti jälleen esiin keskustelu, onko lastenhahmo Katti Matikainen kiihottava ja mitä olisi ajateltava sellaisista ihmisistä, jotka katsovat häntä seksuaalisesti virittyneinä. Aamulehden kolumnisti Jantso Jokelin kyseli, onko pervoa pitää Katti Matikaista seksikkäänä.

Rajanveto on tärkeää, ja se voidaan tehdä selkeästi. Vanhempien ja lasten yhteisiin hetkiin ei kuulu millään lailla seksuaalinen katse.

Mutta mitä tapahtuu aikuisten kesken, on aikuisten välinen asia. Näin ainakin usein ajatellaan. Individualistinen aikamme edellyttää yksilöllistä moraalia: tee mitä haluat, kunhan et vahingoita muita.

Vuonna 2011 Suomi poisti tautiluokituksesta monia ”sukupuolisia kohdehäiriöitä”, joita aiemmin oli pidetty sairauksina. Jos haluat googlailla, mistä kaikesta ihminen voi seksuaalisesti kiihottua, kokeile termiä paraphilia tai paraphilic disorders. Vaikuttaa siltä, että ihmisen seksuaalisuus hakee loputtomiin toteutumismuotojaan.

Olen pyrkinyt vapautumaan syyllisyydentunteista, mikäli sisimmästäni kumpuaa yllättäviä mieltymyksiä. Seksuaalisuus nousee niin syvistä viettikerroksista, että sen olemus on minulle itsellenikin arvoitus. Koetan hyväksyä tämän.

Tulee mieleen muistuma lapsuudestani. Oli kesä kuten nytkin, lämpimiä aurinkoisia päiviä.

Pihan hyvä kaverini oli Jusa, jonka kanssa seikkailimme päivittäin. Olimme kuuden seitsemän vanhoja ja selkeästi seksuaalisen kehityksen latenssivaiheessa. Leikimme mieluusti Lepakkomiestä, koska otimme vaikutteita televisiosta.

Jusa oli Batman ja minä olin Robin.

Mutta roolileikkiin tuli aivan erityisen säväyttävä jännite, kun Jusa kertoi, että serkkutyttö Leena oli taas tulossa heille kylään.

”Leikitään Batmania”, sanoin.

”Joo”, sanoi Jusa.

”Leena saa olla Kissanainen.”

”Tietenkin.”

Kuusivuotiaana minulla ei ollut mitään käsitystä seksuaalisuudesta eikä kokemuksia fyysisistä seksuaalisista tuntemuksista. Mutta liitän tuon muiston olennaisesti seksuaalisuuteni omaelämäkertaan. Alituisten seikkailujen maailmassa ei ollut mitään kiehtovampaa kuin Kissanainen, tyttö joka oli naamioitunut kissaksi.

Katti Matikaisen hahmon seksuaalistumista ei tarvitse pitää edes sukupuolisena kohdehäiriönä, vaan ennemminkin se vaikuttaa luonnolliselta ja väistämättömältä. Ihmiskunnan mytologiassa antiikin egyptiläisistä ja kelttiläisistä lähtien kissa on lukemattomissa yhteyksissä edustanut naisen salattua seksuaalisuutta. Jungin arkkityypeissä kissa liittyy animaan eli naiselliseen. Ja onko sattunut korviin arkipuheen metafora ”kuuma kissa”. Sellaisia kuulemma jotkut yrittävät pyydystää kesällä ravintolan terassilta.

Minä, mutsi ja Mauno Koivisto

Minäkin olen tehnyt luokkaretken eli koulutuksen avulla ’noussut’ työväenluokasta siisteihin sisätöihin. Molemmat vanhempani muuttivat 1950-luvulla Savosta Helsinkiin työn perässä. Minä pääsin vuonna 1971 oppikouluun ja siitä eteenpäin.

Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat selosti Mari Käyhkön sosiologista tutkimusta, että duunaritaustaisilla maisterisnaisilla on tunne jäämisestä kahden maailman väliin. Toteamus jäi vaivaamaan. Olisiko suhtautuminen naisiin erilainen kuin miehiin?

Yliopistolle en onnistunut koskaan kiinnittymään. Olin viitisen vuotta jatko-opiskelijana, yhden vuoden assistenttina ja väittelin tohtoriksi – ja akateeminen urani oli sitten siinä. En kuitenkaan koskaan tuntenut, että minua olisi hyljeksitty työväenluokkaisen taustani vuoksi, sillä en tehnyt siitä mitään numeroa. Minun mielestäni yliopisto oli vain työpaikkana vieraannuttava ja kaikki pitivät toisiaan kilpailijoina.

En myöskään ole kokenut sellaista, että olisin muuttunut oudommaksi kasvutaustani sukulaisille ja tutuille. Jos olen tarttunut talikkoon, rautakankeen tai muuhun raskaaseen työkaluun, en ole kuullut huudahdusta: ”Tulukee kahtommaan, kun viisaustieteen tohtor tekköö töetä.”

En ole varma, voiko Suomessa puhua enää luokkayhteiskunnasta. Sosiaaliset rakenteet ovat monimutkaistuneet. Työläisvanhempani ovat omalla ahkeruudellaan nousseet elintasoltaan keskiluokkaan, mutta minun kaltaiseni humanistisen kulttuurityöläisen sosiaalinen asema on vajonnut.

Myös presidentti Mauno Koivisto teki luokkaretken. Hänen ikäpolvessaan se oli harvinaisempaa, eikä tuota käsitettä ollut vielä keksitty. Se, että ahtaajana työskennellyt Koivisto jatkoi ruumiillisen työn tekoa kesämökillään, on antanut aiheen julkaista hänestä sankarillisia otoksia kuvalehdissä.

Vanhemmilleni Koiviston tulo päämieheksi oli suuri tapaus. He tunsivat hänet omaksi presidentikseen. Koiviston esimerkin mukainen oli myös sosiaalisen nousun mielikuva, jota he koettivat minulle välittää: pitää lukea ja opiskella, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Siihen he väsymättä kannustivat.

Entä sitten kokemus ulkopuolisuudesta? Eikö se ole inhimillinen peruskokemus: vaikka kuinka ponnistelisi tunteakseen kuuluvansa porukkaan, aina tulee se hetki, jolloin on kohdattava itsensä.

”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, / yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.”

Koulutus ja ulkopuolisuus yhdistyvät myös minun kokemuksessani, mutta niiden välillä ei ole syy–seuraus-suhdetta. Niiden ansiosta olen riippumaton ja vapaa liikkumaan erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä.