Naulan käyttöohje

Lauri Viita sanoo Moreenin kirvesmiehen Iisakki Niemisen suulla: paras perintö on kirves ja sen käyttöohje. Mitään sellaista minulla ei ole lapsilleni jättää.

Ehkä ojennan pädin ja kerron, miten sormieleillä zoomataan ja miten toimii 3D-kosketus. No, tämä on huuli.

Lenkkimaastoni rajautuu Porvoon uuden kaupunginosan Toukovuoren kupeeseen. Lama-aika on vaikuttanut siten, että kaupunginosan rakennustyöt eivät ole vuosikausiin oikeastaan edenneet. Muutamat omakotitalot ovat ilmeisesti hartiapankkimeiningillä nousseet metsänreunaan.

Mutta kevään tullen näyttääkin siltä, että jotain on alkanut tapahtua. Maansiirtokoneet ovat ilmestyneet paikalle ja muokkaavat jonkun onnellisen ja rohkean tonttia.

Toisaalla kuuluu ääni, jota jään kuuntelemaan. Tutunomaisuudessaan se herättää lämpimän ailahduksen rinnassani ja harvinaisuudessaan hartauden.

Joku naulaa.

Nykyään rakennuksilla käytetään yleensä naulapyssyä. Silloin kuuluu voimakas mutta jotenkin tukahtunut tussahdus, ja naula on saman tien kantaansa myöten pohjassa.

Mutta tämä rakentaja ei käytä naulapistoolia. En näe, missä hän ahertaa. Ehkä hän työskentelee välikatossa tai asentaa paneelia talon toisella puolella.

Hän käyttää vasaraa ja nauloja.

Kuuluu ensiksi pari hakevaa lyöntiä ja sen jälkeen, kun naula oli tarttunut kunnolla kiinni, seuraa muutaman iskun kiihtyvä ja voimistuva rytmi. Ja tämä toistuu säännöllisessä tahdissa muutaman sekunnin välein. Varma ja rutinoitunut työtapa, joka on voinut syntyä vain harjaantumalla.

En ole kouliintunut tekemisen kautta mihinkään käsityötaitoa vaativaan ja olen siitä pahoillani. Ihailen käytännön ihmisiä, kuten monet kaltaiseni ’henkisen’ työn tekijät. Vanhempieni esimerkin kautta olen kuitenkin omaksunut asenteen, että en vierasta työkaluja enkä käsien likaantumista.

Isäni ei ole koskaan kääntynyt ammattilaisen puoleen, jos hänellä on vähänkin sellainen käsitys, että hän saattaisi itse osata. Hän on korjannut autot ja pesukoneet, tehnyt putkityöt. Hän on rakentanut, remontoinut, kaatanut ja karsinut puut.

Voisinko sentään jättää lapsilleni naulan käyttöohjeen. Jos sinun tarvitsee tehdä naulaliitos tai kiinnittää naula seinään, älä heti pyydä paikalle tekijämiestä vaan koeta ensiksi itse. Ota vasara parempaan käteen ja naula huonomman käden peukalon ja etusormen väliin. Sitten vain ryhdyt naulaamaan.

Voi olla, että kovalla tuulella naula taipuu eikä uppoa sovinnolla. Mutta kisko kiero naula pois ja yritä uudestaan.

Haaveilijan tunnustus

Ajattelin kertoa vielä yhden hävettävän asian sisäisestä elämästäni. Törmäsin kuitenkin internetissä artikkeleihin, joiden pohjalta aloin miettiä, tunnenko tätä persoonallisuuteni ulottuvuutta kylliksi, jotta osaisin sitä arvioida ja kuvailla.

Olen nuorena harrastanut paljon päiväunelmointia, ehkä kohtuuttomasti. Hätkähdin joutuessani punnitsemaan, olenko langennut jopa pakonomaiseen haaveiluun (MDD, maladaptive daydreaming). Sitä on pidetty dissosiaatio- tai neurottisena häiriönä, vaikka sillä ei ole virallista tautiluokitusta.

Muistan, että intensiivinen, säännöllinen, pitkäkestoinen päiväunelmointi alkoi joskus murrosiän taitteessa ja jatkui hieman yli 20 ikävuoden. Olin nuoruudessani jokseenkin ujo, joten sosiaalisten rajoitteiden kompensaationa unelmointi tarjosi luonnollisen vaihtoehdon tosielämälle.

Sen jälkeen työelämän haasteet tempaisivat minut mukaansa enkä ehtinyt enää unelmoida. Vasta äskettäin mieleeni pulpahti häkellyttävän eloisa päiväunelma, jonka kehittelystä nautin ja nostalgisesti palasin unelmoivaan nuoruuteeni.

Hui, miten noloa.

Päiväunelma ei tarkoita sitä, että ylipäätään toivoo saavansa houkuttelevan kumppanin, paljon rahaa, hyvän aseman ja menestystä. Päiväunelmat, ainakin minulla, ovat seikkaperäisiä, huolellisesti kehiteltyjä kohtauksia, joissa dramatisoidussa muodossa on mahdollista toteuttaa haaveita ja mielihaluja. Murrosiässä ne ovat usein seksuaalisia luonteeltaan, mutta olen rakennellut päiväunelmia kaikilla elämänalueilla.

Jos päätyy taiteilijaksi, vaikkapa kirjailijaksi, on helppo jatkaa päiväunelmointia sosiaalisesti hyväksytyssä muodossa. Olen jokaisen romaanini ja novellini kohdalla tuntenut suurta nautintoa siitä, miten mielihalujeni mukaan liikuttelen henkilöitä ja päätän heidän vaiheistaan.

Kun muistelen nuoruuteni päiväunelmointia, mielikuvani kertovat, että uppouduin joskus todella syvälle ja pitkäksi aikaa. Jos haaveilun keskeytti jokin arkielämän välttämätön tehtävä, koetin palata mahdollisimman pian takaisin fantasiamaailmaani.

En ole koskaan keskustellut ystävien kanssa päiväunelmoinnista enkä tiedä, kuinka yleistä se on. En ole kuullut kenenkään tunnustavan sellaista.

Mahtavatko muut unelmoida tällä tavoin?

Uusin päiväunelmani on hyvin viaton: siinä ei ole seksuaalisuutta, eikä se vastaa menestyksen tai mammonan kaipuuseen. Siinä on hyvin selkeästi rajatun elämänalueen pieni kohtaus, joka voisi helpostikin olla mahdollista. Sen toteutuminen olisi jopa todennäköistä, mikäli menisin sinne, missä päiväunelma mielikuvissani tapahtuu.

Mutta nyt mietin: mennäkö vai eikö mennä. Unelmointi on jo kyllin nautinnollista.

Unen lahja

Tiedän olevani onnekas ja etuoikeutettu sikäli, että nukun aina hyvin: sikeästi ja pitkään. Ystävien ja tuttujen kanssa jutellessa huomaan, miten tavallisia ovat unihäiriöt, unettomuus ja liian vähäinen nukkuminen.

Sellaisen sanonnan olen kuullut joskus, että suomalaiset miehet oppivat nukkumaan armeijassa. Melkoiselta kliseeltä tuo vaikuttaa, mutta minun kohdallani se pitää paikkansa. Armeija-aikanani käytin kaikki tauot, lyhyet ja pitkät, nukkumiseen.

En menetä juuri koskaan yöuniani. Vaikka minulla olisi työstressiä, edessä jännitystä aiheuttava esiintyminen tai vakava kriisi yksityiselämässäni, pääsen uneen ja nukun häiriöittä aamuun asti. Vasta herättyäni stressaantunut tai virittynyt tunnetila palaa.

Älypuhelimeen on kehitetty eteviä sovelluksia, joiden avulla voi helposti analysoida unen laatua ja säätää herätyksen kevyen unen vaiheeseen. Huomaan, että hyväunisuuden lahjaani liittyen olen puolen päivää tokkurainen, jos herätyskellon vuoksi joudun heräämään syvän REM-unen kohdalla.

Olen itse kehittänyt yhtä etevän lempeän heräämisen menetelmän. Toteutan sitä myös arkena aina kun voin. Tämän mahdollistaa se, että saan itse päättää työajoistani. Menetelmä on tavattoman yksinkertainen:

En viritä aamua varten herätyskelloa soimaan. Illalla nukkumaan ryhtyessäni ajattelen: onpa hyvä, nukun aamulla niin pitkään kuin nukuttaa.

Tavallisesti herään 7,5–9 tunnin kuluttua vuoteeseen asettumisestani. En hätkähdä kauhuissani hereille, en ryntää kiireessä aamutoimiin.

Kaksi kolmasosaa suomalaisista kärsii väsymysoireista, toisin sanoen nukkuu liian vähän tai yöuni on häiriintynyttä. Liian vähäinen uni liittyy usein työstressiin, ja silloinhan elämästä tulee yhtä helvettiä.

Mutta unen lahja on meille annettu. Osaammeko ottaa sen vastaan?

Kutsutut ja kutsumattomat vieraat

Helmi Kekkosen hienovarainen sisäinen kerronta tavoittaa ilmavasti tunnelman. Se hetki elokuun illassa, kun helteinen päivä kääntyy vilpoisaksi. Kutsut ovat alkamassa, nainen on pukeutunut valkoiseen mekkoon. Valmistelut on tehty, vain mies viipyy kukkia hakemassa. Vieraat saapuvat.

Kaikki ei kuitenkaan ole niin kepeää kuin aluksi näyttää. Mikään ei ole.

Vieraat on viuhkamaisesti solmittu episodiromaani. Hilpeäksi aiottuun yhteiseen hetkeen matkaavat henkilöt tuovat mukanaan kukin oman tarinansa. Ja heidän kohtaamispisteeseensä, illalliselle, se kokoaa odottamattoman paljon painetta.

Romaanin keskiöön asettuu surullinen, lapsettomaksi jäänyt nuori nainen Sonja, joka on järjestänyt juhlat saadakseen välillä muuta ajateltavaa. Kutsuttujen ja kutsumattomien vieraiden elämät keritään vähitellen auki.

Romaanin tematiikka nousee perhe-elämästä: vanhemmuus ja lapsettomuus, onnistumiset ja epäonnistumiset. Episodien näkökulma painottuu naisten kokemuksiin, miehet jäävät selvästi sivurooliin.

Sisäisessä kerrontaotteessa henkilöiden välinen dramatiikka näkyy kuin kalvon takaa. Paineet eivät purkaudu ennen kuin dramaattisessa loppukohtauksessa. Sitä ei voi tässä spoilata.

Loppuratkaisu ja episodirakenne tuovat mieleen elokuvakerronnan. Elokuvan tapainen johtomotiivi on myös taivaalla leijuvat kuumailmapallot, jotka romaanin henkilöt vuoron perään havaitsevat: ”Ne lipuvat kauempana olevien kattojen yllä, hehkuvina, ääneti, toinen toista seuraten.”

Samalla tavoin romaanin ihmiset leijuvat toinen toisensa vaiheilla, kiinnittymättä, rinnakkain mutta omaa reittiään edeten.

Helmi Kekkonen: Vieraat. 195 sivua. Siltala.

Maailman hulluus

Maailma on suistunut taas hulluuteen. Tapahtumat seuraavat toisiaan hallitsemattomasti, ja järkevistä ihmisistä tuntuu, että kaikki menee väärään suuntaan ja että tolkulliset asiat käännetään ylösalaisin.

Eräs meditaation ohjaaja sanoi kerran minulle ja muille ryhmässä istuville:

Jos nenää alkaa kutittaa, älä hiero sitä. Älä tee mitään. Istu ja hengitä.

Jos vatsa alkaa kurnia, anna sen pitää ääntään. Älä tee mitään.

Jos jalat puutuvat, istu paikallasi äläkä liiku. Anna jalkojen puutua.

Buddhalaisen psykologian eräs perustava idea on, että ärsykkeeseen ei tule reagoida välittömästi vaan vastata viiveellä. Englanninkielisissä yhteyksissä nämä erotetaan usein käyttämällä verbejä react ja respond.

Jos sinut kohtaa elämässäsi kriittinen tilanne tai joudut tekemään vaikean päätöksen, älä tee mitään. Ensimmäiseksi on tärkeää odottaa. Jos reagoit välittömästi, saatat tehdä väärän ratkaisun ja mennä tunteittesi vallassa suin päin sinne minne sinun ei pitäisi mennä.

Odottamisen pituus riippuu tietenkin asian laadusta. Joskus päivä tai pari riittää selkiyttämään ajatukset, toisinaan pitää odottaa pidempään. Ehkä jollekulle tiedostavalle ihmiselle riittää, että hän hengittää pari kertaa rauhallisesti ja sen jälkeen vastaa tilanteen haasteisiin.

Mutta tärkeintä on se, miten toimit välittömästi: älä tee mitään.

Maailma on suistunut hulluuteen. Se johtuu siitä, että reagoimme koko ajan kaikkeen, mitä tapahtuu ympärillämme. Emmekä pelkästään reagoi vaan teemme sen heti, silmänräpäyksessä, kiihkeästi ja raivokkaasti – ja pahimmassa tapauksessa vastapuoltamme parjaten.

”Minulla on oikeus suuttua”, on aikamme tunnuslause.

Maailman hulluus: emme malta katsoa ja odottaa.